Jalo

Uusin perheenjäsen on elellyt kanssamme jo reilun kuukauden, joten on korkea aika esitellä Oivan pikkuveikka kunnolla. Hyvä yleisö, tässä on Jalo!

Minun söpöliini-Jalo.

Pentuikäiseen Oivaan verrattuna Jalo on selvästi pohdiskelevampi ja kärsivällisempi. Se miettii ja harkitsee ennen kuin syöksyy huiskan kimpuun tai ennen kuin yrittää hivuttautua varastamaan kinkut mun leivän päältä. Sama rauhalinen tuumailu näkyi ensialkuun ruokaillessa: Jalo makusteli iisiti ja keskittyi omaan pöperöönsä. Toisin sanoen minä pidin huolta, ettei tuo toinen ruokaimuri ehtinyt oman sapuskansa ohessa ahmia myös Jalon lautasta tyhjäksi. Nyttemmin, Jalon käytyä kastroitavana, poikien lautaset ovat alkaneet tyhjentyä melkein yhtä nopeasti - huolimatta siitä, että Jalon annokset ovat isompia ja kita pienempi. Mutta mikäpä siinä. Täplikäs syöppö sopii hyvin ticking-syöpön kaveriksi.

Syömällä reilusti myös kasvaa hyvin. Ei ole ihan näin pieni poika enää, vaikka kuvassa miten venyttelee koipiaan.

Jalo on huomionkipeä pikkupoika. Eikä se ole vain ihmisen seuran perään, vaan Oiva on saanut tuta pikkuveljen läheisyydenkaipuun. Jos Oiva köllähtää johonkin, Jalo on pian sen vieressä kehräämässä. Vaikka kumpikin tuntuu nauttivan lajitoverin lämmöstä ja pesuseurasta, Oivalla tulee toisinaan mitta täyteen. Silloin se siirtyy kauemmaksi nauttimaan omasta tilasta. Jalo ei ole moisesta moksiskaan, vaan tunkee taas vähän ajan päästä isoveljen kylkeen. Samoin ihmismamin viereen on Jalon mielestä mukava asettua. Kivaa on myös kivuta syliin syödessäni hidasta aamupalaa tai viereeni nukkumaan öisin. Kaikkien uusien vieraidenkin ihmistenkin viereen voi pötkähtää oitis, sillä Jalo ei ujostele turhia.

"Taas se on iholla! Mami, laita se ruotuun!"

Jalo on pentumaiseen tyyliin leikkisä temuaja. Se rakastaa etenkin huiskia ja naruja sekä kissanminttuhuuruuilua. Parhaita leluja tähän mennessä ovat olleet (Oivan hännän ohella) erinäiset höyhensaaliit huiskien päissä, naruun sidottu sudenkorento, kissanminttutäytteinen hiiri sekä vanha kengännauha. Niiden perässä pentu tekee korkeita kenguruloikkia ja ninjahyppjä, joiden aikana vaihtaa suuntaa ilmassa. Lempihuiskansa Jalo nouti jopa vaatekaapista suljetun oven takaa. Näin ollen minun piti askarrella paksusta pahvista kotikutoinen lapsilukko komeron oviin. Myös Oivan kanssa painiminen ja hippaleikit sekä mattojen kanssa telmiminen kuuluvat Jalon suosikkiharrastuksiin.

Veikkapainia.

Uusi napero on hyvin utelias ja osallistuva. Jalo on tehnyt selväksi, että haluaa olla mukana petaamassa sänkyä (eli toisin sanoen päästä mönkimään päiväpeiton alle), ruoanlaitossa muun muassa tarkkailemassa tiskialtaassa istuen, kun kuorin perunoita ja tietysti koemaistajana, ja siivoamisessa laadunvalvojana.

Apupoika pyykkitelineellä.

Ja tosiaan, Jalo kasvaa kauheaa kyytiä. Pikkupikkutirppa kuroo kovaa vauhtia kiinni kokoeroa isoveikan kanssa. Korkeilla paikoilla istuessaan Jalo katselee reviiriä jo suuren kissahallitsijan elkein...

Villikissanuorukainen.

... mutta tosiasiassa se on vielä kuningas-Oivan hovin hurmaava pieni hovinarri. <3

:'DDDDDD

Oivan ja pennun ensimmäiset päivät

Uusi perheenjäsen saapui kotiin viime keskiviikkona puoli seitsemän maissa illalla. Nyt kun Jalon (nimi saattaa vielä muuttua) tulosta on neljä täyttä päivää ja vähän yli, pystyy hommasta jo kirjoittamaankin. Luvassa on varsinainen maratonpostaus lukuisilla kuvilla (osin kännykkäkuvilla) höysettynä, varautukaa.

"Kyllä te jaksatte lukea, koska tämä on tarina minun ekoista päivistäni uudessa kodissa."

Mainittakoon ensin lyhyesti, että etukäteisvalmisteluina kämppääni laitettiin ovi eteiskäytävän ja isomman huoneen väliin, hommasin kissoille tilavamman kantokassin ja kolmannen hiekkiksen. Lisäksi pikkusiskoni saapui alkupäiviksi vierailulle apukäsiksi, toisiksi silmiksi ja henkiseksi tueksi.

Ja sitten itse asiaan!

Ensimmäinen ilta:

Vaihe 1) Jalo saapui meille kätevästi kotiinkuljetuksella kasvattajan ja pentukodin emännän mukana. Pentu ilmaantui uuteen kotiin kantolaukussa, turvallisesti verkko-oven takana. Mitä tekee Oiva? Murisee ja sähisee niin, että oksat pois. Oivaloivasta pääsi täysin uusia ennenkuulumattomia ääniä - sellaisia mahdottomia mouruja, joita näkee netin kissavideoissa tyyliin no long johnson. Pidettiin pentu kassissa, kannettiin olkkarin puolelle ja annettiin Oivan katsella ja tutkailla (ts. sähistä ja murista). Oli selvää, että Oiva oli hyvin järkyttynyt ja hämillään. Ja miksikäs ei, kun omalle reviirille tunkeutui joku muu, joka haisi vieraalle paikalle ja vieraille toisille kissoille. Oiva ei kuitenkaan ollut aggressiivinen, vaan epävarma ja ehkä peloissaankin uhittelunsa alla. Se ei missään vaiheessa yrittänyt hyökkäillä kassia päin, katseli vain etäältä, lähestyi välillä ja mölisi.

Oiva ei tykkää.

Jalo sen sijaan otti rennosti. Se aloitti kehräyksen jo kantokopassa (uuden veikan ei niin lämpimästä vastaanotosta huolimatta), kelli kyljellään ja miukui vähäsen. Sanottakoon tähän väliin, että Jalolla oli jo pentukodista kokemusta kärsivällisestä pehmittelystä, sillä isosisko Moona ei ollut heti pentujen paras kaveri. Jalo onnistui voittamaan sen puolelleen ensimmäisenä väistämällä ja antamalla tilaa, kun komennettiin ja yrittämällä hetken kuluttua taas lähemmäksi. Samat taidot pääsivät käyttöön meilläkin.

Vaihe 2) Oiva kannettiin eteisen puolelle ja laitettiin väliovi kiinni. Jalo päästettiin vapaaksi kopasta tutkimaan paikkoja. Ja voi sitä kehräyksen määrää, mikä pikku-ukosta lähti! Kehräsi koko ajan kiertäessään uutta kotia ja hieroessaan hajumerkkejä huonekaluihin. Sen lisäksi pentu polki sekä kellahteli toistuvasti ihmisten jalkoihin ja nautti maharapsutuksista. Ihmettelin, että onko tällaisia kissanpentuja oikeasti olemassa - jotka tykkäävät maharapsutuksista? Pikku-Oiva olisi raastanut käden naarmuille vastaavasta. Jalo siis otti uuden kodin ja sen ihmiset omikseen oitis. Ei jännittänyt lainkaan. Kävi vain peremmälle täynnä rakkautta ja hellyyttä, selvästi jäädäkseen.

Vaihe 3) Pentu laitettiin meidän omaan kantokassiin, kun kasvattaja ja pentukodin emäntä alkoivat tehdä lähtöä. Oiva löytyi kylpyhuoneen hämärästä mököttämästä. Vieraiden lähdettyä annoimme Oivan palata olohuoneeseen tutkailemaan pentua. Mahdoton murina ja sähinä jatkuivat. Pentu vastasi maukaisuilla, koska kopassa oli tylsää tutkimusmatkan jälkeen.

Vaihe 4) Pentu siirrettiin eteiseen, kun Oivan annettiin pitää valtaa isommissa huoneissa. Pentu sai tutkia eteisen ja kylpyhuoneen sillä välin, kun Oiva vietti murjottavaa ja levotonta elämää toisella puolella tutustuen pennun jättämiin hajuihin. Oiva murahteli myös ihmisille ja säpsähteli tavallista enemmän.

Tutkimusmatkailija allastasolla.

Kissat saivat iltaruoan eri tiloissa: Oiva keittiössä ja Jalo kylppärissä. Tässä kohtaa otettiin ensimmäinen suuri askel, kun Oiva saapui varovasti eteisen ovelle, jonka raosta pitelin märkäruokalusikkaa. Poika uskaltautui nuolemaan sen puhtaaksi pentupöperöstä, kuikuili eteiseen ja halusi selvästi tulla tutkimaan paikan. Laitoimme kylppärin oven kiinni ja Oiva pääsi taas nuuhkimaan eteisen. Raotimme myös pikkirikkisen kylpyhuoneen ovea, jolloin Oiva tuli haistelemaan Jaloa läheltä. Murisi ja sähisi edelleen kovasti komentaen pentua kauemmaksi ja luikki sitten itse enempi vähempi järkyttyneenä tiehensä olohuoneeseen.

Eteisen lattialle pedattiin patja nukkumista varten, jotta kummankaan kissan ei tarvinnut viettää yötä yksin. Minä nukuin lattialla pennun seurana ja siskoni Oivan puolella. Oiva ilmeisesti nukkui koko yön turvassa keittiön kaappien päällä. Eteisessä Jalo uinaili minun vieressäni, enimmäkseen jaloissa, heräsi pari kertaa yöllä kiertämään uuden emännän ympäri kehräten ja asettui taas unille.

Eteisessä oli ihan hyvä retkeillä, kun vieressä köllötti kehräävä pentupiiperöinen.

Ensimmäinen päivä

Vaihe 1) Aamu vietettiin yhä eri tiloissa. Oiva oli aamusella minun silmiini aivan reppana. Minulla oli ollut sitä illalla ikävä ja tuntui pahalta tietää ja tulkita sen kehonkielestä, että toinen oli poissa tolaltaan. Silitykset tai syli eivät kelvanneet. Kehräyksestä ei ollut tietoakaan. Pissikään ei ollut illalla/yöllä tullut tavalliseen tapaan. Vaikka saatoin tirauttaa ihan pienen yhyymunpoikaootainamunpoika-itkut, fiilis tasoittui pian. Oiva söi aamupalansa tutulla ruokahalulla ja kannoin pennulle pöperöt eteiseen.

Vaihe 2) Pikkukissa joutui jälleen kuljetuskassiin ja pääsi olohuoneeseen näytille. Oiva sai taas katsella sitä sähisten ja mongertaen murinoita pääasiassa nojatuolin alta. Kun aikaa oli kulunut jonkin verran, huomasimme siskoni kanssa, että Oivan murinassa alkoi tulla lyhyitä taukoja.

Vaihe 3) Oiva pääsi omaan rauhaansa eteiseen (missä teki pissit hiekkikselle, jes!). Pentu pääsi taas vapaaksi isommassa tilassa. Jonkin ajan kuluttua pentu laitettiin takaisin koppaan ja Oivan annettiin palata olohuoneeseen. Poika päätti vetäytyä turvaan keittön kaappien päälle, mistä penikalle oli turvallista sähähdellä ja urputtaa. Kun Oiva näytti viihtyvän korkeuksissa, päästimme pennun ulos kopasta. Tässä kohtaa oltiin siis kaikki ovet auki ja ihmiset valvoivat tapahtumia. Oiva pysyi kaapin päällä saaden ihmisiltä rohkaisuksi kananameja ja Jalo keskittyi huiskaleikitykseen. Toisinaan pentu tepasteli keittiöön, jolloin Oiva ärähteli sille kovempaa. Jalo ei ollut millänsäkään, katseli vain Oivaa aseistariisuvasti ja pysähtyi paikoilleen. Päätimme kuitenkin pitää pikkuista enimmäkeen poissa keittiöstä, mutta houkuttelimme sitä leikin ohessa aina toisinaan alueelle, jonne Oiva näki. Silloin piti isoveljen taas sähistä ja murista, mutta ääni ei ollut enää yhtä voimakasta kuin aiemmin. Kun tätä jatkettiin, Oiva alkoi katsella pennun touhuja hissukseen.

"Mitä se tekee? Missä se on?"

Vaihe 4) Pentu kävi pikkuhetken kopassa, jotta Oiva uskaltautui kanssani eteiseen pukemaan valjaita. Käytin sen ulkona väliloikalla lepuuttamassa hermojaan ja raittiissa ilmassa Oiva rentoutukin heti. Se kuljeskeli ja katseli tavalliseen tapaansa ympäristöä yrittäen löytää päästäisiä. Oli ihanaa katsella tähän saakka niin jännittynyttä mussukkaa jälleen omana tuttuna itsenään. Vietimme pihalla vajaan tunnin, jonka jälkeen palasimme sisälle. Pentu - joka siis oli ollut vapaana sisällä valjastelumme ajan - oli sen hetken kopassa, että Oiva ehti kipaista takaisin kaapin päälle keittiöön.

Vaihe 5) Jalo pääsi jälleen ulos kopasta. Oiva katseli sen touhuja yläilmoista käsin. Kunnes Oiva oma-aloitteisesti hyppäsikin keittiönpöydälle ja siitä alas lattialle. Se murisi taas ja sähähteli, mutta lähestyi Jaloa päättäväisesti. Vaikka alkuun kohtaaminen pienen pennun ja uhittelevan Oivan välillä näytti hurjalta, emme menneet väliin. Olimme lähellä, jos jompikumpi pitäisi syystä tai toisesta pelastaa, mutta luotimme kissojen omaan osaamiseen. Seurasi lisää mölinää Oivan suunnalta, mutta myös muutama pennulle suunnattu hidas silmien räpsäytys. Jalo puolestaan oli rauhallinen, lähestyi Oivaa rohkeasti toisinaan pysähdellen ja makaamaan heittäytyen. Oiva alkoi seurata Jaloa ja ne kulkivat peräkanaa sohvan ympärilä. Tilanne johti kummankin kissan ryömimiseen sohvan alle, jossa kohtaa mietin hetken, että mitähän tästä seuraisi. Ne viipyivät siellä pienen hetken ja kun tulivat pois, aloittivat jahtausleikin. Se oli selvästi leikki, sillä kumpikin jahtasi vuorollaan ja ryntäisi karkuun. Jää oli murrettu, eikä kello ollut edes kahta!

Ensikerta lähikontaktissa hätäisesti taltioituna.

Jahtaus- ja vaanimisleikin lomassa Oiva murisi ja sähähteli pennulle yhä ja mäiskäytteli sitä päähän tassulla, mutta leikki jatkui siitä huolimatta pitkään. Voin sanoa, että tunnelma oli riemukas! Silkasta yrmyilystä oli päästy alle vuorkaudessa yli ja vaikka Oiva komenteli pikkuveikkaa ja osoitti tuon tuosta olevansa pomo, se selvästi nautti saadessaan juosta lajitoverin kanssa kilpaa. Päivän mittaa pojat haistelivat toisiaan enemmän, Oiva murisi ja sähisi aina vain vähemmän ja päiväunet nukuttiin lähekkäin kiipeilypuun eri kerroksissa. Illalla kaksikko keksi yhteisen painimisen ilon. Oli hyvin helppo ratkaisu, että nukkuisimme ovet auki kaikki samassa tilassa. Ja hyvin nukuttikin - Jaloa ihmisten jaloissa ja Oivaa omassa nojatuolissa.

Päiväunikerrostalo.

Toinen päivä

Ei enää vaiheita, vaan sama hyvähenkinen meno kissojen välillä jatkui. Oiva rentoutui koko ajan enemmän, kissat vaihtoivat useita leppoisia silmien räpsäytyksiä ja ne istuskelivat jo sulassa sovussa vieretysten. Haistelu ja yhdessä keittiössä ruokaileminen sujuivat vailla murinoita. Toisinaan Oiva kuitenkin tuntui kokevan mustatukkaisuuden hetkiä, kun pentu tunki lähelle valmistautuessamme ulkoilemaan tai kun olisi ollut Oivan hetki olla sylissä osoittamassa aamuhellyyttä mammalle. Silloin murisutti matalasti tai sähisytti ja pennun päähän hakattiin tassulla käytöstapoja.

Jalo jatkoi aivan uskomattoman sinnikkäästi ja kärsivällisesti Oivan pehmittelyä. Se sieti mätkimiset, kellahteli kuin automaattisesti kyljelleen vatsa esille käännettynä kumoon, kun Oiva sähisi sille ja jatkoi itsevarmasti isoveljen kiintymyksen valloittamista. Sillä on selvästi sosiaalista pelisilmää.

Pitkin päivää Oiva alkoi antaa myös mamille suuren järkytyksen aiheuttamista anteeksi. Sylissä pystyi viihtymään hetkiä ja päiväunet Oivelo nukkui vieressäni sohvalla. Kelpasin taas, vaikka Oivan kehräyslakko päättyikn vasta lauantai-aamuna aamupalatarjoilun aikaan. Silloin hurisutti jo kovasti taas. Lauantaina, eli kolmantena päivänä pojat aiheuttivat mammalle lisäksi huikean täpinän, kun pesivät toisiaan ensimmäistä kertaa. Videomateriaalia lähti vauhdilla somessa joka suuntaan. Lisäksi Oivalla ja minulla oli pitkä sylittelyhellyyshetki tiskaamisen lomassa, eikä Loivetskilla ollut kiire paijaukselta karkuun.

"Syön sun korvavaikut!" Ei ensimmäinen pesu, mutta soma silti.

Tänään, neljäntenä päivänä, alkumurinoista tuntuu olevan ikuisuuden verran aikaa. Pojat tulevat hyvin toimeen, jahtaavat toisiaan ja painivat ja pesuhetkillekin on saatu jatkoa. Oiva ei vielä itse käperry pennun luokse nukkumaan, eikä jaksa pysyä paikoillaan kauaa niinä hetkinä, kun Jalo siirtyy isoveikan viereen pötköttämään, mutta pikkuveljen korvia on mukavaa pestä painiotteessa. Hupaisaa on ollut myös seurailla, miten Oiva lähtee livakasti lipettiin, kun Jalo yrittää kiehnätä sitä vasten, kuin yrittäisi säilyttää edes jonkin rajan periaatteen vuoksi. Oiva ei enää murise ja sähähtelytkin ovat olleet hyvin satunnaisia ja hiljaisia, jos pentua on pitänyt jostain syystä vielä vähän ojentaa.

Enää odotan sitä, että Oiva hakeutuisi öisin takaisin sängylle viereeni ja aamulla mahan päälle kehrämään, mutta hei, en todellakaan valita, kun edistyminen on ollut kaiken kaikkiaan niin huikean nopeaa. Ja etenkin tänään Oiva on ollut taas aivan oma itensä: jutellut, hakeutunut luokse, huomauttanut ruoka-ajan jo tulleen ja nauttinut paijauksista.

Eli kahdella sanalla sanottuna: hyvin menee.

Köllykät vieretysten.

Hajuviestejä

Uusi perheenjäsen saapuu kotiin ensi keskiviikkona. Minä olen saanut pikkuisesta pitkin matkaa kuulumisia sekä kuvia katseltavaksi ja käynyt moikkaamassa vauvaa livenä kahdesti. Oivalle tuleva pikkuveikka on sen sijaan vasta vieras tuoksu fleecerievussa.

"Mikä tässä tuoksuu?"

Kun kävin ensimmäistä kertaa moikkaamassa Jaloa, vein mukanani viemisiksi palan fleecehuopaa, jonka päällä Oiva oli nukkunut. Lisäksi olin hieronut riepua Oivan poskiin ja päälakeen. Tein saman viimeisimmällä visiitilläni uuden Oiva-fleecepalan kanssa. Vaihdossa sain edellisen version takaisin. Huovan kappaleeseen oli tarttunut pentukodin kissojen hajuja ja Jalosta hangattiin lopuksi mukaan vielä extratuoksuja fleecellä paijaten.

Niin kiehtovia aromeita, että piti maistella niitä suu auki.

Kotona Oiva pääsi vuorostaan nuuhkuttelemaan ja tutkimaan hajuviestejä. Tuoksujen äärellä kului pitkä keskittynyt hetki.

"Mitä tämä merkitsee?"

Liekö pojalla ollut aavistus, että riepuun liittyi jokin mamman hämäräperäinen suunnitelma Oivan rauhallisen elämän mullistamiseksi?

Pentu(muisteloita)

Palaan vielä tarkemmin aiheeseen Oiva 2-v.

Oiva on jo kaksivuotias kastraattikollin köllykkä. Poitsun kasvaessa tuntuu jännältä muistella taakse jäänyttä pentuaikaa. Ilman vanhojen blogitekstien lukemista en varmaan olisi muistanut enää kunnolla, millainen suloinen pikkuriiviö Oiva oli naperona.

Oiva on rauhoittunut aivan valtavan paljon siitä, kun oli nelikuinen rasavilli. Pikku-Oivan harrastuksiin kuului muun muassa ihmisten jalkojen kimppuun hyökkäileminen painimatsin kaipuussa, eikä sylissä vaan voinut pysyä hetkeäkään. Ei voinut. Se oli tylsää ja plääääh. Pois pyrittiin puremalla käsiä. Nykyisin en edes muista, milloin Oiva olisi viimeksi yrittänyt kurmuutaa kenenkään kinttuja. Se touhu onneksi saatiin kitkettyä pois. Ja kuten olen jo monesti kertonut, sylissäkin on nykyään ihan mukavaa, jopa kehruuttavan kivaa.

Yhä syötävän suloinen, mutta paaaaaaaljon rauhallisempi.

Ja se malttamisen määrä, joka Oivalle on kertynyt! Naperona kärsivällisyyttä ei ollut. Mamma ruokalautaselle oli tungettava heti, koko ajan ja varsinkin silmän välttäessä kuin rasvattu salama. Omaa ruokaa piti kärkkyä pöytätasolla ja pyörien ympyrää. Vaan nykyään - ah, tunnen suurta ylpeyttä kertoessani tämän - Oiva hyppää keittiötasolta lattialle odottamaan ruokaansa ja mikä vielä ihmeellisempää, voin laittaa asioita jääkaappiin ruokailun aikana ja kääntää selkäni hetkeksi ilman, että kissa on sekunnin murto-osassa vedellyt ruokaani kitusiinsa. Oiva on todennut, että mamma syödessä pöydällä voi istua nätisti, niin ehkä saattaa saada vähän jotain pientä maistiaista. Se ei enää tunge kuonoaan lautaselle, vaan seurailee sivusta tai lähtee omiin hommiinsa. Poikkeus tähän on vain maksalaatikko, jota Oiva mussuttaisi mielellään samaan aikaan kanssani. Silloinkin uskoo loppujen lopuksi tuuppimista tai lattialle nostamista. Tämä on pienoinen ihme verrattuna aikaan, jolloin jokainen ruokailu kotona sisälsi jatkuvaa kissan tönimistä kauemmaksi.

Tältä Oiva näytti ipanaiässä.

Ovestakin on nykyään paljon helpommpi kulkea, kun Oiva osaa enenevässä määrin odottaa eteisen puolella, eikä ole luikahtamassa rappukäytävään. Ja luikahdusyrityksetkin ovat paljon hitaampia ja harkitsevampia kuin pentuna, jolloin Oiva vain suhahti karkuun pienimmästäkin rakosesta tilaisuuden tullen.

Hutipissailu on loppunut jo aikoja sitten. Tiskialtaasen ei ole päässyt kissankusia iäisyyteen ja Oiva voi nykyään tehdä vessalaatikoihin jopa isot että pienet tarpeet vierekkäin. Kuivikkeen vaihtaminen hienojakoisempaan on varmaan vaikuttaa aikuistumisen ohella. Joka tapauksessa on suuri JES, että tiskiallas on päästetty eläkkeelle varavessan tehtävistä.

Miksi sitten olen halunnut palautella Oivan pentuaikaa mieleen? Syy löytyy alla olevasta kuvasta.

"Minäkö?"

Tämä on Northalla Sparkling, tuttavallisemmin pentunimeltään Jalo. Sydänrosvoksi osoittautunut ocicat-pentu saapuu seuraksemme elokuun ensimmäisellä viikolla. Oiva saa siis pikkuveljen ja minä toisen kissavauvan riemukseni!

Aamukuvioita

Reilu kuukausi sitten aamurutiinini meni suunnilleen näin: Herää, nouse ylös, pese naama, harjaa hiukset, tee aamupala, syö kaikessa rauhassa tuijotellen ikkunasta metsämaisemia, pese hampaat. Oivan kanssa aamujen tapahtumaketjussa on tapahtunut pieniä muutoksia.

Oiva antaa mun edelleen nukkua öisin ja lorvailla sängyssä jopa yli yhdeksään. Silti herään yleensä ensimmäisen kerran kuuden ja seitsemän välillä, kun kissa nousee ylös kiertämään kämppää. Jossain vaiheessa aamua herään uudestaan siihen, että Oiva asettuu takaisin viereeni pötköttelemään. Ehkä kehrää, ehkä jatkaa hiljaa omia uniaan. Kun herään kunnolla, monesti päivän ensimmäinen näkymä on kissan naama kasvojeni edessä, kun Oiva käy katsomassa, joko olisin hereillä. Tätä seuraa usein nenätervehdys, nuolaisu, näykkäisy tai lempeä tassutäppäisy.

Ennen kun päätän nousta ylös, vuorossa on kissan rapsuttelua. Ainakin, jos Oivaa ei vielä rymyytä kovin paljon. Rymytarve tarkoittaa leikkihyökkäilyä ja hampaita silittäviin käsiin. Siitä sitten menen pesemässä naaman pyöritellen menomatkalla pellettiboksien pissapurut pohjakerrokseen. Seuraavaksi leikitään 15-30minuuttia riippuen siitä, miten nälkäisiä/innokkaita saalistajia ollaan tai miten kiire on.

Ennen niin rauhallinen ja autuas aamupalaosuus on muuttunut erilaiseksi - ei yhtään huonommaksi, mutta seurallisemmaksi. Laitan ensin Oivalle ruoan lautaselle ja sitä tehdessäni nostan kehräävän kissan x kertaa alas tiskipöydältä, ettei se ala ajatella keittiötasoja ruokailupaikkana. Tosin nälkäinen poikahan loikkii heti kohta takaisin kytikselle, kunnes lautanen on nostettu saavuttamattomiin ilmaan. Silloin se loikkaa lattialle ja tarjoaa minulle aamuviihdettä pyörimällä ympyrää ja naukumalla suuret silmät laskeutuvaa lautasta tuijottaen. Tätä söpöyttä kestää, kunnes Oiva pääsee aloittamaan ruokailun.

"Mäy!" eli "Mami mullon näääälkäää!"

Ruoka syöty ja seuraavat metkut mielessä. (Huomatkaa kuvien laatuero: ylempi otettu mun kännykällä, alempi ystävän minijärkkärillä. Aika vissi ero. Hyvä kamera olis kiva.)

Oivan aterioidessa laitan oman aamupalani ja käyn syömään pöydän ääreen. Missä vaiheessa Oiva on yleensä jo tyhjentänyt oman lautasensa ja kiipeää ruokapöydälle tarkkailemaan mamman pöperöitä. Kun kupissani on jogurttia, kuten usein on, Oiva olisi kovasti tunkemassa kippoon. Myös leipien juustoa ja tomaatteja on kauhean kiva käydä nuoleskelemassa, jos silmä välttää. Ja lasista maitoa, kuinkas muuten. Oiva on jo hoksannut aika hyvin, että se saa katsella kauniisti sivusta, jolloin saatan antaa sen nuolaista pari kertaa maailman ihanimpia maitotuotteita sormeltani. Toisina aamuina se yrittää röyhkeästi varastaa emännän aamiaisen, jolloin paras kikka on työntää kissa pois ruokien vierestä käsivarrella niin monta kertaa kuin on tarvis (lue: aika monta). Lopulta Oiva joko kiipeää syliini kehräämään tai lähtee muualle ottamaan aamupäikkäreitä kyllästyttyään siihen, ettei mun ruoka olekaan tarkoitettu sille.

Olen tosiaan tähän mennessä antanut Oivan kiipeillä keittiön työtasoilla ja tiskipöydälle. Ajatus on ollut ottaa yksiön kaikki neliöt hyötykäyttöön ja silleen. Tässä pikkuhiljaa olen alkanut pohtia, pitäisikö ottaa tiukempi linja ja kieltää tasot tassuttelulta. Lähinnä tuo Oivan ruokakärkkyminen on rasittavaa, kun yrittää itse kaivaa sen murkinaa purkista lautaselle tai saada omaa evästä koottua. Sitten tietty liedessä on omat riskinsä, vaikka kuumalle levylle asettaisikin vesitäytetyn kattilan jäähtymisen ajaksi. Otan siis mielelläni kokeneemmilta vastaan vinkkejä siitä, millä menetelmillä ja millaisella menestyksellä katteja on opetettu pysymään poissa keittiötasoilta. Jospa Oiva ei olisi vielä iässä reilut 4kk menetetty tapaus, vaikka olen ollut lepsu. Vai mitä tuumaatte?

Onhan se ihan söpö tossa tiskipöydälläkin, mutta yleensä kovasti edessä.

Oivan aakkoset

Oiva on asustellut luonani nyt kuukauden. Kissalla ja minulla alkaa olla jo melko selkeä yhteisymmärrys päivän kulusta ja yhteisistä säännöistä (mamia ei purra ja mamin lautaselle/lasiin ei tungeta - vastapainoksi minä pidän kissasta huolen: ruokin, aktivoin ja paijaan). Paljon on opittu toisistamme kuukauden aikana. Näin ollen merkkipäivän kunniaksi luvassa ovat Oivan aakkoset:

A = Abyvariantti, Oivan rotu.
B = Bakteerit, jotka menivät silmiin vessanpönttöseikkailun seurauksena ja aiheuttivat silmätulehduksen (ja mammalle melkein sydärin).
C = Coucou Crunchy Pillow Chicken&Cheese. Ykköslempparinami.
D = Dvd-soitin, joka säikäytti Oivan pahanpäiväisesti männä viikolla osoittamalla elonmerkkejä. Levyn ulos sylkeminen oli kissan mielestä selvä uhkailuele.
E = Eranthis Hyemalis, eli keltavuokko latinalaisittain. Löytyy Oivan virallisesta nimestä.
F = Fiksu pentu. Tietää juosta paikalle, kun otan sen ruokalautasen esille, kun avaimeni helähtävät tai liikun eteisessä (koska on hoksannut, että ovesta pääsee ulos jännään maailmaan). Osaa nyt myös istua käskystä ja harjoittelee takajaloilla seisomista.
G = Galaxy, Jackson. Jenkkilän kissakuiskaaja, jonka neuvot ovat säästäneet emännän monelta ihmetykseltä ja Oivan turhilta väärinymmärryksiltä.
H = Hiirilelu, jonka sisalpinta on jyrsitty jo melkolailla irti. Jäljellä on rapiseva harmaa muovipallero kuminauhan päässä.
I = Iso poika! Syö hyvin ja on kasvanut aivan kauhean paljon heinäkuusta, jolloin näin pikku mussukan ensimmäisen kerran.
J = Johanna, eli mama, eli ruokkiva käsi.
K = Kahelikohtaus, jonka aikana Oiva juoksee ja ryntäilee, loikkii ja sinkoaa salaman lailla kiipeilypuun latvaan, sieltä lattialle, sängyn alle ja keittiöön.
L = Lapset. Niitä Oiva arastelee, vaikka onkin muutaman tutumman kohdalla alkanut reipastua.
M = Mehiläiset ja ampiaiset, ne maailman kiinnostavimmat pörriäiset, jotka Oiva huomaa sillä sekunnilla, kun raitasurisija osuu lähelle. Pojan harmiksi olen sen oman turvallisuuden nimissä tylsimys, enkä anna jahdata pistäviä pörriäisiä.
N = Naapurit, jotka eivät ole enää aivan niin pelottavia tullessaan vastaan ulkona.
O = Oippu, Oivelo, Oippula ja ne muut väännelmät Oivan hienosta nimestä. Oiva on myös hyvin osallistuva katti ja virallinen laadunvalvoja kaikessa, mitä sen lähellä tehdään.
P = Päikkärit, joita Oiva nukkuu monta kertaa päivässä (toisin sanoen emännälle otolliset hetket tehdä omia juttuja).
Q =Kirjain, joka voisi olla kuva lihavasta kissasta takaa päin katsottuna (pyöreä takamus ja häntä). Välillä mua hirvittää, tuleeko Oivasta isona pallo, mutta toivottavasti ei. Ainakin toistaiseksi poitsu osaa lopettaa syömisen kun maha on täynnä ja taitaa ruoan lautaselle jättämisen jalon taidon. Pitää olla tarkkana ruokamäärien kanssa, jos Q-muoto meinaa yllättää.
R = Riista. Komea turkinväri.
S = Sydän ja sisäelinseos. Paras herkkuruoka, josta lautanen nuollaan aina puhtaaksi.
T = Tuoksu. Oiva tuoksuu tosi hyvältä! Sen pään nuuhkimisesta tulee aina mukava mieli.
U = Ulkoilu on Oivasta kivaa. On se usein jännääkin, muttei missään nimessä liian pelottavaa. Oiva kehrää, kun valjaat laitetaan päälle, mikä kertoo aika selkeästi pihalla kuljeskelusta tykkäämisestä.
V = Viikset. Ne ovat kasvaneet jo aika hyvin, kun Fii-mamma ei ole ollut niitä katkomassa.
W = Wiiuuuh! Eli se, kun Oiva loikkaa nanosekunnissa rapinatunnelin läpi saaliinsa kimppuun.
X = Xylimax-pastillirasiat, joihin olen jemmannut Oivan nameja.
Y = Yöt, jotka Oiva nukkuu kiltisti mamman jalkojen vieressä.
Z = Zini, eli Oivan sininen sisko.
Å = Ånnelliset aamuhetket, kun Oiva asettuu syliin kehräämään emännän syödessä aamupalaa ja lukiessa/selatessa nettiä.
Ä = Ääni, joka Oivalla on usein pieni ja säälittävä. Paitsi automatkoilla, jolloin se huutaa kuin taivas olisi putoamassa niskaan.
Ö = Ötökät on kiinnostavia ja maukkaita. Oiva tutkii hämähäkkejä, matoja, muurahaisia ja kärpäsiä tökkien, nuuskien, maistellen ja sylkien ulos suusta. Kun mönkiäinen on lopullisesti kuollut, Oiva syö sen.

Eikä yhtään tyhjää kirjainta listassa, jee!
Lopuksi kuva tämän aamun ånnellisesta lötköilystä mamman vieressä.

Johan tässä oltiin pari tuntia hereillä.

Viikonloppureissu

Otin Oivan mukaan viikonlopuksi kotipaikkakunnalle lapsuudenkotiin. Kissassa uusi paikka aiheutti vain pientä jännitystä. Perjaintai-iltapäivänä perillä tarjottu ruoka ei meinannnut maistua. Oli varmaan niin paljon kaikkea kiinnostavampaa tutkittavaa. Kakat Oiva uskaltautui tekemään vasta sunnuntaiaamuna, mutta muuten oli kuin kotonaan. Se tutki uudet nurkat perusteellisesti ja moneen kertaan, kävi laatikolla (ei yksiäkään hutipissoja!) ja nukkui yöt totuttuun tapaan mun vieressä. Muutamaa nenäliinaa ja hamsterin pesävanua lukuun ottamatta mitään ei tuhottu tai revitty.

Paijaajia riitti ja kissa sai huomiota joka suunnalta. Syliin pääsi (tai joutui) monta kertaa. Oiva olisi kuulemma saanut nuolla äidin aamupalajogurtin kannenkin, jos olisi hänen kissansa. Jäi tällä kertaa ilman, kun activian vatsantoimintasysteemit voisi olla kissalle vähän hurja kokemus.

Kylässä paras paikka oli ei niin yllättäen sohvalla.

Ainut ikävä riiviöinti, jota Oiva toteutti matkan aikana oli perheenjäsenten näykkiminen. Tekeehän Oippu sitä mullekin vielä välillä, mutta selkeästi kokeili enemmän siskojani. Toisaalta Oiva antoi kaikkien laittaa valjaat päälleen, veti lelujen perässä sohvarallia, pötkötteli siskojen vieressä kehräten ja nukkui onnelinen ilme naamallaan syleissä, vaikka niihin asettuminen ei aivan omaehtoista ollutkaan. Minusta kissa vaikutti viihtyvän kylässä hyvin, vaikka pidemällä ajalla rentoutuisi varmasti lisääkin.

Emännän lapsuuskodissa Oiva kohtasi myös outoja hajuja, jotka tulvivat suljetun oven takaa. Ennen kellahtamista iltapäiväunille lauantaina, se sai nähdä yhden kolmesta piilopaikasta tuoksuvasta otuksesta.

Oiva ja Fernando-marsu.

Pikkusiskoni kaksi marsua ja hamsteri saivat olla kissalta rauhassa omassa huoneessaan ja kohtaaminen Fernandon kanssa sujui tyynesti haistellen. Ehkä Oiva huomasi, että Fertsi on liian iso otus saalistettavaksi - melkein Oivan itsensä kokoinen vötkäle.

Ja! Kotivisiitillä koettiin riemastuttava hetki, kun Oiva oppi istumaan käsimerkistä. Aloitettiin naksutinkoulutus viime viikon alussa ja emännän innostus oli valtaisa, kun karvalapsi hoksasi painaa takapuolensa lattiaan. Tänään pieni neropatti tajusi istumisen sanallisesta käskystä ja oi, kun olin taas haljeta ylpeydestä.

Reissun jännitävin osuus eli matkat edestakaisin päästiin kulkemaan kätevästi kimppakyydillä pihasta pihaan kamojen ja kantokopan kanssa. Poika sai samalla ensimmäiset pitkän matkan kokemukset auton kyydissä olemisesta. Ne voi Oivan osalta tiivistää yhteen sanaan: huusi. Molempiin suuntiin puolitoista tuntia meni vänisemällä äänellä, joka oli perjantaihin asti pysynyt piilossa uuden emännän korvilta. Pelko/kiukkumaukuminen oli pikkuisen mamman sisuksia riipivä (nokun mun vauvalla oli hätä!), mutta minkäs teet. Ehdottoman positiivista kuitenkin oli, ettei Oiva oksentanut tai tehnyt tarpeitaan kantokoppaan. Toivottavasti pentu oppii tulevien matkojen myötä, ettei autokyytiin kuole eikä määääyh!-huudoilla pääse ulos yhtään nopeammin.

Vaikka reissussa oli mukavaa, Oivan kehräys oli oman reviirin maaperälle tassutellessa äänekästä ja kesti kauan. Mutta kyllä naureskelin, kun lapsiparan ääni oli aivan käheä autossa huutamisesta. Iltaruokaa tarjotessa siitä irtosi vain lisää raspimaukua tavallisen pyyntömiukumisen sijaan. Voi toista!

Oma nojatuoli kullan kallis. Onnellinen Oiva tuskin aavistaa, että seuraavan kerran matkustetaan ehkä jo tällä viikolla.

Iso poika

Käytiin Oivan kanssa puntarilla ja lyhyellä matikalla (emäntä&kissa - emäntä) poika painaa nyt kokonaista kaksi kiloa. Painoa on siis tullut uudessa kodissa lisää 200 grammaa suunnilleen kolmessa viikossa.

Eikä ihme, sillä Oiva syö välillä kuin hevonen. Tai ainakin minusta tuntuu siltä, kun katselen sivusta, miten purkkiruoat, sisäelimet ja raa'at lihat katoavat lautaselta parempiin suihin. Kasvattajan suuntaa antava ohje noin 200 g ruokaa kasvavalle pennulle per päivä ei minun vauvalleni ihan aina riitä. Välillä on käynyt mielessä, syökö tuo nappula enemmän kuin tarpeeksi. Oiva kuitenkin näyttää itse huomaavan, milloin vatsa on tullut täyteen. Sitten peitellään pöperöiden jämät tarkasti ja siirrytään pesulle. Kyökkipiian on näppärä jemmata lautaselle jääneet ruoat jääkaappiin seuraavaa tarjoilukertaa varten.

Toisinaan tuntuu, että hyvin syövässä pojassa on barbapapan vikaa. Se muuttaa muotoa alta aikayksikön. Oiva voi olla asennosta ja kuvakulmasta riippuen kunnon pullukka etenkin matalaksi kyyristyessään ja pää vedettynä lähelle hartioita. Seuraavassa hetkessä se kaventuu ja venyy sutjakkalinjaisen solakaksi. Näin käy etenkin silloin, kun Oiva kiipeilee raapimapuun tasoilla ja kun se tarkkailee jotain kiinnostavaa kohottaen päätään korkealle kuin kirahvi. Näistä ääripäistä olisi kiva olla havainnollistavat kuvat, mutta kuten olette ehkä huomanneet, olen laiska, en niin suurilla lahjoilla siunattu ja kehnolla kuvaamiskalustolla varustettu valokuvaaja. Plus yksin asuessa kissasta on hankalampi napata edustusotoksia, kun otollisilla hetkillä kamera ei ikinä satu olemaan kädessä, eikä ole assistenttia hämäämässä Oivaa kuvia varten. Poika on nimittäin lahjakas pakenemaan, kun huomaa olevansa linssin alla. Joskus harvoin se tekee mamille mieliksi. Silloin liukasliikkeinen komistus on hetken paikallaan ja todistaa olevansa ikuistettavissa muistikortille.

"Hei pliis, oon kissa enkä mikään barbapoju. Ja osaanpas edustaa, kun vaan itse tahdon."

 P.S. Illalla on edessä silmätippakuurin viimeiset pisarat. Oiva on jälleen oma kirkaskatseinen itsensä.

P.P.S. Käykää vilkaisemassa Kuin kissa kermakupilla-blogin arvonta. Voittajalle luvassa hieno huovutettu kissanpesä.

Yleiskatsaus yhteiseen alkuun

Kissa on asustellut luonani nyt viikon verran. On siis hyvä hetki luoda katsaus minun ja Oivan yhteiselon alkutaipaleeseen. Varoituksen sananen: tekstistä tuli pitkä.

Kissan kotiutuminen on sujunut hyvin. Pentu valtasi uuden reviirinsä hetkessä. Pientä alkujännitystä oli havaittavissa lähinnä siitä, että ensimmäisenä kahtena päivänä se ei oikein osannut leikkiä tai keksiä mitään tekemistä oma-aloitteisesti. Ainoa kiinnostava asia oli hiirilelu, jota minä liikuttelin saalistettavaksi. Joka tapauksessa yhteen leluun viehtyminenkin vähentyi päivien kuluessa. Kolmantena päivänä Oiva osasi jo itse ryhtyä tutkimaan ja läpsyttelemään pikkuleluja. Neljäntenä päivänä foliopallot osoittautuivat suosikkiasiaksi, jota yksin voi jahdata. Naruleluista karvalasta kiinnostavat jo muutkin, kuin hiiri.

Saalistaja väijyy...

...ja syöksyy hiiren kimppuun!

Oman ruokalautasen ääneen ehdollistumiseen kissalta meni ehkä vuorokausi. Siitä lähtien Oiva on ollut keittiössä nopeammin kuin rasvattu salama kuullessaan lasilautasensa kalinaa. Kissa tietää itse hienosti, milloin on saanut vatsansa täyteen kulloisestakin annoksesta, eikä ahmi ylimääräistä. Ruokahalu on ollut mainio. Vain yksi tähän asti kokeilluista pöperöistä ei oikein maistunut enkä ihmettele miksi. Se oli sellaista ihme pikkumurumössöä, yäk. Ja kun syö hyvin, kasvaa nopeasti. Huomasin eilen valjaita laittaessani, että niitä pitää löysentää ihan justiinsa, vaikka täsmäsin koon viikko takaperin.

Kaiken kaikkiaan Oiva asuu luonani hyvillä mielin, ilman ongelmia. Asunnosta on tullut kissanpojan oma valtakunta, jonka kolkat on otettu haltuun jokaista nurkkaa ja sängynalusta myöten. Kahtena ekana päivänä tapahtunut väärään paikkaan pissiminenkin loppui, kun kiinnitin enemmän huomiota vessalaatikon tyhjentämiseen ja hommasin eteiseen Oivan synnyinkodin väen avustuksella (kiitos vielä porausavusta Jukka!) toisen pellettilootan.

Minun näkökulmastani yhteiseloon Oivan kanssa on vaadittu hieman pitkällisempää sopeutumista. Ensimmäisissä päivissä kissan omistajana vaikeinta oli tavallisen arjen säilyttäminen uudesta asuinkumppanista huolimatta. Pari ekaa päivää kului suurimmaksi osaksi vain kissan tarpeita ajatellen, ruokinta-aikoja vahdaten, ihmetellen mihin soppaan olenkaan lusikkani mennyt tökkäämään ja karvalapsen jokaista liikettä kyttäillen. En oikein osannut rentoutua, kun kissan tavasta olla ei vielä niin tiennyt. Tilanne oli samankaltainen kuin pienten lasten kohdalla: jos niitä ei näe tai kuule, herää vahva epäilys tihutöistä. Lisäksi koin kauheaa painetta kissan aktivoimisen tiimoilta: riitänkö sille tosiaan, vai vaurioituuko se ilman kissaseuralaista ja saa kauheat traumat. Ei siis mikään ihme, että etenkin ensimmäinen kokonainen päivä sujui lastentarhanopettajamaisella suunnitelmallisella toiminnallisuudella. Leikkiä heti aamusta, tutustuminen parvekkeeseen, lisää leikkiä aina kun kissa heräsi päiväunilta, ensimmäinen ulkoilu kotipihassa... Huh! Voin rehellisesti myöntää olleeni aika puhki kolmanteen iltaan mennessä. Jatkuva varuillaan oleminen söi voimia ja kipeilykin meinasi yllättää. Joten ihan vain tiedoksi kaikille, jotka hinkuvat kissanpentua (etenkin sitä ensimmäistä): alku ei ole pelkkää söpöhöpöhahtuvapilveä.

Mutta kas, kun koitti neljäs päivä, niin emäntäkin alkoi jo tottua karvaisen asuinkumppanin läsnäoloon. Jatkuvasta kytistysmeiningistä on edetty rauhalliseen tarkkailuun, eikä Oivan aktivointi aiheuta enää stressiä. Se on vaikuttanut tyytyväiseltä tähänastiseen systeemiin ja nukkunut yönsä (sen yhden riiviöintikerran jälkeen) rauhallisesti vieressäni riittävän iltametsästyksen ja iltaruoan ansiosta. Hienoja ja kiitollisia hetkiä ovat etenkin ne, joina Oiva kehrää ja tulee itse omasta tahdostaan luokseni silitettäväksi - nyt jopa kiipeää syliin. Pari kertaa on vaihdettu nenätervehdyksiä ja sylissäni on nukuttu jo monet päiväunet. Olen ihana mamma etenkin annettuani ruokaa. Poika kiittää kehräämällä kovasti ja pyrkimällä lähelle. Kissan kanssa leikkiminenkin on myös ollut mukavaa puuhaa, kun saa samalla ihailla suuren saalistajan atleettisuutta ja naureskella pentumaiselle kohellukselle.

Tyytyväinen Oiva.

Nyt tavallinen arki kissan kanssa toimii jo kivasti. Voin tehdä omia juttuja ja kotihommia rauhallisin mielin kissan seuraillessa vierestä tai touhutessa itsenäisesti. Vaikka Oivan jättäminen yksin kotiin moneksi tunniksi yliopistopäivinä (muutamia tunteja ollaan jo harjoiteltu) vähän jännittääkin, on samalla ihanaa, että luennot ovat pätevä syy olla hetkittäin poissa kotoa. Niin ihana kuin Oiva onkin, emännällä on oltava muutakin elämää.

Kissanristiäiset

Pikkukissa sai nimekseen Oiva. Hetken ilmassa oli pientä kriisinpoikasta, kun en ollut aluksi ihan varma sopisiko etukäteen suunnittelemani nimi karvalapselle. Olisiko nimessä pitänyt kuitenkin olla enemmän ytyä ja säpäkkyyttä? Hyviä vaihtoehtoja en kuitenkaan keksinyt. Halusin kotoperäisen nimen, joka asettuisi helposti suuhun - joko mukavan ehkä hieman vanhahtavan ihmisnmen tai kauniin mielellään luontoaiheisen sanan. Tokaan aamuun mennessä olin katsellut ja pohtinut tarpeeksi. Oiva se on. Utelias ja energinen, saalistusvimman huippuhetkellä sekopäinen ja huomiota halutessaan ihana kehruumoottori-Oiva.

Pesunkestävä Oiva.

Kaksi erilaista yötä kissan kanssa (ja vähän kolmattakin)

Ensimmäinen yö pennun kanssa sujui rauhallisemmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olin henkisesti varautunut siihen, että kisu huutelisi äidin ja sisarusten perään tai vähintäänkin rymyäisi tavalla tai toisella yötä. Vielä mitä, mokoma tuli viereeni pötköttämään saman tien, kun sammutin valot ja asetuin nukkumaan. Kummallisinta oli se, että karvalapsi oikeasti pysyi siinä koko yön täysin hissukseen aina aamuun asti. Kannatti valvoa yli puolen yön ja vetää reilun tunnin leikkisessiot. Voi myös olla, että uusi paikka jännitti sen verran, että nappula haki minusta turvaa. 7.20 noustiin aamupalalle.

Emäntä ei silti nukkunut kuin tukki. Jännitys purkautui salakavalasti katkonaistamalla yöunet. Huomasin myös varovani vieressä nukkuvaa kissaa, enkä käännellyt kylkeä yhtä vapautuneesti kuin tavallisesti. Tämäkin on onneksi tottumiskysymys. Luotan suuresti siihen, että ajan myötä pentu tulee olemaan se, joka varoo vieressä nukkuvaa ihmistä, jos meinaa jäädä asentoa vaihtavan ruhon alle.

Toinen yö ei ollut yhtä auvoinen. Olin huonosti nukutun edellisyön jäljiltä tosi väsynyt jo ennen kymmentä. Asiaa ei auttanut alkavan lievän kuumeen nouseminen. Vauva oli simahtanut hetkeä aikaisemmin iltapalan jälkiperäsille nojatuoliin ja tiesin tasan tarkkaan, että se heräisi muutaman tunnin päästä ja olisi täynnä rymyenergiaa. Mulla oli vissi suunnitelman leikittää se taas läähätyspisteeseen ennen yöunia, mutten kerta kaikkiaan jaksanut. Noh, yhden aikaan yöllä sain kokea seuraukset. Peiton alle mahani viereen kaivautui pikkukisse, joka hämäsi aluksi kehräämällä ja kiertymällä nätisti kerälle. Sitten alkoivat herättely-yritykset. Tassut koittivat nappailla käsiäni ja pienet hampaat näykkivät ensin sormia, sitten mahaa. Siinä kohtaa unenpöpperöisenä sai jo tehdä kovasti töitä muistuttaakseen itselleen, että näyttävä reagoiminen olisi tehnyt hommasta leikin. Työnsin ratkaisuksi peitonreunan itseni ja kissan väliin, mikä auttoikin hetkeksi. Kunnes riiviö keksi, miten hauskaa hiusteni pureskelu voisi olla. Kestin ehkä kolme rouskutusta ajattelemalla, että ehkä se lopettaisi. Sitten karvakakara näykkäisi päätäni. Sorruin. Nousin istumaan, sanoin lujasti "ei tommosta, ei oo kivaa!" tai jotain sinne päin (olin ylpeä itsestäni, etten kivahtanut kirosanoja) ja siirryin seinän puolelle nukkumaan peitto haarniskanani pään yli vedettynä ja jokaisesta reunasta kropan alle tungettuna. Koteloituneena ihmistoukkana sain taas olla rauhassa. Jossain vaiheessa pentu käpertyi jalkojeni viereen nukkumaan, mutta oli aamuun mennessä siirtynyt uinailemaan kiipeilypuun pesälaatikkoon. Mutta, sain nukkuttua puoleen yhdeksään aamulla ilman uusia näykkimisväijytyksiä, jes!

Yöllinen kiusaajani. Ei varmasti myönnä tehneensä mitään ikävää kenellekään.

Kolmas yö meni rauhallisesti. Iltariehuminen ennen viimeistä ruoka-aikaa selkeästi kannattaa. Koko yön sain olla rauhassa ja kissa nukkui missä nukkui. Jatkoi varmaan koisimista sohvalla, jolta hääti minut illalla.

Ensikuulumiset uudesta kodista

Mun poika muutti tänään kotiin. <3 Tutki uteliaasti ympäristöä, kun pääsi pois kuljetuskopasta kiertäen asunnon muutaman kerran ympäri ja testaillen loikkaetäisyyksiä sohvalta nojatuolille. Söikin vähän, peseytyi ja simahti sitten sohvalle. Tuossa tuo uinailee nytkin. Herää varmaan keskellä yötä hirmuisessa virkeyden tilassa, mutta toistaiseksi lepo maittaa.

Uuden reviirin valtaaminen sujuu hyvin kerälle käpertyneenä ja silmät ummessa.

Leijonanpentu olohuoneessa.

Vielä ennen luovutuspäivää

Poitsu kävi perjantaina eläinlääkärillä varhaiskastraatiossa. Nyt Cafuski ja minä vältytään kissamaisten hormonihurinoiden tuskilta, yömouruamisilta ja ylimääräisiltä merkkailuilta. Parempi näin, kun en ekan kissan kohdalla uskaltautunut pitämään sijoituskollia. Tuumasin, että mitä vähemmän testosteronia, sen parempi. Sain operaation jälkeen viestin synnyinkodin väeltä, jossa kerrottiin kaiken menneen hyvin sekä muutaman suloisen kuvan toipilaasta. Kotona Cafu oli jo leikkinyt sisarusten kanssa ja lötköillyt tyytyväisen näköisenä ihmisten rapsuteltavana.

Tein tänään viimeisen luovutusta edeltävän vierailun Cafua katsomaan. Ipanassa riitti jälleen virtaa, vaikka pennut olivat saaneet aiemmin päivällä jo riehua vauhdikkaasti leikki-ikäisten ihmisvieraiden kanssa.
Kommenttien puolella mainitsinkin jo, että tiistaina mulla ja Cafulla oli erityinen hetki, kun poju nukahti ekaa kertaa mun syliin. Se aivan oma-aloitteisesti asettui siihen leikin jälkeen pötkölleen ja uinahti. Olin varsin otettu moisesta luottamuksen osoituksesta. <3 Cafu kiipesi myös tänään syliini leikin lomassa useamman kerran, mitä muut pennuista sinistä siskontilliäistä lukuun ottamatta eivät ole tehneet. Kyllä mun poitsu jollain tasolla tietää, kuka olen. Tai ainakin, että olen ihan turvallinen tyyppi, jossa on ehkä potentiaalia henk.koht. viihdyttäjäksi/palvelijaksi. Hyvillä mielin jään odottamaan ylihuomista ja karvalapsen saapumista kotiin. Kyllä me pärjätään.

Kotona alkaa olla kaikki valmista pikkukisua varten. Tosin kaipailen vielä tilaamiani penturuokia saapuviksi, mutta kaiken järjen mukaan paketti tulee perille huomenna. Muita kissajuttuja odottelun ohessa ovat olleet ohransiementen istuttaminen ja muistikirjan tekeminen kissamaisia vinkkejä ja muistiinpanoja varten. Ja jotta tämä ei jäisi täysin kuvattomaksi postaukseksi, alla on pari kuvaa kyseisestä muistikirjasta, vaikkei tämän pitänyt olla käsityöblogi. Cafu vaan onnistui taas liikkumaan jokaisessa valokuvayritelmässä. Edes minä en kehtaa laittaa sellaisia sotkuhuismikäkissamissä-kuvia nettiin näytille. Ehkä tiistain jälkeen onnistun nappaamaan siitä edes jokusen semionnistuneen kuvan ihan oikealla kameralla kännykän sijaan.

Kansi, jossa t-kirjain asettui liian lähelle a:ta, mutta mitäs pienistä.

Harakanvarpaita ja haparoivia havainnollistavia kuvia.

Loppuvartomisen tunnelmia

Enää vähän alle viikko luovutukseen. Jänskätystä on ilmassa. Enimmäkseen liikkeellä on hyväntuulista innostusta ja malttamattomuutta, mutta maanantai-iltana iski ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa pelonsekainen ahdistusjännitys. Päässä risteili epävarmuutta asiasta toisensa perään. Ajatukseni kehittelivät kasoittain entä jos-kysymyksiä tyyliin: Osaanko ruokkia pentua oikein? Miten monta kertaa pitää tarjota pöperöä päivässä ja mitä ravintolisiä pitikään olla, kuinka usein ja mittenkä ruokien yhteydessä? Mitä jos se ei kuitenkaan syö mitä tarjoan? Juokohan se hankkimistani kupeista, vai kuivuuko kasaan? Mitä jos mä rikon sen? Entä jos se ei tykkääkään musta ollenkaan? Järki kyllä kertoi, että kaikki tulee menemään hyvin. Alussa on varmasti opettelua, mutta neuvoja saa kasvattajalta ja pennun synnyinkodin väeltä.

Tunnistan tällaisen pelkoreaktion, kun sellainen tulee ja tiedän, mistä se johtuu. Kyse on muutoksesta ja käsillä olevan asian tärkeydestä. Kissan saapuminen kotiin on iso asia. Olen odottanut ensi tiistaita monta vuotta ja nyt, kun h-hetki on pian käsillä, alitajunta alkaa vapista hoksatessaan, että tähän asti tuttu arki tulee muuttumaan pian. Tulee paljon uusia asioita, on totuttelemista ja harjoittelun paikkoja. Yksi unelmistani toteutuu ja se tarkoittaa samalla askelta tuntemattomalle maaperälle. Ja koska minulla on toisinaan jopa rasittava tarve tehdä asiat hyvin (mielellään erittäin hyvin ja horjumatta) näin ison asian äärellä hirvittää. Mitä jos onnistunkin sössimään tämän minulle huikean tärkeän asian jotenkin ja sitten kaikki vaiva ja innostus valuukin sormien lomitse hukkaan?

Ahdistus kuitenkin meni ohi. Rauhoituin ja muistutin itselleni, että tässä vaiheessa olen valmistautunut niin hyvin kuin osaan. Lopun opin kyllä matkan varrella sitä mukaa, kun yhteistä aikaa kissan kanssa karttuu enemmän ja enemmän. Sitä paitsi on harvinaisen siistiä, että kunhan pentu kotiutuu ja se ja minä totumme toisiimme, minusta tulee sen ykkösihminen. Tämän tajuaminen teki todella onnelliseksi. Tulen olemaan syli nro.1 ja ihminen, joka tuntee kissan parhaiten. Se on aika todella mahtavaa.

Ja hei, kohta tuo tulee nukkumaan mun sohvalla, kiipeilemään kirjahyllyn päällä ja vaanimaan kirjoituspöytäni alla.

Unia ruokapöydän tuolilla.

En jaksanut viime visiitillä kulkea puhelin kourassa, joten kuvasaldo jäi vähäiseksi. Kerrottakoon silti, että poju painaa nyt suunnilleen 1,5 kg. Olin erottavinani, että silmien värissä oli tapahtunut puolessatoista viikossa muutoksia. Minusta vaikuttaa, että Cafun silmät alkavat taittaa meripihkan suuntaan. Poitsu on ihana yhä, ulkoili taas reippaasti ja loikki lelujen perässä hillitöntä vauhtia. Lopuksi simahti pehmeälle tuolille, jolloin poski- ja nenänvarsirapsutukset kelpasivat unituudituksiksi.
Huomenna on luvassa viimeinen visiitti synnyinkotiin ennen luovutusta. Sitä seuraavan kerran näen tenavan omassa kodissani, huu!

The Päivämäärä

Dear readers, we have a date! Vaikka treffitkin on kivoja (hekoheko, olinpas nokkela = pakollinen sutkautus), juuri nyt luovutuspäivämäärän varmistuminen ilahduttaa enemmän kuin kutsu kahvikupposelle. Juuri saapuneen tiedon mukaan maanantain eläinlääkärireissu oli mennyt hyvin ja pennuilla on kaikki kunnossa. Cafun kasvaminen on edennyt sen verran vauhdikkaasti, että varhaiskastraatio voidaan todennäköisesti suorittaa aiottuna päivänä. Hienoa, kultapoika! Jatka samalla ruokahalulla, murunen!

Ellei mitään mullistavaa tapahdu, pentu muuttaa kotiin tiistaina 26.8.. Jestas sentään, siihen ei ole kuin kaksi viikkoa! Ei muuta kuin loput tarvikehankinnat vetämään mahdollisimman pian ja laittamaan tuuletusikkunaan hyttysverkkoa. Kaappejakin pitää järjestellä niin, että kissan ruoalle, kuivikkeille jne. löytyy fiksut paikat jajajaja... Ehkä vähän meinaa iskeä viimevalmistelullinen hyperaktivaatio. :D Onneksi olen seuraavat pari päivää kotipaikkakunnalla, niin en voi riehaantua liikaa. Vielä.

Ensikosketus kynsien leikkaamiseen

Pennuilta on napsittu varvasaseita jo usemapaan otteeseen. Minä sen sijaan en ollut koskaan ennen leikannut kissan kynsiä. Keskiviikkona tähän tuli muutos, kun sain kissanpentujen synnyinkodissa ottaa kynsisakset käteeni ja napsia Cafun kynsistä terävät kärjet pois. Homma hoidettiin niin, että ensin minä pidin Cafua sylissä, kun synnyinkodin emäntä näytti ekalla tassulla mallia, miten kynsien leikkaaminen tapahtuu. Sitten vaihdettiin päikseen. Hän piti pentua, kun minä leikkasin loput kynnet. Ei ollut ollenkaan niin vaikeaa, kuin mitä olin luullut. Kynnet tulivat helposti esiin ja Cafulla ne ovat niin vaaleat, että punertava ydin erottuu helposti. Etujalkojen kannuskynnet tosin leikkasi kokeneempi ihminen, koska ne jäivät hankalaan kulmaan minusta katsottuna. Eiköhän se silti onnistu tulevaisuuden manikyyrihommissa minultakin. Ainakin olo jäi luottavaiseksi.

Tietysti kotona tulee olemaan vastassa se tilanne, että hoidan itsekseni niin kissan pitelemisen kuin kynsien leikkaamisenkin. Siitä huolimatta tällainen ensikosketus hoitotoimenpiteeseen oli hyvä. Ei jännitä yhtä paljon, kun tietää, miltä kynsi leikatessa tuntuu, miten sujuvasti kärjen saa napsautettua lyhemmäksi ja kokemuksen siitä tärkeimmästä: miten ja mistä kohtaa lyhennetään. Loppu hoitunee totuttelemalla, palkitsemalla ja ehkä harhauttamalla. Tänään poju jaksoi olla hienosti paikallaan, kun näköetäisyydelle sattui kärpänen, jota kyttäillä.

Alla muutama kännykkälaatuisen epätarkka kuva viime sunnuntailta. Cafu se vaan kasvaa ja komistuu!

Cafu 3.8.2014 1/2

Cafu 3.8.2014 2/2

Ensi maanantaina poitsu käy sisarustensa kanssa eläinlääkärin tarkastuksessa, jossa selviää voidaanko Cafu veljineen varhaiskastroida suunniteltuna päivänä. Se tarkoittaa myös luovutuspäivän varmistumista, jee!

Pentuvierailulla

Kävin sunnuntaina katsomassa Cafua pitkästä aikaa. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, viime käynnistä oli kulunut vain yhdeksän päivää. On kyllä mahtavaa, että pentue asustaa kävelymatkan etäisyydellä. Pääsee näkemään kissavauvaa usein ja seuraamaan sen kasvamista ja temmeltämistä. Ja kuten sanoin synnyinkodin emännälle, vierailulla tajuaa aina uudelleen kunnolla, että kissa on todella tulossa kotiin syksyn alussa. Konkretisoi asiaa aina mukavasti ja muistuttaa, miten onnellinen tulevasta lemmikistä olenkaan.

Vierailu alkoi Cafun tökkimisellä hereille.

Heräilevä vauva.

Pennut olivat kasvaa hujahtaneet reilussa viikossa älyttömästi. Ne eivät ole enää mitään avuttomia pikkupirpanoita, vaan minikissoja, joilla on jo isojen kissojen elkeitä. Muistuttavat jollain lailla 5–6-vuotiaita ihmislapsia, joilla on rajattomasti virtaa, uteliaisuutta ja leikkisyyttä, mutta jotka ovat silti jo vähän oppineet tavoille. Joskin kissanpennut tekivät sunnuntaina paljon hienompia saalistushyppyjä lelujen perässä, kuin lapset koskaan minun nähteni. Vauhtiakin niillä on enemmän - liikkuvasta abymukulasta on enimmäkseen mahdotonta saada kuvia (ainakaan allekirjoittaneen valokuvaustaidoilla).

Pääsin todistamaan vierailullani historiallista hetkeä, kun Cafulle sovitettiin ensimmäistä kertaa pentuvaljaita. Ihmeen sujuvasti ne saatiin sille päälle, eikä kissanpojalla ollut valjashalvauksesta tietoakaan. Hetken se juosta sinkoili edestakaisin, mutta jäi sitten painimaan sisarustensa kanssa kuin ei mitään. Päätettiin käyttää se talutushihnan päässä ekaa kertaa takapihalla samaan syssyyn (mä sain taluttaa!). Vähän oli pikkuherra varuillaan vieraiden äänien ja hajujen äärellä. Naapurustosta kuuluva etäinen ruohonleikkuu ja sähkökitaran soitto taisivat vähän hirvittää. Aluksi se livahti puutarhakalusteiden alle suojaan tarkkailemaan uutta ympäristöä. Aika nopeasti Cafu kuitenkin lähti liikkeelle haistelemaan talon seinustoja. Näytti harkitsevan moneen kertaan ikkunalaudalle kiipeämistäkin, muttei löytänyt sopivaa ponnistuspaikkaa.

Otettiin hetken päästä ensikosketus ruohikkoon. Uusi tuntuma tassujen alla ei kauaa hämmentänyt, vaan Cafu päätti nopeasti, että nurmelle voi ihan hyvin pissata. Rohkea poika! Ulkona viivyttiin suunnilleen 10 minuuttia. Kertaakaan sinä aikana Cafu ei jähmettynyt paikoilleen tai vaikuttanut ahdistuneelta tai pelokkaalta. Lupaava alku valjastelun harrastamiselle!

Ensijärkytystä nurmikolla.

Seikkailija takapihalla.

Nurtsipissillä.

Mutta tuitui! Cafu ihan selkeästi suhtautuu minuun läheisemmin, kuin muut pennut. Katseltiin ja ihmeteltiin synnyinkodin emännän kanssa, miten se kiipeili ja istui sylissäni toisin kuin muut sisaruksistaan, vaikka kaikki pennut olivat koolla jahtaamassa liikuttelemaani sulkalelua. Ehkä haisen jo vähän tutulta, tai sitten se vaan tietää jollain kissojen mystisellä kyvyllä, että olen sen ihminen. Mut oi, kun tuli hyvä mieli Cafun viihtymisestä sylkyssä. Se on mun ihana murunen. <3

Cafu lasipöydän takana.

Seuraava visiitti sovittiin taas seuraavalle sunnuntaille. Sitä odotellessa.