perjantai 26. syyskuuta 2014

Oivan aakkoset

Oiva on asustellut luonani nyt kuukauden. Kissalla ja minulla alkaa olla jo melko selkeä yhteisymmärrys päivän kulusta ja yhteisistä säännöistä (mamia ei purra ja mamin lautaselle/lasiin ei tungeta - vastapainoksi minä pidän kissasta huolen: ruokin, aktivoin ja paijaan). Paljon on opittu toisistamme kuukauden aikana. Näin ollen merkkipäivän kunniaksi luvassa ovat Oivan aakkoset:

A = Abyvariantti, Oivan rotu.
B = Bakteerit, jotka menivät silmiin vessanpönttöseikkailun seurauksena ja aiheuttivat silmätulehduksen (ja mammalle melkein sydärin).
C = Coucou Crunchy Pillow Chicken&Cheese. Ykköslempparinami.
D = Dvd-soitin, joka säikäytti Oivan pahanpäiväisesti männä viikolla osoittamalla elonmerkkejä. Levyn ulos sylkeminen oli kissan mielestä selvä uhkailuele.
E = Eranthis Hyemalis, eli keltavuokko latinalaisittain. Löytyy Oivan virallisesta nimestä.
F = Fiksu pentu. Tietää juosta paikalle, kun otan sen ruokalautasen esille, kun avaimeni helähtävät tai liikun eteisessä (koska on hoksannut, että ovesta pääsee ulos jännään maailmaan). Osaa nyt myös istua käskystä ja harjoittelee takajaloilla seisomista.
G = Galaxy, Jackson. Jenkkilän kissakuiskaaja, jonka neuvot ovat säästäneet emännän monelta ihmetykseltä ja Oivan turhilta väärinymmärryksiltä.
H = Hiirilelu, jonka sisalpinta on jyrsitty jo melkolailla irti. Jäljellä on rapiseva harmaa muovipallero kuminauhan päässä.
I = Iso poika! Syö hyvin ja on kasvanut aivan kauhean paljon heinäkuusta, jolloin näin pikku mussukan ensimmäisen kerran.
J = Johanna, eli mama, eli ruokkiva käsi.
K = Kahelikohtaus, jonka aikana Oiva juoksee ja ryntäilee, loikkii ja sinkoaa salaman lailla kiipeilypuun latvaan, sieltä lattialle, sängyn alle ja keittiöön.
L = Lapset. Niitä Oiva arastelee, vaikka onkin muutaman tutumman kohdalla alkanut reipastua.
M = Mehiläiset ja ampiaiset, ne maailman kiinnostavimmat pörriäiset, jotka Oiva huomaa sillä sekunnilla, kun raitasurisija osuu lähelle. Pojan harmiksi olen sen oman turvallisuuden nimissä tylsimys, enkä anna jahdata pistäviä pörriäisiä.
N = Naapurit, jotka eivät ole enää aivan niin pelottavia tullessaan vastaan ulkona.
O = Oippu, Oivelo, Oippula ja ne muut väännelmät Oivan hienosta nimestä. Oiva on myös hyvin osallistuva katti ja virallinen laadunvalvoja kaikessa, mitä sen lähellä tehdään.
P = Päikkärit, joita Oiva nukkuu monta kertaa päivässä (toisin sanoen emännälle otolliset hetket tehdä omia juttuja).
Q =Kirjain, joka voisi olla kuva lihavasta kissasta takaa päin katsottuna (pyöreä takamus ja häntä). Välillä mua hirvittää, tuleeko Oivasta isona pallo, mutta toivottavasti ei. Ainakin toistaiseksi poitsu osaa lopettaa syömisen kun maha on täynnä ja taitaa ruoan lautaselle jättämisen jalon taidon. Pitää olla tarkkana ruokamäärien kanssa, jos Q-muoto meinaa yllättää.
R = Riista. Komea turkinväri.
S = Sydän ja sisäelinseos. Paras herkkuruoka, josta lautanen nuollaan aina puhtaaksi.
T = Tuoksu. Oiva tuoksuu tosi hyvältä! Sen pään nuuhkimisesta tulee aina mukava mieli.
U = Ulkoilu on Oivasta kivaa. On se usein jännääkin, muttei missään nimessä liian pelottavaa. Oiva kehrää, kun valjaat laitetaan päälle, mikä kertoo aika selkeästi pihalla kuljeskelusta tykkäämisestä.
V = Viikset. Ne ovat kasvaneet jo aika hyvin, kun Fii-mamma ei ole ollut niitä katkomassa.
W = Wiiuuuh! Eli se, kun Oiva loikkaa nanosekunnissa rapinatunnelin läpi saaliinsa kimppuun.
X = Xylimax-pastillirasiat, joihin olen jemmannut Oivan nameja.
Y = Yöt, jotka Oiva nukkuu kiltisti mamman jalkojen vieressä.
Z = Zini, eli Oivan sininen sisko.
Å = Ånnelliset aamuhetket, kun Oiva asettuu syliin kehräämään emännän syödessä aamupalaa ja lukiessa/selatessa nettiä.
Ä = Ääni, joka Oivalla on usein pieni ja säälittävä. Paitsi automatkoilla, jolloin se huutaa kuin taivas olisi putoamassa niskaan.
Ö = Ötökät on kiinnostavia ja maukkaita. Oiva tutkii hämähäkkejä, matoja, muurahaisia ja kärpäsiä tökkien, nuuskien, maistellen ja sylkien ulos suusta. Kun mönkiäinen on lopullisesti kuollut, Oiva syö sen.

Eikä yhtään tyhjää kirjainta listassa, jee!
Lopuksi kuva tämän aamun ånnellisesta lötköilystä mamman vieressä.
Johan tässä oltiin pari tuntia hereillä.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Viikonloppureissu

Otin Oivan mukaan viikonlopuksi kotipaikkakunnalle lapsuudenkotiin. Kissassa uusi paikka aiheutti vain pientä jännitystä. Perjaintai-iltapäivänä perillä tarjottu ruoka ei meinannnut maistua. Oli varmaan niin paljon kaikkea kiinnostavampaa tutkittavaa. Kakat Oiva uskaltautui tekemään vasta sunnuntaiaamuna, mutta muuten oli kuin kotonaan. Se tutki uudet nurkat perusteellisesti ja moneen kertaan, kävi laatikolla (ei yksiäkään hutipissoja!) ja nukkui yöt totuttuun tapaan mun vieressä. Muutamaa nenäliinaa ja hamsterin pesävanua lukuun ottamatta mitään ei tuhottu tai revitty.

Paijaajia riitti ja kissa sai huomiota joka suunnalta. Syliin pääsi (tai joutui) monta kertaa. Oiva olisi kuulemma saanut nuolla äidin aamupalajogurtin kannenkin, jos olisi hänen kissansa. Jäi tällä kertaa ilman, kun activian vatsantoimintasysteemit voisi olla kissalle vähän hurja kokemus.
Kylässä paras paikka oli ei niin yllättäen sohvalla.
Ainut ikävä riiviöinti, jota Oiva toteutti matkan aikana oli perheenjäsenten näykkiminen. Tekeehän Oippu sitä mullekin vielä välillä, mutta selkeästi kokeili enemmän siskojani. Toisaalta Oiva antoi kaikkien laittaa valjaat päälleen, veti lelujen perässä sohvarallia, pötkötteli siskojen vieressä kehräten ja nukkui onnelinen ilme naamallaan syleissä, vaikka niihin asettuminen ei aivan omaehtoista ollutkaan. Minusta kissa vaikutti viihtyvän kylässä hyvin, vaikka pidemällä ajalla rentoutuisi varmasti lisääkin.

Emännän lapsuuskodissa Oiva kohtasi myös outoja hajuja, jotka tulvivat suljetun oven takaa. Ennen kellahtamista iltapäiväunille lauantaina, se sai nähdä yhden kolmesta piilopaikasta tuoksuvasta otuksesta.
Oiva ja Fernando-marsu.
Pikkusiskoni kaksi marsua ja hamsteri saivat olla kissalta rauhassa omassa huoneessaan ja kohtaaminen Fernandon kanssa sujui tyynesti haistellen. Ehkä Oiva huomasi, että Fertsi on liian iso otus saalistettavaksi - melkein Oivan itsensä kokoinen vötkäle.

Ja! Kotivisiitillä koettiin riemastuttava hetki, kun Oiva oppi istumaan käsimerkistä. Aloitettiin naksutinkoulutus viime viikon alussa ja emännän innostus oli valtaisa, kun karvalapsi hoksasi painaa takapuolensa lattiaan. Tänään pieni neropatti tajusi istumisen sanallisesta käskystä ja oi, kun olin taas haljeta ylpeydestä.

Reissun jännitävin osuus eli matkat edestakaisin päästiin kulkemaan kätevästi kimppakyydillä pihasta pihaan kamojen ja kantokopan kanssa. Poika sai samalla ensimmäiset pitkän matkan kokemukset auton kyydissä olemisesta. Ne voi Oivan osalta tiivistää yhteen sanaan: huusi. Molempiin suuntiin puolitoista tuntia meni vänisemällä äänellä, joka oli perjantaihin asti pysynyt piilossa uuden emännän korvilta. Pelko/kiukkumaukuminen oli pikkuisen mamman sisuksia riipivä (nokun mun vauvalla oli hätä!), mutta minkäs teet. Ehdottoman positiivista kuitenkin oli, ettei Oiva oksentanut tai tehnyt tarpeitaan kantokoppaan. Toivottavasti pentu oppii tulevien matkojen myötä, ettei autokyytiin kuole eikä määääyh!-huudoilla pääse ulos yhtään nopeammin.

Vaikka reissussa oli mukavaa, Oivan kehräys oli oman reviirin maaperälle tassutellessa äänekästä ja kesti kauan. Mutta kyllä naureskelin, kun lapsiparan ääni oli aivan käheä autossa huutamisesta. Iltaruokaa tarjotessa siitä irtosi vain lisää raspimaukua tavallisen pyyntömiukumisen sijaan. Voi toista!
Oma nojatuoli kullan kallis. Onnellinen Oiva tuskin aavistaa, että seuraavan kerran matkustetaan ehkä jo tällä viikolla.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Iso poika

Käytiin Oivan kanssa puntarilla ja lyhyellä matikalla (emäntä&kissa - emäntä) poika painaa nyt kokonaista kaksi kiloa. Painoa on siis tullut uudessa kodissa lisää 200 grammaa suunnilleen kolmessa viikossa.

Eikä ihme, sillä Oiva syö välillä kuin hevonen. Tai ainakin minusta tuntuu siltä, kun katselen sivusta, miten purkkiruoat, sisäelimet ja raa'at lihat katoavat lautaselta parempiin suihin. Kasvattajan suuntaa antava ohje noin 200 g ruokaa kasvavalle pennulle per päivä ei minun vauvalleni ihan aina riitä. Välillä on käynyt mielessä, syökö tuo nappula enemmän kuin tarpeeksi. Oiva kuitenkin näyttää itse huomaavan, milloin vatsa on tullut täyteen. Sitten peitellään pöperöiden jämät tarkasti ja siirrytään pesulle. Kyökkipiian on näppärä jemmata lautaselle jääneet ruoat jääkaappiin seuraavaa tarjoilukertaa varten.

Toisinaan tuntuu, että hyvin syövässä pojassa on barbapapan vikaa. Se muuttaa muotoa alta aikayksikön. Oiva voi olla asennosta ja kuvakulmasta riippuen kunnon pullukka etenkin matalaksi kyyristyessään ja pää vedettynä lähelle hartioita. Seuraavassa hetkessä se kaventuu ja venyy sutjakkalinjaisen solakaksi. Näin käy etenkin silloin, kun Oiva kiipeilee raapimapuun tasoilla ja kun se tarkkailee jotain kiinnostavaa kohottaen päätään korkealle kuin kirahvi. Näistä ääripäistä olisi kiva olla havainnollistavat kuvat, mutta kuten olette ehkä huomanneet, olen laiska, en niin suurilla lahjoilla siunattu ja kehnolla kuvaamiskalustolla varustettu valokuvaaja. Plus yksin asuessa kissasta on hankalampi napata edustusotoksia, kun otollisilla hetkillä kamera ei ikinä satu olemaan kädessä, eikä ole assistenttia hämäämässä Oivaa kuvia varten. Poika on nimittäin lahjakas pakenemaan, kun huomaa olevansa linssin alla. Joskus harvoin se tekee mamille mieliksi. Silloin liukasliikkeinen komistus on hetken paikallaan ja todistaa olevansa ikuistettavissa muistikortille.

"Hei pliis, oon kissa enkä mikään barbapoju. Ja osaanpas edustaa, kun vaan itse tahdon."
 P.S. Illalla on edessä silmätippakuurin viimeiset pisarat. Oiva on jälleen oma kirkaskatseinen itsensä.

P.P.S. Käykää vilkaisemassa Kuin kissa kermakupilla-blogin arvonta. Voittajalle luvassa hieno huovutettu kissanpesä.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Huoli nro 1

Olin lauantaipäivän reissussa. Oiva oli sen aikaa kotona hoitajan kanssa. Onneksi on kissaihmisiä lähipiirissä, niin päiväreissu ystävän vauvajuhliin onnistui. Retki Tampereelle sujui tosi hyvin ja palasin iloisella mielellä kotiin. Myös Oivan päivä oli sujunut hienosti hoitajan kanssa, vaikka lehtikorin vessakelpoisuus olikin toistamiseen testattu. Mitäs pienistä, kun on mäntysuopaa.

Illalla leikittäessäni Oivaa väsyksiin yöunia varten huomasin, että sillä oli silmissä rähmää. Vaaniessaan se myös räpsytteli etenkin vasenta silmäänsä epätavallisen paljon. Aamulla rähmää oli silmäkulmissa selkeät vihertävänkellertävät kokkareet. Samoin vasemman silmän räpyttely jatkui. Epäilykset saivat vahvistusta: vaikuttaa silmätulehdukselta. Onneksi Oiva ei aristanut kumpaakaan silmää, hinkannut niitä kovin paljoa tassuilla tai hieronut tavaroita vasten, niin ei tarvinnut hätäillä kissan vahingoittavan omia silmiään. Eipä siis muuta kuin ajanvaraus eläinlääkärille maanantaiaamuksi ja helpotuksen huokaus sitä, että ehdin ottaa kissalle vakuutukset alkuviikosta.

Reppana rähmälapsi.
Sunnuntai-iltana Oivan herätessä iltapäikkäreiltä tulehdus oli selvästi pahentunut. Unenpöpperöinen pentu ei meinannut avata silmiään aluksi ollenkaan ja pesi niitä kovasti. Minä olin saada sydänhalvauksen, kun rähmätilannetta tarkistaessani näin, miten paljon Oivan silmät olivat alkaneet punottaa. Soitin paniikkipuhelun Oivan synnyinkotiin kaimalleni. Sain kuulla paljon kaivattuja kokemuksen sanoja siitä, ettei kissa ole hengenhädässä. Omassa päässänihän olin jo hirveän huolissani. Ehdin maalailla kauhukuvia silmien verenvuodosta, sokeutumisesta ja ties mistä hirveyksistä. Säikähdyksen purkautuessa puhelun jälkeen Oiva ei ollut ainoa punasilmäinen asunnossa. Huoli alkoi helpottaa enemmän sitä mukaa, kun kissa virkistyi, leikki kanssani tuttuun tyyliin ja söi iltaruokansa hyvällä halulla.

Minulla on vahva aavistus, mistä Oiva on silmävaivansa saanut. Lauantaiaamuna ennen matkalle lähtöä siivosin pojan vessalaatikoiden pohjia kylpyhuoneessa. Kaadoin pesuvedet suoraan vessanpönttöön ja jätin kannen hetkeksi auki kumartuen kuivaamaan ekaa laatikkoa. Seuraavaksi kuului molskahdus. Kun käännyin katsomaan, näin Oivan loikkaavan pois pytystä ja ryntäävän täyttä vauhtia olohuoneeseen turvaan. Otin sen saman tien syliin ja huuhtelin pojan lämpimällä vedellä lavuaarissa. Onnistui ihmeen hyvin, pienestä vastustelusta huolimatta. Sylissä annetun puuhekuivauksen aikana Oiva jopa kehräsi tyytyväisenä. Veikkaan, että tuolta seikkailulta on tarttunut Oivan silmiin jotain ei-toivottuja juttuja, jotka aiheuttivat tulehduksen. Joten ihan vaan vinkkinä kaikille, joilla on kissa: pitäkää pöntön kansi aina visusti kiinni, ellei istuin ole käytössä. Vähintäänkin hoksatkaa sulkea vessanovi.

Eläinlääkäriltä saatiin vahvistus silmätulehdusepäilyksiin ja pojalle viikon silmätippakuuri. Kahdesti päivässä tippoja ja aamuin illoin silmien puhdistaminen keitetyssä vedessä kastetulla vanulla. Ekat pisarat onnistuin jo laittamaan. Nukkuvaa kissaa on suhteellisen helppo lääkitä, mutta kyllä Oiva selkeästi inhoaa, kun sen silmiin tiputetaan jotain outoa. Ensi maanantaina pojan silmien pitäisi olla kunnossa taas.

Näillä eväillä Oivasta tulee taas säihkysilmä. Ampparipurkissa on keitettyä vettä.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Verhot

Oivan mielestä uuden kodin oudoin asia ovat olleet pitkät kangaskaistaleet, joita roikkuu ikkunoiden ja alkovin sivuilla. Verhot ovat olleet pojalle uusi tuttavuus. Ne heiluvat oudosti, ovat välillä tiellä tai vaikeuttavat reittiä sinne, minne kissa haluaisi mennä. Toisaalta niiden takana on hyvä vaania saalista ja ottaa vauhtia hurjiin yllätysloikkiin.
Enimmäkseen verhot saavat olla rauhassa ja Oiva käyttää niitä juuri leikin lomassa omaksi hyödykseen. Toisinaan toinen alkovin ruskeista verhoista saa osakseen pientä myllytystä, kun Oiva loikkii sen läpi ja koittaa välillä napata verhon helmasta kiinni. Ehjänä sekin on silti vielä pysynyt.

Verhon takana on jännää.
P.S. Päivitin Oivasta kertovaa sivua tuossa taannoin. Käykää kurkkaamassa!

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Yleiskatsaus yhteiseen alkuun

Kissa on asustellut luonani nyt viikon verran. On siis hyvä hetki luoda katsaus minun ja Oivan yhteiselon alkutaipaleeseen. Varoituksen sananen: tekstistä tuli pitkä.

Kissan kotiutuminen on sujunut hyvin. Pentu valtasi uuden reviirinsä hetkessä. Pientä alkujännitystä oli havaittavissa lähinnä siitä, että ensimmäisenä kahtena päivänä se ei oikein osannut leikkiä tai keksiä mitään tekemistä oma-aloitteisesti. Ainoa kiinnostava asia oli hiirilelu, jota minä liikuttelin saalistettavaksi. Joka tapauksessa yhteen leluun viehtyminenkin vähentyi päivien kuluessa. Kolmantena päivänä Oiva osasi jo itse ryhtyä tutkimaan ja läpsyttelemään pikkuleluja. Neljäntenä päivänä foliopallot osoittautuivat suosikkiasiaksi, jota yksin voi jahdata. Naruleluista karvalasta kiinnostavat jo muutkin, kuin hiiri.
Saalistaja väijyy...
...ja syöksyy hiiren kimppuun!
Oman ruokalautasen ääneen ehdollistumiseen kissalta meni ehkä vuorokausi. Siitä lähtien Oiva on ollut keittiössä nopeammin kuin rasvattu salama kuullessaan lasilautasensa kalinaa. Kissa tietää itse hienosti, milloin on saanut vatsansa täyteen kulloisestakin annoksesta, eikä ahmi ylimääräistä. Ruokahalu on ollut mainio. Vain yksi tähän asti kokeilluista pöperöistä ei oikein maistunut enkä ihmettele miksi. Se oli sellaista ihme pikkumurumössöä, yäk. Ja kun syö hyvin, kasvaa nopeasti. Huomasin eilen valjaita laittaessani, että niitä pitää löysentää ihan justiinsa, vaikka täsmäsin koon viikko takaperin.

Kaiken kaikkiaan Oiva asuu luonani hyvillä mielin, ilman ongelmia. Asunnosta on tullut kissanpojan oma valtakunta, jonka kolkat on otettu haltuun jokaista nurkkaa ja sängynalusta myöten. Kahtena ekana päivänä tapahtunut väärään paikkaan pissiminenkin loppui, kun kiinnitin enemmän huomiota vessalaatikon tyhjentämiseen ja hommasin eteiseen Oivan synnyinkodin väen avustuksella (kiitos vielä porausavusta Jukka!) toisen pellettilootan.

Minun näkökulmastani yhteiseloon Oivan kanssa on vaadittu hieman pitkällisempää sopeutumista. Ensimmäisissä päivissä kissan omistajana vaikeinta oli tavallisen arjen säilyttäminen uudesta asuinkumppanista huolimatta. Pari ekaa päivää kului suurimmaksi osaksi vain kissan tarpeita ajatellen, ruokinta-aikoja vahdaten, ihmetellen mihin soppaan olenkaan lusikkani mennyt tökkäämään ja karvalapsen jokaista liikettä kyttäillen. En oikein osannut rentoutua, kun kissan tavasta olla ei vielä niin tiennyt. Tilanne oli samankaltainen kuin pienten lasten kohdalla: jos niitä ei näe tai kuule, herää vahva epäilys tihutöistä. Lisäksi koin kauheaa painetta kissan aktivoimisen tiimoilta: riitänkö sille tosiaan, vai vaurioituuko se ilman kissaseuralaista ja saa kauheat traumat. Ei siis mikään ihme, että etenkin ensimmäinen kokonainen päivä sujui lastentarhanopettajamaisella suunnitelmallisella toiminnallisuudella. Leikkiä heti aamusta, tutustuminen parvekkeeseen, lisää leikkiä aina kun kissa heräsi päiväunilta, ensimmäinen ulkoilu kotipihassa... Huh! Voin rehellisesti myöntää olleeni aika puhki kolmanteen iltaan mennessä. Jatkuva varuillaan oleminen söi voimia ja kipeilykin meinasi yllättää. Joten ihan vain tiedoksi kaikille, jotka hinkuvat kissanpentua (etenkin sitä ensimmäistä): alku ei ole pelkkää söpöhöpöhahtuvapilveä.

Mutta kas, kun koitti neljäs päivä, niin emäntäkin alkoi jo tottua karvaisen asuinkumppanin läsnäoloon. Jatkuvasta kytistysmeiningistä on edetty rauhalliseen tarkkailuun, eikä Oivan aktivointi aiheuta enää stressiä. Se on vaikuttanut tyytyväiseltä tähänastiseen systeemiin ja nukkunut yönsä (sen yhden riiviöintikerran jälkeen) rauhallisesti vieressäni riittävän iltametsästyksen ja iltaruoan ansiosta. Hienoja ja kiitollisia hetkiä ovat etenkin ne, joina Oiva kehrää ja tulee itse omasta tahdostaan luokseni silitettäväksi - nyt jopa kiipeää syliin. Pari kertaa on vaihdettu nenätervehdyksiä ja sylissäni on nukuttu jo monet päiväunet. Olen ihana mamma etenkin annettuani ruokaa. Poika kiittää kehräämällä kovasti ja pyrkimällä lähelle. Kissan kanssa leikkiminenkin on myös ollut mukavaa puuhaa, kun saa samalla ihailla suuren saalistajan atleettisuutta ja naureskella pentumaiselle kohellukselle.
Tyytyväinen Oiva.
Nyt tavallinen arki kissan kanssa toimii jo kivasti. Voin tehdä omia juttuja ja kotihommia rauhallisin mielin kissan seuraillessa vierestä tai touhutessa itsenäisesti. Vaikka Oivan jättäminen yksin kotiin moneksi tunniksi yliopistopäivinä (muutamia tunteja ollaan jo harjoiteltu) vähän jännittääkin, on samalla ihanaa, että luennot ovat pätevä syy olla hetkittäin poissa kotoa. Niin ihana kuin Oiva onkin, emännällä on oltava muutakin elämää.