Yritteliäs herkkusuu

Kuten tiedetään, yksi Oivan perimmäisistä olemuksista on ahmatti.

Raskauttavaa kuva-aineistoa: ilmiselvä syöppö herkkusuu.

Kun loistavaan ruokahaluun yhdistetään uteliaisuus ja nopeat hoksottimet, on koossa paketti, joka pakottaa mamman miettimään tarkkaan muutamia arjen asioita. Yksi niistä on, minne laittaa uunista tullut piirakka jäähtymään ja missä sitä voi pitää sen aikaa, kun harkitaan santsiannoksia. Tähän mennessä jäähdyttelypaikaksi on vakintunut tiskikaappi ja siksi aikaa, kun syöjät arpovat vielä uusien annoksien ottamista, piirakka on löytänyt turvapaikkansa mikron päältä.

Mutta (kuten arvata saattaa) ikuinen nälkä ajaa karvalapsen yrittämään.

"Jos ihan vähän maistaisin..."

Joten huolimatta mamman mukamas kekseliäistä ratkaisuista, ahmattia on pidettävä silmällä. Muuten piirakat - ja melkein kaikki muutkin maitotuotteita/lihaa/kananmunaa sisältävät ruoat - napsitaan parempiin suihin.

"En tehnyt yhtään mitään kiellettyä. Olen viaton!"

Juo omasta lasistas!

Oiva jäi kiinni itse teosta.

Busted!

Muistutuksena niille, jotka harkitsevat abyn hankintaa: Kaikki, mikä on sun lasissa tai lautasella, on parempaa, kuin kissan oma. Oivalla siis on ruokailupaikallaan ihan samanlainen lasi, josta juoda ja johon olin aamulla vaihtanut veden. Janon hetkellä mun lasissa lilluva H2O maistui vaan niin paljon paremmalta.

"Mutku tää oli lähempänä. Älä niuhota!"

Noh, onhan se hyvä, että Oiva muistaa käydä juomassa välillä. Vois kuitenkin mieluummin hörppiä omista astioistaan.

Yllätyspesu

Olin suunnitellut, että pesisin Oivan ensimmäisen kerran ennen joulua ihan vain kokeeksi. Omaan silmään pojan turkki ei ole näyttänyt likaiselta eikä tuntunut käsiin lähmäiseltä. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin viime sunnuntaina. Oiva yritti pitkästä aikaa asettua lirulle tyhjäksi jääneeseen tiskialtaaseen, josta nappasin sen pois aikeenani kantaa laatikolle. Olin sekunnin verran myöhässä. Koska pidin Oivaa kiinni toisella kädellä sen takapuolen alta, lirut levisivät kädelleni ja siitä mukavasti Oivan takapuoleen. Ei siinä sitten muuta kuin kissa mukaan ja kylppäriin.

Tässä Oiva on jo melkein kuiva.

Tiesin etukäteen, ettei Oiva arvostaisi vesikäsittelyä. Olen pari kertaa pessyt sen tassuja ja peppua vesihanan alla, jolloin reaktio on ollut kauhusta laajentuneet pupillit ja pelästynyt pyrkiminen olkapäälleni turvaan. Ei tullut yllärinä, että Oivaa piti pitää sylissä, jotta koko kissan kastelu suihkun alla onnistui. Oikeilla otteilla sain kuitenkin koko katin märäksi ja huuhdeltua pissat pois sen turkista. En ottanut tällä kertaa käyttöön minkään maailman pesuaineita, koska A) poikaa selvästi hirvitti aika lailla ja B) koko hötäkkä kävi niin yllättäen, etten ehtinyt varata fairya kylppäriin. Katsotaan kunnon rasvanpoistofiinistelypesuja sitten myöhemmin, kun nyt on ensikokeilusta selvitty hengissä. Pelkällä vedelläkin pojan turkista tuli kiiltävämpi ja pehmoisempi, kuin mitä se oli ollut hetkeä aikaisemmin. Eron huomasi selvästi, vaikkei nappula ollutkaan likaiselta vaikuttanut.

Oiva ei kiittänyt saamastaan kohtelusta, mutta ei myöskään asettunut yhtään niin pahasti poikkiteloin, kuin olisi voinut: selvisin vain yhdellä pintanaarmulla käsivarressa. Olisi ollut hienoa saada tänne kuva reppanasta likomärästä Oivasta, mutten revennyt käyttämään kameraa, kun en ole mustekala. Keskityin kuivaamaan reppanaa pyyhkeellä, enkä halunnut pitkittää sen kärsimyksiä turhaan pakottamalla valokuvamalliksi.

Heilahtamattomia kuvia saatiin vasta, kun poika ei enää valunut vettä.

Hyvittelynamien jälkeen turkki piti tietysti nuolla pyyhekuivauksen jäljiltä huolella läpi moneen kertaan. Koettelemuksen päätteeksi oli mukava saada ruokaa ja käpertyä viltille nukkumaan.

Pestävänä oli rankkaa.

Ihana kamala Oiva

Päätin tehdä kaksiosaisen postauksen Oivan hyvistä ja huonoista puolista. On sanomattakin selvää, että kissat ovat mahtavia otuksia ja rakkaita perheenjäseniä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että niin ihania kuin kehräävät viiksivallut ovatkin, varmasti jokaisessa maukujassa on myös niitä ei niin ihania puolia. Ihmisomistaja, joka väittää muuta huijaa tai on taitava katsomaan harmituksia läpi sormien.

Aloitan Oivan vähemmän kivoista piirteistä. Näin siksi, että kaikkia kiinnostaa kuitenkin enemmän saada tietää höpönassun nurjasta puolesta, koska mussukoin Oivaa täällä muuten niin paljon. Pitää korjata vääristymää. :D Ja ehkä vähän myös siksi, että mun mielestä pitää saada kertoa ikävistäkin asioista jopa kissablogissa. Kiiltokuvat ovat kivoja, mutteivät välttämättä vastaa todellista päivittäistä elämää nelijalkaisen viiksekkään kanssa ainakaan joka hetki. Tässä vaiheessa, kun on elellyt oman abyvauvan kanssa kolmisen kuukautta, osaa jo riisua vaaleanpunaiset silmälasinsa ja katsoa otusta arkisemmasta vinkkelistä kuin ekoina viikkoina. Vaikka Oiva on luttana ihana tuitui mun oma pikkuinen poika, niin on se hetkittäin muutakin.

Hämäräperäinen Oiva hämärässä kuvassa. Kuka arvaisikaan, mitä ovelan söpöläisnaamion taakse kätkeytyy?

Oiva on aina jaloissa. En oikeasti tajua, miten kissa voi olla näin taitava asettumaan juuri siihen, minne ihminen on astumassa. Olen jo lakannut laskemasta, miten monta kertaa olen meinannut tallata Oivan päälle. Siihen nähden olen ylpeä, että olen oikeasti astunut kissan päälle vain kerran. Eräänä maanantaina runnoin joko sen tassun tai hännän eteisessä. Vannon, että liikautin kengitettyä jalkaani vain ehkä sentin kun käärin kaulahuivia niskaani, niin kuului rääkäisy. Kun nostin hämmentyneenä jalkani ylös, Oiva juoksi kauheaa kyytiä vierestäni keittiötä kohti. En edes ehtinyt nähdä, minkä kohdan runtelin, mutta onneksi Oiva unohti koko vahingon saatuaan pari namia. Samalla rauhoittui mun huono omatunto ("satutin mun vaavia, voi ei!"). Ei aristanut varpaitaan eikä häntää, mikä huojensi oloani kovasti.
Mutta oikeasti, Oiva on mestari olemaan tiellä. Etenkin keittössä kytätessään ruokaa - oli se kissan tai ihmisen. Tiskialtaankin reunalla pitää pujotella käsivarsien ali mahdollisimman pienistä koloista, kun mami yrittää tiskata. Myös leikkiessä poika ilmestyy välillä juuri siihen, mihin heilahtava käteni osuu, vaikka olisin puoli sekuntia sitten nähnyt kissan turvallisella etäisyydellä. Joten ihan vaan tiedoksi kaikille abya halajaville: kasvattajat eivät liioittele kertoessaan, että kissat ovat aina edessä.

Oiva on ruokarosvo ja pohjaton kaivo. Kun jääkaapin ovi käy, Oiva herää sikeimmästäkin unesta ja juoksee paikalle vaativasti maukuen. Ruokaa pitäisi Oivan mielestä olla tarjolla aina ja koko ajan. Jos kissa saisi päättää, sen päivät kuluisivat varmaan vain ja ainoastaan syödessä nukkumisen lisäksi. Meillä ei näin ollen ole jatkuvasti tarjolla muonaa. Oiva imuroisi pikkuhiljaa syötäväksi välipalaksi aiotut ruoat kerralla kitaansa kuitenkin. Kotipaikkakunnalla se osoitti ruokaryövärin taitonsa pöllimällä röyhkeästi kinkkusiivun paahtoleipäni päältä, kun silmäni vältti sekunniksi. Pakko tosin myöntää, että se oli tosi hassu tilanne. Kotona Oiva osaa pysyä poissa lautaseltani, vaikka kääntäisinkin hetkeksi selkäni. Kinkku oli selkeästi liian vastustamatonta ja eksoottista, kun yleensä leivälläni on juustoa ja vihanneksia. Joka tapauksessa leipoessa pannarit sun muut täytyy nykyisin jemmata jäähtymään tiskikaapin suojiin, koska jos leivonnaisessa on maitoa, munia ja/tai voita, se on Oivasta tarkoitettu kissalle.

Pahis-Oiva (tai kärttyisä läskinaama-Oiva sulattelemassa ryöstösaalista :D).

Oivan kanssa on lievästi rasittavaa matkustaa jatkuvan huutamisen vuoksi. Boksissa on ok olla, kunhan ei vain mennä hurisevaan automobiiliin. Kun sitten ollaan autossa, oli se bussi tai henkilöauto, Oiva parkuu poispääsyä kuin kyseessä olisi kovemman luokan kidutus. Seuraavalla automatkalla aion testata Feliwayn suihketta, josko yhtään rauhoittaisi elämöintiä.

Vaikka Oivalla on korkea ja hieno kiipeilypuu, se raapii hyvin mielellään nojatuolia. Vielä ei erotu tuhomerkkejä, mutta voi olla, että hankin pienen raapimahärpäkkeen tuolin viereen. Jos vaikka sallittu kohde tuolin vieressä säästäisi nojiksen pintaa.

Oiva on edelleen vessaprinsessa. Jos laatikoita ei tyhjennetä ja pestä riittävän usein (tarkoittaa päivittäin tyhjennys ja ainakin kerran viikossa pesu), se ilmaisee tyytymättömyytensä kuseksimalla tiskialtaaseen. Ja ennen kuin kommenteissa viriää keskustelua kuivikkeista, niin haluan todeta, että tämä on minusta nimenomaan Oivan siisteyspäähänpinttymä. Pelletit kelpaavat taas heti, kunhan boksit on pesty. Myöskin, jos tiskialtaassa on astioita, sinne ei tassutella pisulle.

Kauhean Oivan tuima tuijotus sai kuvaajan kädet tärisemään.

Sellainen on ihana kamala Oiva. Mutta paljon kertoo, että kun yritin keksiä Oivasta piirteitä kamala-akselille, niin en kyllä keksinyt muuta kuin nämä. Ja kuten ehkä hoksasitte, näistä suurimman osan voi kääntää myönteisiksi. Ruokarosvo = helposti motivoitavissa nameilla mihin vain, eikä koskaan ole nirppanokkaillut ruoan kanssa. Aina jaloissa = osallistuva ja seurallinen. Matkustamishuuto = ei sentään voi pahoin ja on pieniääninen otus. Hutipissat taas ovat ihan minun toiminnastani kiinni ja vältettävissä, samoin raapimiseenkin on löydettävissä ratkaisu. Oivan kamaluus on siis hyvin suhteellista.

Seuraavalla kerralla luvassa kakkososio: Kamalan ihana Oiva. Joten eipä muuta kuin to be continued...

Viikonloppureissu

Otin Oivan mukaan viikonlopuksi kotipaikkakunnalle lapsuudenkotiin. Kissassa uusi paikka aiheutti vain pientä jännitystä. Perjaintai-iltapäivänä perillä tarjottu ruoka ei meinannnut maistua. Oli varmaan niin paljon kaikkea kiinnostavampaa tutkittavaa. Kakat Oiva uskaltautui tekemään vasta sunnuntaiaamuna, mutta muuten oli kuin kotonaan. Se tutki uudet nurkat perusteellisesti ja moneen kertaan, kävi laatikolla (ei yksiäkään hutipissoja!) ja nukkui yöt totuttuun tapaan mun vieressä. Muutamaa nenäliinaa ja hamsterin pesävanua lukuun ottamatta mitään ei tuhottu tai revitty.

Paijaajia riitti ja kissa sai huomiota joka suunnalta. Syliin pääsi (tai joutui) monta kertaa. Oiva olisi kuulemma saanut nuolla äidin aamupalajogurtin kannenkin, jos olisi hänen kissansa. Jäi tällä kertaa ilman, kun activian vatsantoimintasysteemit voisi olla kissalle vähän hurja kokemus.

Kylässä paras paikka oli ei niin yllättäen sohvalla.

Ainut ikävä riiviöinti, jota Oiva toteutti matkan aikana oli perheenjäsenten näykkiminen. Tekeehän Oippu sitä mullekin vielä välillä, mutta selkeästi kokeili enemmän siskojani. Toisaalta Oiva antoi kaikkien laittaa valjaat päälleen, veti lelujen perässä sohvarallia, pötkötteli siskojen vieressä kehräten ja nukkui onnelinen ilme naamallaan syleissä, vaikka niihin asettuminen ei aivan omaehtoista ollutkaan. Minusta kissa vaikutti viihtyvän kylässä hyvin, vaikka pidemällä ajalla rentoutuisi varmasti lisääkin.

Emännän lapsuuskodissa Oiva kohtasi myös outoja hajuja, jotka tulvivat suljetun oven takaa. Ennen kellahtamista iltapäiväunille lauantaina, se sai nähdä yhden kolmesta piilopaikasta tuoksuvasta otuksesta.

Oiva ja Fernando-marsu.

Pikkusiskoni kaksi marsua ja hamsteri saivat olla kissalta rauhassa omassa huoneessaan ja kohtaaminen Fernandon kanssa sujui tyynesti haistellen. Ehkä Oiva huomasi, että Fertsi on liian iso otus saalistettavaksi - melkein Oivan itsensä kokoinen vötkäle.

Ja! Kotivisiitillä koettiin riemastuttava hetki, kun Oiva oppi istumaan käsimerkistä. Aloitettiin naksutinkoulutus viime viikon alussa ja emännän innostus oli valtaisa, kun karvalapsi hoksasi painaa takapuolensa lattiaan. Tänään pieni neropatti tajusi istumisen sanallisesta käskystä ja oi, kun olin taas haljeta ylpeydestä.

Reissun jännitävin osuus eli matkat edestakaisin päästiin kulkemaan kätevästi kimppakyydillä pihasta pihaan kamojen ja kantokopan kanssa. Poika sai samalla ensimmäiset pitkän matkan kokemukset auton kyydissä olemisesta. Ne voi Oivan osalta tiivistää yhteen sanaan: huusi. Molempiin suuntiin puolitoista tuntia meni vänisemällä äänellä, joka oli perjantaihin asti pysynyt piilossa uuden emännän korvilta. Pelko/kiukkumaukuminen oli pikkuisen mamman sisuksia riipivä (nokun mun vauvalla oli hätä!), mutta minkäs teet. Ehdottoman positiivista kuitenkin oli, ettei Oiva oksentanut tai tehnyt tarpeitaan kantokoppaan. Toivottavasti pentu oppii tulevien matkojen myötä, ettei autokyytiin kuole eikä määääyh!-huudoilla pääse ulos yhtään nopeammin.

Vaikka reissussa oli mukavaa, Oivan kehräys oli oman reviirin maaperälle tassutellessa äänekästä ja kesti kauan. Mutta kyllä naureskelin, kun lapsiparan ääni oli aivan käheä autossa huutamisesta. Iltaruokaa tarjotessa siitä irtosi vain lisää raspimaukua tavallisen pyyntömiukumisen sijaan. Voi toista!

Oma nojatuoli kullan kallis. Onnellinen Oiva tuskin aavistaa, että seuraavan kerran matkustetaan ehkä jo tällä viikolla.

Kaksi erilaista yötä kissan kanssa (ja vähän kolmattakin)

Ensimmäinen yö pennun kanssa sujui rauhallisemmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olin henkisesti varautunut siihen, että kisu huutelisi äidin ja sisarusten perään tai vähintäänkin rymyäisi tavalla tai toisella yötä. Vielä mitä, mokoma tuli viereeni pötköttämään saman tien, kun sammutin valot ja asetuin nukkumaan. Kummallisinta oli se, että karvalapsi oikeasti pysyi siinä koko yön täysin hissukseen aina aamuun asti. Kannatti valvoa yli puolen yön ja vetää reilun tunnin leikkisessiot. Voi myös olla, että uusi paikka jännitti sen verran, että nappula haki minusta turvaa. 7.20 noustiin aamupalalle.

Emäntä ei silti nukkunut kuin tukki. Jännitys purkautui salakavalasti katkonaistamalla yöunet. Huomasin myös varovani vieressä nukkuvaa kissaa, enkä käännellyt kylkeä yhtä vapautuneesti kuin tavallisesti. Tämäkin on onneksi tottumiskysymys. Luotan suuresti siihen, että ajan myötä pentu tulee olemaan se, joka varoo vieressä nukkuvaa ihmistä, jos meinaa jäädä asentoa vaihtavan ruhon alle.

Toinen yö ei ollut yhtä auvoinen. Olin huonosti nukutun edellisyön jäljiltä tosi väsynyt jo ennen kymmentä. Asiaa ei auttanut alkavan lievän kuumeen nouseminen. Vauva oli simahtanut hetkeä aikaisemmin iltapalan jälkiperäsille nojatuoliin ja tiesin tasan tarkkaan, että se heräisi muutaman tunnin päästä ja olisi täynnä rymyenergiaa. Mulla oli vissi suunnitelman leikittää se taas läähätyspisteeseen ennen yöunia, mutten kerta kaikkiaan jaksanut. Noh, yhden aikaan yöllä sain kokea seuraukset. Peiton alle mahani viereen kaivautui pikkukisse, joka hämäsi aluksi kehräämällä ja kiertymällä nätisti kerälle. Sitten alkoivat herättely-yritykset. Tassut koittivat nappailla käsiäni ja pienet hampaat näykkivät ensin sormia, sitten mahaa. Siinä kohtaa unenpöpperöisenä sai jo tehdä kovasti töitä muistuttaakseen itselleen, että näyttävä reagoiminen olisi tehnyt hommasta leikin. Työnsin ratkaisuksi peitonreunan itseni ja kissan väliin, mikä auttoikin hetkeksi. Kunnes riiviö keksi, miten hauskaa hiusteni pureskelu voisi olla. Kestin ehkä kolme rouskutusta ajattelemalla, että ehkä se lopettaisi. Sitten karvakakara näykkäisi päätäni. Sorruin. Nousin istumaan, sanoin lujasti "ei tommosta, ei oo kivaa!" tai jotain sinne päin (olin ylpeä itsestäni, etten kivahtanut kirosanoja) ja siirryin seinän puolelle nukkumaan peitto haarniskanani pään yli vedettynä ja jokaisesta reunasta kropan alle tungettuna. Koteloituneena ihmistoukkana sain taas olla rauhassa. Jossain vaiheessa pentu käpertyi jalkojeni viereen nukkumaan, mutta oli aamuun mennessä siirtynyt uinailemaan kiipeilypuun pesälaatikkoon. Mutta, sain nukkuttua puoleen yhdeksään aamulla ilman uusia näykkimisväijytyksiä, jes!

Yöllinen kiusaajani. Ei varmasti myönnä tehneensä mitään ikävää kenellekään.

Kolmas yö meni rauhallisesti. Iltariehuminen ennen viimeistä ruoka-aikaa selkeästi kannattaa. Koko yön sain olla rauhassa ja kissa nukkui missä nukkui. Jatkoi varmaan koisimista sohvalla, jolta hääti minut illalla.