Paluu menneeseen osa 1: Tyytyväinen puuronsyöjä

Päätin, että koska puhelimella napsittuja otoksia pojista on kertynyt paljon ja koska blogin päivitys on ollut olematonta, heittelen kivoja tallentuneita hetkiä tänne muutamassa aikamatkailupostauksessa.

Ensimmäiseksi luvassa on kuvasarja joulukuulta. Tarkemmin sanottuna itsenäisyyspäivältä, jota vietettiin aamupuurolautasen ääressä. Jalo oli tyytyväinen, kun sai toimia esipesijänä.

Vesi kielellä.

Puuro on parasta!

Jaltsi oli hyvillään mainiosti suoritetusta tiskauksesta.

Ja näin jälleen yksi päivtystauko on murrettu! Hyvä minä.

P.S. Jalo ja mä ilmottauduttiin just kissanäyttelyyn kuukauden päähän. O-ou!

Jalo

Uusin perheenjäsen on elellyt kanssamme jo reilun kuukauden, joten on korkea aika esitellä Oivan pikkuveikka kunnolla. Hyvä yleisö, tässä on Jalo!

Minun söpöliini-Jalo.

Pentuikäiseen Oivaan verrattuna Jalo on selvästi pohdiskelevampi ja kärsivällisempi. Se miettii ja harkitsee ennen kuin syöksyy huiskan kimpuun tai ennen kuin yrittää hivuttautua varastamaan kinkut mun leivän päältä. Sama rauhalinen tuumailu näkyi ensialkuun ruokaillessa: Jalo makusteli iisiti ja keskittyi omaan pöperöönsä. Toisin sanoen minä pidin huolta, ettei tuo toinen ruokaimuri ehtinyt oman sapuskansa ohessa ahmia myös Jalon lautasta tyhjäksi. Nyttemmin, Jalon käytyä kastroitavana, poikien lautaset ovat alkaneet tyhjentyä melkein yhtä nopeasti - huolimatta siitä, että Jalon annokset ovat isompia ja kita pienempi. Mutta mikäpä siinä. Täplikäs syöppö sopii hyvin ticking-syöpön kaveriksi.

Syömällä reilusti myös kasvaa hyvin. Ei ole ihan näin pieni poika enää, vaikka kuvassa miten venyttelee koipiaan.

Jalo on huomionkipeä pikkupoika. Eikä se ole vain ihmisen seuran perään, vaan Oiva on saanut tuta pikkuveljen läheisyydenkaipuun. Jos Oiva köllähtää johonkin, Jalo on pian sen vieressä kehräämässä. Vaikka kumpikin tuntuu nauttivan lajitoverin lämmöstä ja pesuseurasta, Oivalla tulee toisinaan mitta täyteen. Silloin se siirtyy kauemmaksi nauttimaan omasta tilasta. Jalo ei ole moisesta moksiskaan, vaan tunkee taas vähän ajan päästä isoveljen kylkeen. Samoin ihmismamin viereen on Jalon mielestä mukava asettua. Kivaa on myös kivuta syliin syödessäni hidasta aamupalaa tai viereeni nukkumaan öisin. Kaikkien uusien vieraidenkin ihmistenkin viereen voi pötkähtää oitis, sillä Jalo ei ujostele turhia.

"Taas se on iholla! Mami, laita se ruotuun!"

Jalo on pentumaiseen tyyliin leikkisä temuaja. Se rakastaa etenkin huiskia ja naruja sekä kissanminttuhuuruuilua. Parhaita leluja tähän mennessä ovat olleet (Oivan hännän ohella) erinäiset höyhensaaliit huiskien päissä, naruun sidottu sudenkorento, kissanminttutäytteinen hiiri sekä vanha kengännauha. Niiden perässä pentu tekee korkeita kenguruloikkia ja ninjahyppjä, joiden aikana vaihtaa suuntaa ilmassa. Lempihuiskansa Jalo nouti jopa vaatekaapista suljetun oven takaa. Näin ollen minun piti askarrella paksusta pahvista kotikutoinen lapsilukko komeron oviin. Myös Oivan kanssa painiminen ja hippaleikit sekä mattojen kanssa telmiminen kuuluvat Jalon suosikkiharrastuksiin.

Veikkapainia.

Uusi napero on hyvin utelias ja osallistuva. Jalo on tehnyt selväksi, että haluaa olla mukana petaamassa sänkyä (eli toisin sanoen päästä mönkimään päiväpeiton alle), ruoanlaitossa muun muassa tarkkailemassa tiskialtaassa istuen, kun kuorin perunoita ja tietysti koemaistajana, ja siivoamisessa laadunvalvojana.

Apupoika pyykkitelineellä.

Ja tosiaan, Jalo kasvaa kauheaa kyytiä. Pikkupikkutirppa kuroo kovaa vauhtia kiinni kokoeroa isoveikan kanssa. Korkeilla paikoilla istuessaan Jalo katselee reviiriä jo suuren kissahallitsijan elkein...

Villikissanuorukainen.

... mutta tosiasiassa se on vielä kuningas-Oivan hovin hurmaava pieni hovinarri. <3

:'DDDDDD

Yritteliäs herkkusuu

Kuten tiedetään, yksi Oivan perimmäisistä olemuksista on ahmatti.

Raskauttavaa kuva-aineistoa: ilmiselvä syöppö herkkusuu.

Kun loistavaan ruokahaluun yhdistetään uteliaisuus ja nopeat hoksottimet, on koossa paketti, joka pakottaa mamman miettimään tarkkaan muutamia arjen asioita. Yksi niistä on, minne laittaa uunista tullut piirakka jäähtymään ja missä sitä voi pitää sen aikaa, kun harkitaan santsiannoksia. Tähän mennessä jäähdyttelypaikaksi on vakintunut tiskikaappi ja siksi aikaa, kun syöjät arpovat vielä uusien annoksien ottamista, piirakka on löytänyt turvapaikkansa mikron päältä.

Mutta (kuten arvata saattaa) ikuinen nälkä ajaa karvalapsen yrittämään.

"Jos ihan vähän maistaisin..."

Joten huolimatta mamman mukamas kekseliäistä ratkaisuista, ahmattia on pidettävä silmällä. Muuten piirakat - ja melkein kaikki muutkin maitotuotteita/lihaa/kananmunaa sisältävät ruoat - napsitaan parempiin suihin.

"En tehnyt yhtään mitään kiellettyä. Olen viaton!"

Kummallisuus lautasella

Pihalla Oivan lempipuuhaa on vaania oravia ja lintuja sekä kytätä lähimetsässä päästäisten ja muiden pikkuvipeltäjien jälkiä ja nuuhkia niiden mahdollisia koloja. Minä sitten tuumasin viime markettiretkelläni, että voisi olla jännää katsoa, miten Oiva the metsämies suhtautuisi oikeaan jyrsijään. Ruokalihojen ohella hankin sitten kokeiluun pienen pakastehiirivainajan.

Noh, pääsin kotiin, käytin kissan ulkona ja annoin hiiren sulaa sen aikaa. Sisälle ehdittyämme tuli hetki asettaa otus Oivan arvioitavaksi.

Oiva katseli kiinnostuneena ja nuuhkutteli, kun avasin muovipussia.

Kummallinen uusi tuoksu.

Sitten hiiri Oivan ruokalautaselle ja minä katsomaan jännittyneenä vierestä, mitä tapahtuisi. Muista kissablogeista olin lueskellut, että jotkut kissat menevät aivan pähkinöiksi ruokahiiristä tai -tipusista. Viskelevät niitä ilmaan ja murisevat syödessään. Odotin, että oma olohuoneleijonani paljastaisi villiytensä ja antaisi saaliille kyytiä.

Eksoottinen maistiainen valmiina.

No, ei mennyt ihan niin. Oiva nuuhki otusta vähän. Nuolaisi pari kertaa hiiruskan häntää ja katsoi minua, kuin idioottia. Suurien silmien katse vaati selityksiä: Missä se ruoka oikein viipyi? Ei auttanut, vaikka häpäisin piipttäjävainajan liikuttelemalla sitä vähäsen Oivan edessä ja loppujen lopuksi pilkkomalla suupaloiksi. Oiva vain nuuhkaisi ja totesi syömäkelvottomaksi.

Laadunvalvojan arvio: en syö.

Hukkaan meni hiiri. Vika oli varmaan siinä, että se oli valmiiksi kuollut. Elävällä olisi ollut jännempi leikkiä, mutta niin pitkälle ei tässä huushollissa mennä. Voi myös olla, että vaikka Oiva saisikin joskus metsästä elävän piiperöisen kiinni, poikaparka ei ehkä tietäisi, mitä sillä pitäisi tehdä nappaamisen jälkeen. Sisiliskon kanssa ainakin loppui mielenkiinto heti, kun saalis heittäytyi liikkumattomaksi. Sitten vain haisteltiin ja ihmeteltiin. Samaa puoltaa Oivan tapa metsästää leluja: syöksyy kohti, saattaa täpätä tassulla tai vähän kurmuuttaa, mutta usein juoksee suoriltaan vain läheltä ohi. Että joo. Ei olisi mun mussukasta oman ruokansa metsästäjäksi. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä mamma tarjoilee hiiruskaa lihaisampia aterioita suoraan lautaselle.

Tykkää kuin hullu puurosta

Tykkään välillä syödä puuroa aamupalaksi. En kuitenkaan ole ainoa tässä huushollissa, jonka mielestä kaurapuuro on hyvää.

"Huu, puuroo. Anna, anna!"

Kyllä, Oiva tykkää puurosta. Ihan loogista, koska kissa on lihansyöjä ja puuro on... Niin. En tajua, mikä kissaa viehättää keitetyissä kaurahiutaleissa.

Saalistaja kytiksellä.

Viimeistään silloin, kun Oiva kuulee lusikan kaapivan kulhon pohjaa, se saapuu paikalle kuin raketti. Koska, kuten alla olevista tyhmästi tarkentuneista kuvista näkyy, puuro vaan on niiiiiiin hyvää.

Euforia!

"Anna lisää!"

Hassuinta on, että kaurapuuro on Oivasta nannaa riippumatta siitä, onko sen päällä mitään lisukkeita. Ymmärtäisin, jos se olisi voisilmän perässä. Jopa marjakeiton voisin (melkein) tajuta. Mutta kaurapuuro paljaaltaan ei minun järjenjuoksuni valossa sisällä mitään mistä kissan pitäisi innostua. Noh, onpahan selvästi lastentarhanopettajan kissa, kun suostuu maistamaan reippaasti jopa puuroa. Hyvin oon opettanut.

Herkkukaapilla

Kissankujeita-blogissa haastettiin kissabloggaajia esittelemään oma kissanherkkukätkö. Meillä Oivan namit on tällä hetkellä jemmattu pääasiassa keittiöön mikron yläpuoliseen kaappiin. Ja voi kyllä, Oiva on tästä hyvin perillä. Sillä sekunnilla, kun joku onneton avaa kaapin, Oiva on jo ehtinyt tunkea itsensä oven väliin. Koska Oiva H-A-L-U-A-A! Samasta kaapista löytyvät muun hyvin sekalaisen sälän ohella Oivan lisäravinteet - poika kun pääsi raakaruokailijaksi toukokuussa. Näin ollen kaappi aukeaa ruokailujen yhteydessä, mikä ei ainakaan vähennä sen vetovoimaa.

Yllättävän rauhallinen poseeraus namikaapin edessä.

Kaikki pötkylät eivät päässeet kuvaan.

Namiarsenaaliin kuuluu Cosman kuivanameja, Coucoun lohisticksi sekä saman merkin pakastekuivattua kanaa ja kananmaksaa (jotka tosin jemmasin Cosman tyhjiin pötkylöihin kätevyyssyistä), lemmikkimessuilta saatu maistiaispussi ZiwiPeakin kuivaruokaa sekä mystinen jäätelörasia. Rasiassa on jotain maailman ihaninta - nimittäin kuivattuja kaloja!

Sinttejä!

En nyt muista, ovatko kalat muikkuja vai jotain muita pikkusinttejä, mutta Oiva menee niistä joka tapauksessa aivan pöhköksi. Voimakas haju varmasti vetoaa. Ihmisnenään ne ei tuoksu ihan niin herkullisilta, josta syystä kalapussia pidetään pakastepussissa ja pakastepussia jäätelörasiassa.

Kala nostattaa veden kielelle.

Hullu kalasyöppö.

Namipötköjä löytyy muutama myös mun huoneen kirjahyllystä Oivan muiden tavaroiden joukosta. Niin ne ovat kätevästi lähellä kynsien leikkuu- ja furminointipalkkioiksi.

Rakkaastani on tullut pullukka

I have a confession to make. Minusta on tullut pullukan kastraattiabyn mamma.

"Pullukka? Minkö muka?"

Kuten olen kertonut, Oivalla on ollut pennusta asti hyvä ruokahalu. Kaikki maistuu ja syödä voi just niin paljon, kuin lautaselle laitetaan. Aina ruokakaapin oven käydessä pitää tulla vaatimaan uutta annosta, vaikka olisi vasta syönyt (jolloin ei kylläkään ole mitään lisäpöperöitä herunut). Oivan mielestä päivän kohokohdat ovat aamiainen, päiväruoka ja iltapala.

En ole punninnut Oivaa säännöllisesti, mikä osoittautui virheeksi. Välissä on ollut kauhean pitkiä taukoja, enkä edes muista milloin olisin viimeksi noussut kissan kanssa puntarille, kunnes sitten vuodenvaihteen paikkeilla se tehtiin. Pieni oli järkytys, kun numerot näyttivät hurjia. Kahdeksan kuukautta vanha Oiva painaa jo 4,6 kiloa, eli aikuisen abyn verran. Niin että oho. Hupsista, miten tässä nyt näin kävi? Ja tietty kauhea syyllisyyden pistos, kun nyt mun murunen on pulleropallero, kuten pelkäsin käyvän. Huono äiti, hyihyi! Siihen päälle vielä pieni avuttomuuspanikointi, että mites tästä eteenpäin. Joten kirjoitin kilometrisähköpostin Oivan kasvattajalle, jossa selitin tilanteen ja pyysin kokeneemman neuvoja ongelmaan.

"Ainakin tästä kuvakulmasta näytän ihan hyvältä."

Oivan tilanne ei ole onneksi vielä ihan peruuttamattoman paha. Sen kylkiluut tuntuvat vielä liikoja kaivelematta sormiin, kun kylkiä hellästi puristaa, mutta pitkien mahakarvojen alle salakähmäisesti kehittynyt maharöllykkä kertoo ylimääräisestä painosta. Samoin Oivan nahan istuvuus tuntuu vähän löysältä, joten taitaa olla muuallakin kropassa jotain, mistä vähentää.

Sain kasvattajalta hyviä neuvoja siihen, miten Oivan ruokarutiineja voisi alkaa muokata kevyempään suuntaan. Ensinnäkin penturuoat on nyt aika vaihtaa aikuisten kissojen ruokiin. Lisäksi aletaan siirtyä nykyisestä n. 1/3 raakaruokaosuudesta kohti 2/3 raakapöperömäärää. Kun pullukoituminen nyt ikään kuin virallistui, olen alkanut kiinnittää päivittäisten aterioiden kokoon enemmän huomiota. Ainakin näin aluksi yksi annos saa painaa sellaiset 80g, jolloin lapsi saisi päivässä 240g ruokaa. Ennen päivittäinen määrä on annospurkkien/pussien koon mukaan vaihdellut 240-280 gramman välillä (jaettuna kolmelle aterialle), joten Oivan kattausten runsaus vähenee hieman. Aktivointileikeissä toisinaan käytetyt raksut jätetään nyt kokonaan pois, ettei tule niistä ylimääräistä energiaa laihduttavalle. Katsotaan, millaisiin ruokamääriin tästä vielä edetään, mutta onpahan jokin suuntaviiva, jolta aloittaa lihoneen abinan syömisten oikaisu.

"Mikä hätänä mami? Mitä isompi olen, sitä enemmän sulla on mistä tykätä. Eikö niin?"

Huhhuijaa. Että tällaista meillä. Ironista sinänsä, että ennen kun sain Oivan kotiin stressasin juuri näitä ruoka-asioita. Pohdin silloin monta kertaa, että osaanko nyt sitten pitää huolta, ettei syöppö kastroitu poika liho. En osannut. Kasvavan pennun lisääntyneen energiantarpeen ja kastroidun kissan ehtymättömän ruokahalun välillä tasapainoileminen osoittautui aloittelevalle kissanomistajalle liian haastavaksi. Ja kun ei ole mitään vertailukohtaa, kun Oiva on ensimmäinen koekaniini kissani. Arvaile siinä sitten, millainen syöminen on sopivissa rajoissa ja milloin menee överiksi... Onneksi voin kuitenkin onnistua saamaan painon aisoihin ennen kuin se karkaa enempää käsistä.
Oma olo helpotti huomattavasti, kun sain kasvattajalta apua hädässä. Kiitos vielä ihan näin julkisesti Ninalle rohkaisevasta apupaketista! Tässä oli yksi syy rotukissan ostamiselle; saa tukea ja neuvoja, kun niitä tarvitsee.

Ihana kamala Oiva

Päätin tehdä kaksiosaisen postauksen Oivan hyvistä ja huonoista puolista. On sanomattakin selvää, että kissat ovat mahtavia otuksia ja rakkaita perheenjäseniä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että niin ihania kuin kehräävät viiksivallut ovatkin, varmasti jokaisessa maukujassa on myös niitä ei niin ihania puolia. Ihmisomistaja, joka väittää muuta huijaa tai on taitava katsomaan harmituksia läpi sormien.

Aloitan Oivan vähemmän kivoista piirteistä. Näin siksi, että kaikkia kiinnostaa kuitenkin enemmän saada tietää höpönassun nurjasta puolesta, koska mussukoin Oivaa täällä muuten niin paljon. Pitää korjata vääristymää. :D Ja ehkä vähän myös siksi, että mun mielestä pitää saada kertoa ikävistäkin asioista jopa kissablogissa. Kiiltokuvat ovat kivoja, mutteivät välttämättä vastaa todellista päivittäistä elämää nelijalkaisen viiksekkään kanssa ainakaan joka hetki. Tässä vaiheessa, kun on elellyt oman abyvauvan kanssa kolmisen kuukautta, osaa jo riisua vaaleanpunaiset silmälasinsa ja katsoa otusta arkisemmasta vinkkelistä kuin ekoina viikkoina. Vaikka Oiva on luttana ihana tuitui mun oma pikkuinen poika, niin on se hetkittäin muutakin.

Hämäräperäinen Oiva hämärässä kuvassa. Kuka arvaisikaan, mitä ovelan söpöläisnaamion taakse kätkeytyy?

Oiva on aina jaloissa. En oikeasti tajua, miten kissa voi olla näin taitava asettumaan juuri siihen, minne ihminen on astumassa. Olen jo lakannut laskemasta, miten monta kertaa olen meinannut tallata Oivan päälle. Siihen nähden olen ylpeä, että olen oikeasti astunut kissan päälle vain kerran. Eräänä maanantaina runnoin joko sen tassun tai hännän eteisessä. Vannon, että liikautin kengitettyä jalkaani vain ehkä sentin kun käärin kaulahuivia niskaani, niin kuului rääkäisy. Kun nostin hämmentyneenä jalkani ylös, Oiva juoksi kauheaa kyytiä vierestäni keittiötä kohti. En edes ehtinyt nähdä, minkä kohdan runtelin, mutta onneksi Oiva unohti koko vahingon saatuaan pari namia. Samalla rauhoittui mun huono omatunto ("satutin mun vaavia, voi ei!"). Ei aristanut varpaitaan eikä häntää, mikä huojensi oloani kovasti.
Mutta oikeasti, Oiva on mestari olemaan tiellä. Etenkin keittössä kytätessään ruokaa - oli se kissan tai ihmisen. Tiskialtaankin reunalla pitää pujotella käsivarsien ali mahdollisimman pienistä koloista, kun mami yrittää tiskata. Myös leikkiessä poika ilmestyy välillä juuri siihen, mihin heilahtava käteni osuu, vaikka olisin puoli sekuntia sitten nähnyt kissan turvallisella etäisyydellä. Joten ihan vaan tiedoksi kaikille abya halajaville: kasvattajat eivät liioittele kertoessaan, että kissat ovat aina edessä.

Oiva on ruokarosvo ja pohjaton kaivo. Kun jääkaapin ovi käy, Oiva herää sikeimmästäkin unesta ja juoksee paikalle vaativasti maukuen. Ruokaa pitäisi Oivan mielestä olla tarjolla aina ja koko ajan. Jos kissa saisi päättää, sen päivät kuluisivat varmaan vain ja ainoastaan syödessä nukkumisen lisäksi. Meillä ei näin ollen ole jatkuvasti tarjolla muonaa. Oiva imuroisi pikkuhiljaa syötäväksi välipalaksi aiotut ruoat kerralla kitaansa kuitenkin. Kotipaikkakunnalla se osoitti ruokaryövärin taitonsa pöllimällä röyhkeästi kinkkusiivun paahtoleipäni päältä, kun silmäni vältti sekunniksi. Pakko tosin myöntää, että se oli tosi hassu tilanne. Kotona Oiva osaa pysyä poissa lautaseltani, vaikka kääntäisinkin hetkeksi selkäni. Kinkku oli selkeästi liian vastustamatonta ja eksoottista, kun yleensä leivälläni on juustoa ja vihanneksia. Joka tapauksessa leipoessa pannarit sun muut täytyy nykyisin jemmata jäähtymään tiskikaapin suojiin, koska jos leivonnaisessa on maitoa, munia ja/tai voita, se on Oivasta tarkoitettu kissalle.

Pahis-Oiva (tai kärttyisä läskinaama-Oiva sulattelemassa ryöstösaalista :D).

Oivan kanssa on lievästi rasittavaa matkustaa jatkuvan huutamisen vuoksi. Boksissa on ok olla, kunhan ei vain mennä hurisevaan automobiiliin. Kun sitten ollaan autossa, oli se bussi tai henkilöauto, Oiva parkuu poispääsyä kuin kyseessä olisi kovemman luokan kidutus. Seuraavalla automatkalla aion testata Feliwayn suihketta, josko yhtään rauhoittaisi elämöintiä.

Vaikka Oivalla on korkea ja hieno kiipeilypuu, se raapii hyvin mielellään nojatuolia. Vielä ei erotu tuhomerkkejä, mutta voi olla, että hankin pienen raapimahärpäkkeen tuolin viereen. Jos vaikka sallittu kohde tuolin vieressä säästäisi nojiksen pintaa.

Oiva on edelleen vessaprinsessa. Jos laatikoita ei tyhjennetä ja pestä riittävän usein (tarkoittaa päivittäin tyhjennys ja ainakin kerran viikossa pesu), se ilmaisee tyytymättömyytensä kuseksimalla tiskialtaaseen. Ja ennen kuin kommenteissa viriää keskustelua kuivikkeista, niin haluan todeta, että tämä on minusta nimenomaan Oivan siisteyspäähänpinttymä. Pelletit kelpaavat taas heti, kunhan boksit on pesty. Myöskin, jos tiskialtaassa on astioita, sinne ei tassutella pisulle.

Kauhean Oivan tuima tuijotus sai kuvaajan kädet tärisemään.

Sellainen on ihana kamala Oiva. Mutta paljon kertoo, että kun yritin keksiä Oivasta piirteitä kamala-akselille, niin en kyllä keksinyt muuta kuin nämä. Ja kuten ehkä hoksasitte, näistä suurimman osan voi kääntää myönteisiksi. Ruokarosvo = helposti motivoitavissa nameilla mihin vain, eikä koskaan ole nirppanokkaillut ruoan kanssa. Aina jaloissa = osallistuva ja seurallinen. Matkustamishuuto = ei sentään voi pahoin ja on pieniääninen otus. Hutipissat taas ovat ihan minun toiminnastani kiinni ja vältettävissä, samoin raapimiseenkin on löydettävissä ratkaisu. Oivan kamaluus on siis hyvin suhteellista.

Seuraavalla kerralla luvassa kakkososio: Kamalan ihana Oiva. Joten eipä muuta kuin to be continued...

Oivan ääni

Kun Oiva tuli meille, sillä oli pieni äänenpahanen. Ihan pikkuruinen piiperrysmauku, joka oli säälittävyydessään hellyyttävä. Ekan kotipaikkakunnalla vierailun ja siihen liittyvän tyytymättömän "en tykkää olla autossa"-huudon jälkeen Oiva tuntui löytävän äänensä. Enää ei piipitetä lapsekkaasti, vaan nuorelle miehelle on iskenyt äänenmurros. Nykyisin nauku soi matalammalla ja vahvemmalla nuotilla.

Abyilla on suhteellisen hiljainen ääni, mutta Oivan kyllä kuulee, kun sillä on asiaa. Etenkin aamuisin, kun mamma on tylsimys ja viettää aikaansa kylppärissä laittamassa naamaansa kuntoon. Oivan mielestä pitkän yön jälkeen pitäisi heti leikkiä kissan kanssa ja antaa ruokaa. Toisaalta Oiva juttelee myös pienemmällä volyymillä, joskus päästää jopa sieviä pikkukujerruksia, kuten pennumpana.

Tässä muutama näyte Oivan äänivalikoimasta. Kannattaa lisätä äänenvoimakkuutta, koska Oivan jutustelu kuuluu aika hiljaisella.

Metsästyskurnutusta:

Keskustelua keittiössä:

Aamukuvioita

Reilu kuukausi sitten aamurutiinini meni suunnilleen näin: Herää, nouse ylös, pese naama, harjaa hiukset, tee aamupala, syö kaikessa rauhassa tuijotellen ikkunasta metsämaisemia, pese hampaat. Oivan kanssa aamujen tapahtumaketjussa on tapahtunut pieniä muutoksia.

Oiva antaa mun edelleen nukkua öisin ja lorvailla sängyssä jopa yli yhdeksään. Silti herään yleensä ensimmäisen kerran kuuden ja seitsemän välillä, kun kissa nousee ylös kiertämään kämppää. Jossain vaiheessa aamua herään uudestaan siihen, että Oiva asettuu takaisin viereeni pötköttelemään. Ehkä kehrää, ehkä jatkaa hiljaa omia uniaan. Kun herään kunnolla, monesti päivän ensimmäinen näkymä on kissan naama kasvojeni edessä, kun Oiva käy katsomassa, joko olisin hereillä. Tätä seuraa usein nenätervehdys, nuolaisu, näykkäisy tai lempeä tassutäppäisy.

Ennen kun päätän nousta ylös, vuorossa on kissan rapsuttelua. Ainakin, jos Oivaa ei vielä rymyytä kovin paljon. Rymytarve tarkoittaa leikkihyökkäilyä ja hampaita silittäviin käsiin. Siitä sitten menen pesemässä naaman pyöritellen menomatkalla pellettiboksien pissapurut pohjakerrokseen. Seuraavaksi leikitään 15-30minuuttia riippuen siitä, miten nälkäisiä/innokkaita saalistajia ollaan tai miten kiire on.

Ennen niin rauhallinen ja autuas aamupalaosuus on muuttunut erilaiseksi - ei yhtään huonommaksi, mutta seurallisemmaksi. Laitan ensin Oivalle ruoan lautaselle ja sitä tehdessäni nostan kehräävän kissan x kertaa alas tiskipöydältä, ettei se ala ajatella keittiötasoja ruokailupaikkana. Tosin nälkäinen poikahan loikkii heti kohta takaisin kytikselle, kunnes lautanen on nostettu saavuttamattomiin ilmaan. Silloin se loikkaa lattialle ja tarjoaa minulle aamuviihdettä pyörimällä ympyrää ja naukumalla suuret silmät laskeutuvaa lautasta tuijottaen. Tätä söpöyttä kestää, kunnes Oiva pääsee aloittamaan ruokailun.

"Mäy!" eli "Mami mullon näääälkäää!"

Ruoka syöty ja seuraavat metkut mielessä. (Huomatkaa kuvien laatuero: ylempi otettu mun kännykällä, alempi ystävän minijärkkärillä. Aika vissi ero. Hyvä kamera olis kiva.)

Oivan aterioidessa laitan oman aamupalani ja käyn syömään pöydän ääreen. Missä vaiheessa Oiva on yleensä jo tyhjentänyt oman lautasensa ja kiipeää ruokapöydälle tarkkailemaan mamman pöperöitä. Kun kupissani on jogurttia, kuten usein on, Oiva olisi kovasti tunkemassa kippoon. Myös leipien juustoa ja tomaatteja on kauhean kiva käydä nuoleskelemassa, jos silmä välttää. Ja lasista maitoa, kuinkas muuten. Oiva on jo hoksannut aika hyvin, että se saa katsella kauniisti sivusta, jolloin saatan antaa sen nuolaista pari kertaa maailman ihanimpia maitotuotteita sormeltani. Toisina aamuina se yrittää röyhkeästi varastaa emännän aamiaisen, jolloin paras kikka on työntää kissa pois ruokien vierestä käsivarrella niin monta kertaa kuin on tarvis (lue: aika monta). Lopulta Oiva joko kiipeää syliini kehräämään tai lähtee muualle ottamaan aamupäikkäreitä kyllästyttyään siihen, ettei mun ruoka olekaan tarkoitettu sille.

Olen tosiaan tähän mennessä antanut Oivan kiipeillä keittiön työtasoilla ja tiskipöydälle. Ajatus on ollut ottaa yksiön kaikki neliöt hyötykäyttöön ja silleen. Tässä pikkuhiljaa olen alkanut pohtia, pitäisikö ottaa tiukempi linja ja kieltää tasot tassuttelulta. Lähinnä tuo Oivan ruokakärkkyminen on rasittavaa, kun yrittää itse kaivaa sen murkinaa purkista lautaselle tai saada omaa evästä koottua. Sitten tietty liedessä on omat riskinsä, vaikka kuumalle levylle asettaisikin vesitäytetyn kattilan jäähtymisen ajaksi. Otan siis mielelläni kokeneemmilta vastaan vinkkejä siitä, millä menetelmillä ja millaisella menestyksellä katteja on opetettu pysymään poissa keittiötasoilta. Jospa Oiva ei olisi vielä iässä reilut 4kk menetetty tapaus, vaikka olen ollut lepsu. Vai mitä tuumaatte?

Onhan se ihan söpö tossa tiskipöydälläkin, mutta yleensä kovasti edessä.

Iso poika

Käytiin Oivan kanssa puntarilla ja lyhyellä matikalla (emäntä&kissa - emäntä) poika painaa nyt kokonaista kaksi kiloa. Painoa on siis tullut uudessa kodissa lisää 200 grammaa suunnilleen kolmessa viikossa.

Eikä ihme, sillä Oiva syö välillä kuin hevonen. Tai ainakin minusta tuntuu siltä, kun katselen sivusta, miten purkkiruoat, sisäelimet ja raa'at lihat katoavat lautaselta parempiin suihin. Kasvattajan suuntaa antava ohje noin 200 g ruokaa kasvavalle pennulle per päivä ei minun vauvalleni ihan aina riitä. Välillä on käynyt mielessä, syökö tuo nappula enemmän kuin tarpeeksi. Oiva kuitenkin näyttää itse huomaavan, milloin vatsa on tullut täyteen. Sitten peitellään pöperöiden jämät tarkasti ja siirrytään pesulle. Kyökkipiian on näppärä jemmata lautaselle jääneet ruoat jääkaappiin seuraavaa tarjoilukertaa varten.

Toisinaan tuntuu, että hyvin syövässä pojassa on barbapapan vikaa. Se muuttaa muotoa alta aikayksikön. Oiva voi olla asennosta ja kuvakulmasta riippuen kunnon pullukka etenkin matalaksi kyyristyessään ja pää vedettynä lähelle hartioita. Seuraavassa hetkessä se kaventuu ja venyy sutjakkalinjaisen solakaksi. Näin käy etenkin silloin, kun Oiva kiipeilee raapimapuun tasoilla ja kun se tarkkailee jotain kiinnostavaa kohottaen päätään korkealle kuin kirahvi. Näistä ääripäistä olisi kiva olla havainnollistavat kuvat, mutta kuten olette ehkä huomanneet, olen laiska, en niin suurilla lahjoilla siunattu ja kehnolla kuvaamiskalustolla varustettu valokuvaaja. Plus yksin asuessa kissasta on hankalampi napata edustusotoksia, kun otollisilla hetkillä kamera ei ikinä satu olemaan kädessä, eikä ole assistenttia hämäämässä Oivaa kuvia varten. Poika on nimittäin lahjakas pakenemaan, kun huomaa olevansa linssin alla. Joskus harvoin se tekee mamille mieliksi. Silloin liukasliikkeinen komistus on hetken paikallaan ja todistaa olevansa ikuistettavissa muistikortille.

"Hei pliis, oon kissa enkä mikään barbapoju. Ja osaanpas edustaa, kun vaan itse tahdon."

 P.S. Illalla on edessä silmätippakuurin viimeiset pisarat. Oiva on jälleen oma kirkaskatseinen itsensä.

P.P.S. Käykää vilkaisemassa Kuin kissa kermakupilla-blogin arvonta. Voittajalle luvassa hieno huovutettu kissanpesä.