Ensimmäinen näyttely

Tämä kukkaispoika avasi näyttelyuransa tänä keväänä.

Jalo kaunoinen.

Maaliskuun 26. päivä oli historiallinen päivä, kun pakkasin Jalon mukaani ja läksin kokeilemaan, millaista kissanäyttelyyn osallistuminen on. Tilaisuus oli otollinen, kun näyttely oli täällä Jyväskylässä ja samana päivänä paikalla oli Jalon perheenjäseniä. Northallan klaania oli messssä Jalon lisäksi veli Torsti, isosisko Moona sekä Helmi-äiti. Ihmistukena ja noviisinäyttelyttäjän oppaina toimivat Jalon pentukodin emäntä Tiina sekä kasvattaja Ulla. Toisin sanoen minä pääsin helpolla, kun sain lainaksi kaiken näyttelyyn tarvittavan kamppeen ja pystyin vain ilmestymään paikalle kysellen ja ihmetellen, missä pitää olla milloinkin. Lisäksi oma pikkusiskoni oli mukana seurana ja epävirallisena assarina/henkisenä tukena.

Tässä Helmi-mamma ja viereisestä sturdista kurkistaa Moona.

Torsti-veljellä on muhkeat kollinposket.

Tiina noukki meidät auton kyytiin puoli kahdeksan maissa ja kahdeksan hujakoilla oltiin jo käyty eläinlääkärintarkastuksessa ja etsitty häkkipaikat. Näyttelyverhot saatiin kuin saatiinkin viriteltyä paikalleen ja sisustettua väliaikaisyksiö matkahiekkiksellä (ylellinen eineslaatikko), riippumatolla ja omalla pehmoisella ja kodintuoksuisella fleecehuovalla.

Jalo viihtyi häkissä yllättävän hyvin. Se jutusteli maukumalla, muttei ollut hermostunut, kiehnäili kättä vasten ja antoi rapsutella. Mikä ilahdutti minua suuresti, se myös pötkötteli riippukeinussa! Ostin kapistuksen vuotta aiemmin samoilta messuilta sillä ajatuksella, että saan sen jonnekin kiinni (ollut raapimispuussa) ja että jos/kun Oiva ei välitä siitä, ehkä seuraava kissa tykkää. Onnistuin olemaan hyvin kaukaa viisas! Jaltsi oli kunnon PR-kissa, joka kehräsi ja puski vieraiden tervehtimään tulevien ihmistenkin sormet. Varsinainen hurmuripoika, joka aiheutti paljon ihasteluja ja jakoi iloa messuyleisölle.

Häkissä oli hämärää.

Tuomarin pöydälle meno olikin sitten enemmän jännittävää. Ihmisväki teki mokan laittaessaan kantokoppia lattialle liian lähekkäin. Ennen Jaloa arvosteltu Moona-sisko sähähti juuri buenosti juuri, kun olin aikeissa ottaa Jalon ulos boksista. Ymmärrettävästi Jalo säikähti ja meni ihan hämilleen - ehkä sille tuli mieleen takaumia lapsuudesta, jolloin vaikeasti valloitettavaa Moonaa ei kannattanut härkkiä liikaa. Joka tapauksessa sain Jalon syliin, rauhoiteltua edes vähän ja ojennettua Ullalle, joka hoiti esittelyn. Minä kuuntelin vieressä ja katselin sydän jokseenkin syrjällään, miten Jalo sietäisi säikähdettyään vieaiden käsittelyssä.

Nyt jännitää!

Mammanäkökulmasta katsottuna Jalo tsemppasi hienosti! Kehonkielestä näki, että pelotti ja oli liian jännää (isot silmät ja pälyilevä katse ja sähähtikin pari kertaa), mutta ei missään vaiheessa ollut karkaamassa tai aikeissa kynsiä tai purra ketään. Antoi nostella ja käsitellä hurjan nätisti. Olin ylpeä pienestä murusesta! Korviin katautuvat kommentit aiheuttivatkin sitten vähän erilaisen tunnereaktion.

Jaloa arvostelemassa oli tuomarin lisäksi viersmaalainen tuomarioppilas, jonka kielitaidon taso ei tainnut olla kauhean korkea. Visusti valitsen uskoa, että heikko englannin osaaminen oli syy siihen, että ilmaisu jäi tylyksi. Asiat olisi voinut osatessaan sanoa monella kauniimmallakin tavalla, kuin seuraavin esimerkein:
"I don't like this cat, I don't know why."
"This is an ugly cat." 
Ja kissan hermostuneesta olemuksesta: "You're a little psycho." No, reiluuden nimissä Ullan selitettyä sähähdystilanteen, tyyppi totesi, että okei, sun äiti vaan on psyko (Helmi-mamma ei ihan kauheesti aina välitä tuomaroinnista ja oli vissiin herralle tuttu ennestään). Varsinainen tuomari antoi asiallisempaa palautetta, lähinnä mietti naaman muotoa ja värin epätasaisuutta ja rufismia. Kuulemma oli ollut oikea valinta osoittaa sukulinjan jatkaiminen Torstille.

Oli jännä huomata, että vaikka olin olevinaan henkisesti vamistautunut siihen, että tuomarin suusta voi tulla mitä vaan, eikä sillä ole mitään väliä tai varsinaista merkitystä, tuntui pahalta kuulla jonkun haukkuvan mun vauvaa rumaksi. Tosi pahalta (koska se on mun murunen ja mun silmiin toinen maailman kauneimmista kissoista ja yhyy). Vaati hetken asian käsittelyä omassa rauhassa ja watsapp-avautumista ystäville, että mieliala keveni. Varsinaiseen arvosteluseteliin Jalo sai kuitenkin tosi hyvän arvion.

Siitä voi tehdä tulkintansa. Kohtina kroppa, pää, silmät, korvat, turkki, häntä ja yleisvaikutelma.

Paras mieli tuli kehonrakenteen ja turkin kehumisesta, koska ne on asioita, joihin olen voinut vaikuttaa ruokinnalla ja leikittämisellä. Ja mitä profiiliin tulee, mä tykkään mun sirokasvoisesta nättipojasta, ei se mitään peto-lookkia tartte. <3 Serti tuli ja saatiin hieno vaaleanvihreä ruusuke. Voidaan lisäksi kehua Jalon olleen luokkansa paras, koska kilpailijoita ei ollut!

CAP ja Mammanpoika! <3

Tuntimäärällisesti päivä oli pitkä (kotiin lähdettiin klo. 17), mutta aika meni nopeasti. Osa ajasta käytettiin siskon kanssa kiertämällä samassa yhteydessä pidettyjä ruoka- ja kirjamessuja. Oli mukavaa tavata Jalon sukulaiskissojen ihmisiä pitkästä aikaa ja seurata, miten hienosti Jalo edusti häkissä ollessaan - tuomarinpöydällä hermostumista se ei muistanut enää ollenkaan kun pääsi turvaan omaan kantoboksiin ja sieltä häkkiin. Kissoista kertominen oli myös mukavaa. Parhaiten jäi mieleen äiti, joka oli poikansa kanssa tutustumassa rotukissoihin suunnitellen ensimmäisen perheen rotukissan hankintaa. Eivät olleet edes kuulleet ocicateista ennen. Minä kerroin sen, mitä Jalon kanssa olen itse oppinut, ja koska nainen mainitsi harkinneensa tähän mennessä burmia ja abyja, pääsin jutustelemaan myös Oivasta! Siinä tuli itselle lämpimällä tavalla tarpeellinen olo. Muistan itse, miten kävin näyttelyissä miettiessäni ekan kissan hankintaa ja sittemmin seuraavan kissan rodun pohdinnan yhteydessä, ja miten tärkeää kasvattajien/omistajien kanssa juttelu oli. Puhumalla ja kyselemällä sai selkeämpää kuvaa kissojen luonteenpiirteistä sekä niiden kanssa jaetusta arjesta. Oli siistiä saada olla jollain tavalla apuna toiselle ihmiselle vastaavassa päätöksessä.

Tiivistettynä hyvä kokemus ja otetaan uusiksi joskus. Huolimatta kaikkiin tekstiileihin ja hiuksiin tarttuneesta kissanpissan aromista. :P Seuraavalla kerralla koppaan Oivankin mukaan, ihan vain kokeeksi. Kenties se Jalon seurassa jaksaisi päivän näytillä ja olishan se nyt kiinnostavaa kuulla, millaisen murska-arvioinnin mun isokokinen, pitkämahakarvainen, korvakarvallinen, takapolvista pintakulunut ja pienellä maharöllykällä varustettu mussukkani saisi.

"Saisin arvioksi Ihana höpöpoika!"

Oivan ja pennun ensimmäiset päivät

Uusi perheenjäsen saapui kotiin viime keskiviikkona puoli seitsemän maissa illalla. Nyt kun Jalon (nimi saattaa vielä muuttua) tulosta on neljä täyttä päivää ja vähän yli, pystyy hommasta jo kirjoittamaankin. Luvassa on varsinainen maratonpostaus lukuisilla kuvilla (osin kännykkäkuvilla) höysettynä, varautukaa.

"Kyllä te jaksatte lukea, koska tämä on tarina minun ekoista päivistäni uudessa kodissa."

Mainittakoon ensin lyhyesti, että etukäteisvalmisteluina kämppääni laitettiin ovi eteiskäytävän ja isomman huoneen väliin, hommasin kissoille tilavamman kantokassin ja kolmannen hiekkiksen. Lisäksi pikkusiskoni saapui alkupäiviksi vierailulle apukäsiksi, toisiksi silmiksi ja henkiseksi tueksi.

Ja sitten itse asiaan!

Ensimmäinen ilta:

Vaihe 1) Jalo saapui meille kätevästi kotiinkuljetuksella kasvattajan ja pentukodin emännän mukana. Pentu ilmaantui uuteen kotiin kantolaukussa, turvallisesti verkko-oven takana. Mitä tekee Oiva? Murisee ja sähisee niin, että oksat pois. Oivaloivasta pääsi täysin uusia ennenkuulumattomia ääniä - sellaisia mahdottomia mouruja, joita näkee netin kissavideoissa tyyliin no long johnson. Pidettiin pentu kassissa, kannettiin olkkarin puolelle ja annettiin Oivan katsella ja tutkailla (ts. sähistä ja murista). Oli selvää, että Oiva oli hyvin järkyttynyt ja hämillään. Ja miksikäs ei, kun omalle reviirille tunkeutui joku muu, joka haisi vieraalle paikalle ja vieraille toisille kissoille. Oiva ei kuitenkaan ollut aggressiivinen, vaan epävarma ja ehkä peloissaankin uhittelunsa alla. Se ei missään vaiheessa yrittänyt hyökkäillä kassia päin, katseli vain etäältä, lähestyi välillä ja mölisi.

Oiva ei tykkää.

Jalo sen sijaan otti rennosti. Se aloitti kehräyksen jo kantokopassa (uuden veikan ei niin lämpimästä vastaanotosta huolimatta), kelli kyljellään ja miukui vähäsen. Sanottakoon tähän väliin, että Jalolla oli jo pentukodista kokemusta kärsivällisestä pehmittelystä, sillä isosisko Moona ei ollut heti pentujen paras kaveri. Jalo onnistui voittamaan sen puolelleen ensimmäisenä väistämällä ja antamalla tilaa, kun komennettiin ja yrittämällä hetken kuluttua taas lähemmäksi. Samat taidot pääsivät käyttöön meilläkin.

Vaihe 2) Oiva kannettiin eteisen puolelle ja laitettiin väliovi kiinni. Jalo päästettiin vapaaksi kopasta tutkimaan paikkoja. Ja voi sitä kehräyksen määrää, mikä pikku-ukosta lähti! Kehräsi koko ajan kiertäessään uutta kotia ja hieroessaan hajumerkkejä huonekaluihin. Sen lisäksi pentu polki sekä kellahteli toistuvasti ihmisten jalkoihin ja nautti maharapsutuksista. Ihmettelin, että onko tällaisia kissanpentuja oikeasti olemassa - jotka tykkäävät maharapsutuksista? Pikku-Oiva olisi raastanut käden naarmuille vastaavasta. Jalo siis otti uuden kodin ja sen ihmiset omikseen oitis. Ei jännittänyt lainkaan. Kävi vain peremmälle täynnä rakkautta ja hellyyttä, selvästi jäädäkseen.

Vaihe 3) Pentu laitettiin meidän omaan kantokassiin, kun kasvattaja ja pentukodin emäntä alkoivat tehdä lähtöä. Oiva löytyi kylpyhuoneen hämärästä mököttämästä. Vieraiden lähdettyä annoimme Oivan palata olohuoneeseen tutkailemaan pentua. Mahdoton murina ja sähinä jatkuivat. Pentu vastasi maukaisuilla, koska kopassa oli tylsää tutkimusmatkan jälkeen.

Vaihe 4) Pentu siirrettiin eteiseen, kun Oivan annettiin pitää valtaa isommissa huoneissa. Pentu sai tutkia eteisen ja kylpyhuoneen sillä välin, kun Oiva vietti murjottavaa ja levotonta elämää toisella puolella tutustuen pennun jättämiin hajuihin. Oiva murahteli myös ihmisille ja säpsähteli tavallista enemmän.

Tutkimusmatkailija allastasolla.

Kissat saivat iltaruoan eri tiloissa: Oiva keittiössä ja Jalo kylppärissä. Tässä kohtaa otettiin ensimmäinen suuri askel, kun Oiva saapui varovasti eteisen ovelle, jonka raosta pitelin märkäruokalusikkaa. Poika uskaltautui nuolemaan sen puhtaaksi pentupöperöstä, kuikuili eteiseen ja halusi selvästi tulla tutkimaan paikan. Laitoimme kylppärin oven kiinni ja Oiva pääsi taas nuuhkimaan eteisen. Raotimme myös pikkirikkisen kylpyhuoneen ovea, jolloin Oiva tuli haistelemaan Jaloa läheltä. Murisi ja sähisi edelleen kovasti komentaen pentua kauemmaksi ja luikki sitten itse enempi vähempi järkyttyneenä tiehensä olohuoneeseen.

Eteisen lattialle pedattiin patja nukkumista varten, jotta kummankaan kissan ei tarvinnut viettää yötä yksin. Minä nukuin lattialla pennun seurana ja siskoni Oivan puolella. Oiva ilmeisesti nukkui koko yön turvassa keittiön kaappien päällä. Eteisessä Jalo uinaili minun vieressäni, enimmäkseen jaloissa, heräsi pari kertaa yöllä kiertämään uuden emännän ympäri kehräten ja asettui taas unille.

Eteisessä oli ihan hyvä retkeillä, kun vieressä köllötti kehräävä pentupiiperöinen.

Ensimmäinen päivä

Vaihe 1) Aamu vietettiin yhä eri tiloissa. Oiva oli aamusella minun silmiini aivan reppana. Minulla oli ollut sitä illalla ikävä ja tuntui pahalta tietää ja tulkita sen kehonkielestä, että toinen oli poissa tolaltaan. Silitykset tai syli eivät kelvanneet. Kehräyksestä ei ollut tietoakaan. Pissikään ei ollut illalla/yöllä tullut tavalliseen tapaan. Vaikka saatoin tirauttaa ihan pienen yhyymunpoikaootainamunpoika-itkut, fiilis tasoittui pian. Oiva söi aamupalansa tutulla ruokahalulla ja kannoin pennulle pöperöt eteiseen.

Vaihe 2) Pikkukissa joutui jälleen kuljetuskassiin ja pääsi olohuoneeseen näytille. Oiva sai taas katsella sitä sähisten ja mongertaen murinoita pääasiassa nojatuolin alta. Kun aikaa oli kulunut jonkin verran, huomasimme siskoni kanssa, että Oivan murinassa alkoi tulla lyhyitä taukoja.

Vaihe 3) Oiva pääsi omaan rauhaansa eteiseen (missä teki pissit hiekkikselle, jes!). Pentu pääsi taas vapaaksi isommassa tilassa. Jonkin ajan kuluttua pentu laitettiin takaisin koppaan ja Oivan annettiin palata olohuoneeseen. Poika päätti vetäytyä turvaan keittön kaappien päälle, mistä penikalle oli turvallista sähähdellä ja urputtaa. Kun Oiva näytti viihtyvän korkeuksissa, päästimme pennun ulos kopasta. Tässä kohtaa oltiin siis kaikki ovet auki ja ihmiset valvoivat tapahtumia. Oiva pysyi kaapin päällä saaden ihmisiltä rohkaisuksi kananameja ja Jalo keskittyi huiskaleikitykseen. Toisinaan pentu tepasteli keittiöön, jolloin Oiva ärähteli sille kovempaa. Jalo ei ollut millänsäkään, katseli vain Oivaa aseistariisuvasti ja pysähtyi paikoilleen. Päätimme kuitenkin pitää pikkuista enimmäkeen poissa keittiöstä, mutta houkuttelimme sitä leikin ohessa aina toisinaan alueelle, jonne Oiva näki. Silloin piti isoveljen taas sähistä ja murista, mutta ääni ei ollut enää yhtä voimakasta kuin aiemmin. Kun tätä jatkettiin, Oiva alkoi katsella pennun touhuja hissukseen.

"Mitä se tekee? Missä se on?"

Vaihe 4) Pentu kävi pikkuhetken kopassa, jotta Oiva uskaltautui kanssani eteiseen pukemaan valjaita. Käytin sen ulkona väliloikalla lepuuttamassa hermojaan ja raittiissa ilmassa Oiva rentoutukin heti. Se kuljeskeli ja katseli tavalliseen tapaansa ympäristöä yrittäen löytää päästäisiä. Oli ihanaa katsella tähän saakka niin jännittynyttä mussukkaa jälleen omana tuttuna itsenään. Vietimme pihalla vajaan tunnin, jonka jälkeen palasimme sisälle. Pentu - joka siis oli ollut vapaana sisällä valjastelumme ajan - oli sen hetken kopassa, että Oiva ehti kipaista takaisin kaapin päälle keittiöön.

Vaihe 5) Jalo pääsi jälleen ulos kopasta. Oiva katseli sen touhuja yläilmoista käsin. Kunnes Oiva oma-aloitteisesti hyppäsikin keittiönpöydälle ja siitä alas lattialle. Se murisi taas ja sähähteli, mutta lähestyi Jaloa päättäväisesti. Vaikka alkuun kohtaaminen pienen pennun ja uhittelevan Oivan välillä näytti hurjalta, emme menneet väliin. Olimme lähellä, jos jompikumpi pitäisi syystä tai toisesta pelastaa, mutta luotimme kissojen omaan osaamiseen. Seurasi lisää mölinää Oivan suunnalta, mutta myös muutama pennulle suunnattu hidas silmien räpsäytys. Jalo puolestaan oli rauhallinen, lähestyi Oivaa rohkeasti toisinaan pysähdellen ja makaamaan heittäytyen. Oiva alkoi seurata Jaloa ja ne kulkivat peräkanaa sohvan ympärilä. Tilanne johti kummankin kissan ryömimiseen sohvan alle, jossa kohtaa mietin hetken, että mitähän tästä seuraisi. Ne viipyivät siellä pienen hetken ja kun tulivat pois, aloittivat jahtausleikin. Se oli selvästi leikki, sillä kumpikin jahtasi vuorollaan ja ryntäisi karkuun. Jää oli murrettu, eikä kello ollut edes kahta!

Ensikerta lähikontaktissa hätäisesti taltioituna.

Jahtaus- ja vaanimisleikin lomassa Oiva murisi ja sähähteli pennulle yhä ja mäiskäytteli sitä päähän tassulla, mutta leikki jatkui siitä huolimatta pitkään. Voin sanoa, että tunnelma oli riemukas! Silkasta yrmyilystä oli päästy alle vuorkaudessa yli ja vaikka Oiva komenteli pikkuveikkaa ja osoitti tuon tuosta olevansa pomo, se selvästi nautti saadessaan juosta lajitoverin kanssa kilpaa. Päivän mittaa pojat haistelivat toisiaan enemmän, Oiva murisi ja sähisi aina vain vähemmän ja päiväunet nukuttiin lähekkäin kiipeilypuun eri kerroksissa. Illalla kaksikko keksi yhteisen painimisen ilon. Oli hyvin helppo ratkaisu, että nukkuisimme ovet auki kaikki samassa tilassa. Ja hyvin nukuttikin - Jaloa ihmisten jaloissa ja Oivaa omassa nojatuolissa.

Päiväunikerrostalo.

Toinen päivä

Ei enää vaiheita, vaan sama hyvähenkinen meno kissojen välillä jatkui. Oiva rentoutui koko ajan enemmän, kissat vaihtoivat useita leppoisia silmien räpsäytyksiä ja ne istuskelivat jo sulassa sovussa vieretysten. Haistelu ja yhdessä keittiössä ruokaileminen sujuivat vailla murinoita. Toisinaan Oiva kuitenkin tuntui kokevan mustatukkaisuuden hetkiä, kun pentu tunki lähelle valmistautuessamme ulkoilemaan tai kun olisi ollut Oivan hetki olla sylissä osoittamassa aamuhellyyttä mammalle. Silloin murisutti matalasti tai sähisytti ja pennun päähän hakattiin tassulla käytöstapoja.

Jalo jatkoi aivan uskomattoman sinnikkäästi ja kärsivällisesti Oivan pehmittelyä. Se sieti mätkimiset, kellahteli kuin automaattisesti kyljelleen vatsa esille käännettynä kumoon, kun Oiva sähisi sille ja jatkoi itsevarmasti isoveljen kiintymyksen valloittamista. Sillä on selvästi sosiaalista pelisilmää.

Pitkin päivää Oiva alkoi antaa myös mamille suuren järkytyksen aiheuttamista anteeksi. Sylissä pystyi viihtymään hetkiä ja päiväunet Oivelo nukkui vieressäni sohvalla. Kelpasin taas, vaikka Oivan kehräyslakko päättyikn vasta lauantai-aamuna aamupalatarjoilun aikaan. Silloin hurisutti jo kovasti taas. Lauantaina, eli kolmantena päivänä pojat aiheuttivat mammalle lisäksi huikean täpinän, kun pesivät toisiaan ensimmäistä kertaa. Videomateriaalia lähti vauhdilla somessa joka suuntaan. Lisäksi Oivalla ja minulla oli pitkä sylittelyhellyyshetki tiskaamisen lomassa, eikä Loivetskilla ollut kiire paijaukselta karkuun.

"Syön sun korvavaikut!" Ei ensimmäinen pesu, mutta soma silti.

Tänään, neljäntenä päivänä, alkumurinoista tuntuu olevan ikuisuuden verran aikaa. Pojat tulevat hyvin toimeen, jahtaavat toisiaan ja painivat ja pesuhetkillekin on saatu jatkoa. Oiva ei vielä itse käperry pennun luokse nukkumaan, eikä jaksa pysyä paikoillaan kauaa niinä hetkinä, kun Jalo siirtyy isoveikan viereen pötköttämään, mutta pikkuveljen korvia on mukavaa pestä painiotteessa. Hupaisaa on ollut myös seurailla, miten Oiva lähtee livakasti lipettiin, kun Jalo yrittää kiehnätä sitä vasten, kuin yrittäisi säilyttää edes jonkin rajan periaatteen vuoksi. Oiva ei enää murise ja sähähtelytkin ovat olleet hyvin satunnaisia ja hiljaisia, jos pentua on pitänyt jostain syystä vielä vähän ojentaa.

Enää odotan sitä, että Oiva hakeutuisi öisin takaisin sängylle viereeni ja aamulla mahan päälle kehrämään, mutta hei, en todellakaan valita, kun edistyminen on ollut kaiken kaikkiaan niin huikean nopeaa. Ja etenkin tänään Oiva on ollut taas aivan oma itensä: jutellut, hakeutunut luokse, huomauttanut ruoka-ajan jo tulleen ja nauttinut paijauksista.

Eli kahdella sanalla sanottuna: hyvin menee.

Köllykät vieretysten.

Hei hei hammaskivi!

Hammaskiven poisto sujui hyvin! Kaikki meni, kuten pitikin: Oiva levähti rauhoituspiikistä ja odotti reilun tunnin kuluttua hakijaansa hereillä valmiiksi koppaan pakattuna.

Oivan kannalta ikävintä päivässä oli lounaan viivästyminen - sinnikkäästä komentamisesta huolimatta.

Ihmisvinkkelistä tuntui tosi oudolta nähdä, miten Oiva nukahti rauhoitteen vaikutuksesta. Toinen meni hyvin hämmentyneeksi yllättävän uupumuksen vuoksi, asettui kantokoppaan pötkölleen ja tuntui vastustavan silmien sulkeutumista kuin pieni lapsi. Oli jännää seurailla, miten lääkeaineen myötä simahtaminen oli erilaista, kuin Oivan tavallinen uinahtaminen. Tavallisesti se köllähtää mukavasti, peseytyy perin pohjin ja painaa sen jälkeen pään alas ja silmäluomet kinni tyytyväisesti maiskutellen ja huokaisten. Nyt se asettui pötkölleen kuin voimat olisivat yllättäen loppuneet, ei jaksanut reagoida pään silittelyyn ja silmät jäivät rakoselleen korvien liikahdellessa enää pikkiriikkisen hoitajan tullessa hakemaan.

Hassulta tuntui myös jättää Oiva eläinklinikalle ja lähteä ilman sitä kotiin odottelemaan. Onneksi kuskina toiminut avulias ystävä oli seurana, niin aika kului rattoisati jutellessa ja jääteetä litkiessä, enkä ehtinyt jäädä huolehtimaan turhia. Veikkaan, että yksikseni olisin vilkuillut kelloa tuon tuosta. Joka tapauksessa oli ihanaa, kun astuessamme takaisin klinikan eteiseen, tunnistin Oivan maukaisevan takahuoneesta. Tuli heti huojentunut olo, kun toinen oli hereillä. Lopputuloksena valkoiset hampaat ja ilmainen hammasharja jatkoputsauksia varten. Toimenpiteen ohessa Oiva meni hurmaamaan eläintenhoitajan. Turkin puumamainen väritys oli tehnyt vaikutuksen ja pääsin vastaamaan abyja koskeviin kysymyksiin ennen lähtöä.

Kotona Oiva oli - kuten hoitaja oli lupaillut - hieman känninen. Takajalat eivät meinanneet totella ja kävelessä vähän huojutti. Oiva onnistui kuitenkin loikkaamaan keittiönpöydän auringonläiskään, johon asettui nukkumaan rauhoitteen vaikutusta pois. Iltaruoan aikaan poitsu oli jo täysin oma eloisa itsensä.

Siihen jäi uinailemaan.

Ei yhtään väsytä

Se fiilis, kun on työviikon päätteeksi kirjoittanut kurssitehtävää suurimman osan viikonlopusta. Huhhuijaa! Musta ei kyllä olisi pidemmän päälle opiskelemaan töiden ohelle. Me wants my freetime ja me wants to käyttää sen ihan muihin asioihin, kuin esseiden tai gradun kirjoittamiseen.

Oivakin ymmärtää tunteeni täysin, kuten näkyy.

Haaaaukotus!

Kuvasta (ja kahdesta seuraavaan postaukseen tulevasta kuvasta) suurkiitos isosiskolle ja isosiskon minijärkkärille. Mutta voin kertoa salaisuuden: menin tilaamaan itselleni uuden sielunvarastuskapineen! Toivotaan siis tavaksi muodostuneiden kännykkäkuvien muuttuvan parempilaatuisiksi pysyvästi. Ainakin kunhan paketti ehtii mun hyppysiin asti ja ehdin opetella käyttämään laitetta edes vähäsen. En malttais odottaa!

Rakkaastani on tullut pullukka

I have a confession to make. Minusta on tullut pullukan kastraattiabyn mamma.

"Pullukka? Minkö muka?"

Kuten olen kertonut, Oivalla on ollut pennusta asti hyvä ruokahalu. Kaikki maistuu ja syödä voi just niin paljon, kuin lautaselle laitetaan. Aina ruokakaapin oven käydessä pitää tulla vaatimaan uutta annosta, vaikka olisi vasta syönyt (jolloin ei kylläkään ole mitään lisäpöperöitä herunut). Oivan mielestä päivän kohokohdat ovat aamiainen, päiväruoka ja iltapala.

En ole punninnut Oivaa säännöllisesti, mikä osoittautui virheeksi. Välissä on ollut kauhean pitkiä taukoja, enkä edes muista milloin olisin viimeksi noussut kissan kanssa puntarille, kunnes sitten vuodenvaihteen paikkeilla se tehtiin. Pieni oli järkytys, kun numerot näyttivät hurjia. Kahdeksan kuukautta vanha Oiva painaa jo 4,6 kiloa, eli aikuisen abyn verran. Niin että oho. Hupsista, miten tässä nyt näin kävi? Ja tietty kauhea syyllisyyden pistos, kun nyt mun murunen on pulleropallero, kuten pelkäsin käyvän. Huono äiti, hyihyi! Siihen päälle vielä pieni avuttomuuspanikointi, että mites tästä eteenpäin. Joten kirjoitin kilometrisähköpostin Oivan kasvattajalle, jossa selitin tilanteen ja pyysin kokeneemman neuvoja ongelmaan.

"Ainakin tästä kuvakulmasta näytän ihan hyvältä."

Oivan tilanne ei ole onneksi vielä ihan peruuttamattoman paha. Sen kylkiluut tuntuvat vielä liikoja kaivelematta sormiin, kun kylkiä hellästi puristaa, mutta pitkien mahakarvojen alle salakähmäisesti kehittynyt maharöllykkä kertoo ylimääräisestä painosta. Samoin Oivan nahan istuvuus tuntuu vähän löysältä, joten taitaa olla muuallakin kropassa jotain, mistä vähentää.

Sain kasvattajalta hyviä neuvoja siihen, miten Oivan ruokarutiineja voisi alkaa muokata kevyempään suuntaan. Ensinnäkin penturuoat on nyt aika vaihtaa aikuisten kissojen ruokiin. Lisäksi aletaan siirtyä nykyisestä n. 1/3 raakaruokaosuudesta kohti 2/3 raakapöperömäärää. Kun pullukoituminen nyt ikään kuin virallistui, olen alkanut kiinnittää päivittäisten aterioiden kokoon enemmän huomiota. Ainakin näin aluksi yksi annos saa painaa sellaiset 80g, jolloin lapsi saisi päivässä 240g ruokaa. Ennen päivittäinen määrä on annospurkkien/pussien koon mukaan vaihdellut 240-280 gramman välillä (jaettuna kolmelle aterialle), joten Oivan kattausten runsaus vähenee hieman. Aktivointileikeissä toisinaan käytetyt raksut jätetään nyt kokonaan pois, ettei tule niistä ylimääräistä energiaa laihduttavalle. Katsotaan, millaisiin ruokamääriin tästä vielä edetään, mutta onpahan jokin suuntaviiva, jolta aloittaa lihoneen abinan syömisten oikaisu.

"Mikä hätänä mami? Mitä isompi olen, sitä enemmän sulla on mistä tykätä. Eikö niin?"

Huhhuijaa. Että tällaista meillä. Ironista sinänsä, että ennen kun sain Oivan kotiin stressasin juuri näitä ruoka-asioita. Pohdin silloin monta kertaa, että osaanko nyt sitten pitää huolta, ettei syöppö kastroitu poika liho. En osannut. Kasvavan pennun lisääntyneen energiantarpeen ja kastroidun kissan ehtymättömän ruokahalun välillä tasapainoileminen osoittautui aloittelevalle kissanomistajalle liian haastavaksi. Ja kun ei ole mitään vertailukohtaa, kun Oiva on ensimmäinen koekaniini kissani. Arvaile siinä sitten, millainen syöminen on sopivissa rajoissa ja milloin menee överiksi... Onneksi voin kuitenkin onnistua saamaan painon aisoihin ennen kuin se karkaa enempää käsistä.
Oma olo helpotti huomattavasti, kun sain kasvattajalta apua hädässä. Kiitos vielä ihan näin julkisesti Ninalle rohkaisevasta apupaketista! Tässä oli yksi syy rotukissan ostamiselle; saa tukea ja neuvoja, kun niitä tarvitsee.

Kamalan ihana Oiva

Tänään vuorossa siis luvattua listausta Oivan ihanista puolista. Riiviö mikä riiviö, mutta myös aivan ihastuttava höpönassu muun muassa seuraavista syistä:

Pentuhuumori. Oiva on välillä tahattoman hauska otus. Kerrankin höppänälle kävi hassusti, kun olin petaamassa sänkyä ja vetänyt petiä vähän irti seinästä, jotta saisin päiväpeiton fiksusti paikoilleen. Mitä tekee sängyllä istuva Oiva? Istuu seinänpuoleiselle laidalle, katselee ylöspäin ja hyppää täppäämään tassulla jotakin seinässä. Kaveri putosi tyylikkäästi suoraan sängyn alle. Voi, kun olis saanut ton videolle! Ihan vain pikkuisen nauroin toisen kommellukselle.

"Kuka on hauska? Ai mää vai?"

Oiva on maailman mukavin herätyskello. Vaikka olen jo useampi vuosi sitten vaihtanut kännykän kamalan piipittävän herätysäänen kauniisiin instrumentaalibiiseihin, rintakehän päälle kehräämään asettuva kissa on niitäkin kivempi tapa herätä. Eikä haittaa, vaikka se yleensä tökkii minua hereille muutamaan kertaan ennen kuin oikeasti on aika nousta, koska tykkään pötkötellä ja heräillä rauhassa. Oiva on pikkuhiljaa hivuttautunut ekasta vakionukkumapaikastaan ylemmäs, sillä sängyn jalkopäähän uinahtamisen sijaan se on löytänyt kylkieni vierustan mukavuuden. Sen jälkeen vallattiin tosiaan rintakehä, jolle se asettuu nykyään usein iltaisin ja aamuisin kehräämään ja polkemaan (henkitorveani). Uusin villitys on käyskennellä pääni vieressä tai rojahtaa tyynyn reunalle. Emännälle tulee aina tosi hyvä olo, kun kissa hakeutuu lähelle ja alkaa kehrätä, vaikkei sitä edes rapsuttaisi. Silloin tietää aina tehneensä jotain oikein. Onnellinen kissa = onnellinen emäntä.

Oivan kanssa voi tehdä asioita. Minusta on kurjaa, jos kissa ei innostu leikkimään, vaikka ihminen miten yrittäisi houkutella, vaan istua nököttää alati patsasmaisesti ikkunalaudalla. Oman karvalapsen kanssa ei totisesti ole sitä ongelmaa. Huiskanheilautus ja Oiva on valmis metsästämään. Se on abymaisesti niin osallistuva, aktiivinen ja fiksu katti, ettei yhteiseen tekemiseen motivointiin vaadita juuri mitään. Naksutinkoulutustakin ollaan tehty liki päivittäin jo hyvän aikaa, mikä on molemmista hurjan kiva tapa viettää yhteistä aikaa. Ulkoileminenkin sujuu hienosti ja Oiva antaa laittaa valjaat tippaakaan hangoittelematta, koska tietää, että niiden kanssa pääsee pihan ihmemaahan seikkailemaan.
Fiksuus yhdistettynä ahneuteen on hyvä juttu myös hoitotoimenpiteiden kannalta. Kynnet saa leikata pojan kehrätessä namien perään, eikä hampaiden harjauksen harjoittelu tuota tuskaa. Syyskuisen silmätippakuurinkin jujun Oiva tajusi nopeasti. Pari ikävää juttua silmään ja sitten sai herkkuja. Ennakoivana luonteena herra ahnimus jopa kehräsi, kun tähtäilin voidepisaroita sen silmiin. :D Tykkään, kun Oivan kanssa pääsee näissä jutuissa helpommalla, kuin olin osannut kuvitellakaan.

Säihkysilmä ulkoilee.

Syli-Oiva on eeeeeehana! Oiva ei ole mikään perinteinen sylikissa siinä mielessä, että se asettuu vain harvoin istuvan ihmisen syliin. Sen sijaan se tykkää olla kannettavana, kun ihminen on jaloillaan. Oiva nauttii sylipaijailusta hyrräten etenkin aamuisin ja aina, kun tulen kotiin jostain. Poika kehrää ja antaa nenäpusuja ja joskus jopa nuolaisee naamaani, kuin mikäkin koira. Oivalta saa rehellistä lempeä ja lämpöä, mikä on yksinkertaisesti <3.

Oiva on oivallinen seuralainen. On mukavaa tulla kotiin, kun on joku ovella vastassa. Yksin asuvana on myös kivaa, kun voi jutella jonkun kanssa. Ihan vain selvyydeksi, että en vaihda päivittäisiä kuulumisia syvällisesti kissan kanssa, mutta jo ihan perus "tuu syömään, mitä sä teet, mikä siellä on, tuu tänne"-höpöttely ja muu lepertely on hauskaa. En siis tunnustaudu täysin crazy cat ladyksi vielä. On vaan ihmismäistä osoittaa välittämistä juttelemalla, oli kohde sitten eläin, lentopallo (Wilson!) tai toinen kaksijalkainen.

Oiva on mun ihana plintetta! Poikaparkaa kiusattiin kruunulla syyskuussa.

Noin ylipäätään Oiva on parantanut emäntänsä elämänlaatua kovasti. Oiva tuo arkeen sisältöä ja hauskoja tarinoita, iloisia hetkiä ja paljon rakkautta. Pois en vaihtaisi. Se on mun murunen.

Ihana kamala Oiva

Päätin tehdä kaksiosaisen postauksen Oivan hyvistä ja huonoista puolista. On sanomattakin selvää, että kissat ovat mahtavia otuksia ja rakkaita perheenjäseniä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että niin ihania kuin kehräävät viiksivallut ovatkin, varmasti jokaisessa maukujassa on myös niitä ei niin ihania puolia. Ihmisomistaja, joka väittää muuta huijaa tai on taitava katsomaan harmituksia läpi sormien.

Aloitan Oivan vähemmän kivoista piirteistä. Näin siksi, että kaikkia kiinnostaa kuitenkin enemmän saada tietää höpönassun nurjasta puolesta, koska mussukoin Oivaa täällä muuten niin paljon. Pitää korjata vääristymää. :D Ja ehkä vähän myös siksi, että mun mielestä pitää saada kertoa ikävistäkin asioista jopa kissablogissa. Kiiltokuvat ovat kivoja, mutteivät välttämättä vastaa todellista päivittäistä elämää nelijalkaisen viiksekkään kanssa ainakaan joka hetki. Tässä vaiheessa, kun on elellyt oman abyvauvan kanssa kolmisen kuukautta, osaa jo riisua vaaleanpunaiset silmälasinsa ja katsoa otusta arkisemmasta vinkkelistä kuin ekoina viikkoina. Vaikka Oiva on luttana ihana tuitui mun oma pikkuinen poika, niin on se hetkittäin muutakin.

Hämäräperäinen Oiva hämärässä kuvassa. Kuka arvaisikaan, mitä ovelan söpöläisnaamion taakse kätkeytyy?

Oiva on aina jaloissa. En oikeasti tajua, miten kissa voi olla näin taitava asettumaan juuri siihen, minne ihminen on astumassa. Olen jo lakannut laskemasta, miten monta kertaa olen meinannut tallata Oivan päälle. Siihen nähden olen ylpeä, että olen oikeasti astunut kissan päälle vain kerran. Eräänä maanantaina runnoin joko sen tassun tai hännän eteisessä. Vannon, että liikautin kengitettyä jalkaani vain ehkä sentin kun käärin kaulahuivia niskaani, niin kuului rääkäisy. Kun nostin hämmentyneenä jalkani ylös, Oiva juoksi kauheaa kyytiä vierestäni keittiötä kohti. En edes ehtinyt nähdä, minkä kohdan runtelin, mutta onneksi Oiva unohti koko vahingon saatuaan pari namia. Samalla rauhoittui mun huono omatunto ("satutin mun vaavia, voi ei!"). Ei aristanut varpaitaan eikä häntää, mikä huojensi oloani kovasti.
Mutta oikeasti, Oiva on mestari olemaan tiellä. Etenkin keittössä kytätessään ruokaa - oli se kissan tai ihmisen. Tiskialtaankin reunalla pitää pujotella käsivarsien ali mahdollisimman pienistä koloista, kun mami yrittää tiskata. Myös leikkiessä poika ilmestyy välillä juuri siihen, mihin heilahtava käteni osuu, vaikka olisin puoli sekuntia sitten nähnyt kissan turvallisella etäisyydellä. Joten ihan vaan tiedoksi kaikille abya halajaville: kasvattajat eivät liioittele kertoessaan, että kissat ovat aina edessä.

Oiva on ruokarosvo ja pohjaton kaivo. Kun jääkaapin ovi käy, Oiva herää sikeimmästäkin unesta ja juoksee paikalle vaativasti maukuen. Ruokaa pitäisi Oivan mielestä olla tarjolla aina ja koko ajan. Jos kissa saisi päättää, sen päivät kuluisivat varmaan vain ja ainoastaan syödessä nukkumisen lisäksi. Meillä ei näin ollen ole jatkuvasti tarjolla muonaa. Oiva imuroisi pikkuhiljaa syötäväksi välipalaksi aiotut ruoat kerralla kitaansa kuitenkin. Kotipaikkakunnalla se osoitti ruokaryövärin taitonsa pöllimällä röyhkeästi kinkkusiivun paahtoleipäni päältä, kun silmäni vältti sekunniksi. Pakko tosin myöntää, että se oli tosi hassu tilanne. Kotona Oiva osaa pysyä poissa lautaseltani, vaikka kääntäisinkin hetkeksi selkäni. Kinkku oli selkeästi liian vastustamatonta ja eksoottista, kun yleensä leivälläni on juustoa ja vihanneksia. Joka tapauksessa leipoessa pannarit sun muut täytyy nykyisin jemmata jäähtymään tiskikaapin suojiin, koska jos leivonnaisessa on maitoa, munia ja/tai voita, se on Oivasta tarkoitettu kissalle.

Pahis-Oiva (tai kärttyisä läskinaama-Oiva sulattelemassa ryöstösaalista :D).

Oivan kanssa on lievästi rasittavaa matkustaa jatkuvan huutamisen vuoksi. Boksissa on ok olla, kunhan ei vain mennä hurisevaan automobiiliin. Kun sitten ollaan autossa, oli se bussi tai henkilöauto, Oiva parkuu poispääsyä kuin kyseessä olisi kovemman luokan kidutus. Seuraavalla automatkalla aion testata Feliwayn suihketta, josko yhtään rauhoittaisi elämöintiä.

Vaikka Oivalla on korkea ja hieno kiipeilypuu, se raapii hyvin mielellään nojatuolia. Vielä ei erotu tuhomerkkejä, mutta voi olla, että hankin pienen raapimahärpäkkeen tuolin viereen. Jos vaikka sallittu kohde tuolin vieressä säästäisi nojiksen pintaa.

Oiva on edelleen vessaprinsessa. Jos laatikoita ei tyhjennetä ja pestä riittävän usein (tarkoittaa päivittäin tyhjennys ja ainakin kerran viikossa pesu), se ilmaisee tyytymättömyytensä kuseksimalla tiskialtaaseen. Ja ennen kuin kommenteissa viriää keskustelua kuivikkeista, niin haluan todeta, että tämä on minusta nimenomaan Oivan siisteyspäähänpinttymä. Pelletit kelpaavat taas heti, kunhan boksit on pesty. Myöskin, jos tiskialtaassa on astioita, sinne ei tassutella pisulle.

Kauhean Oivan tuima tuijotus sai kuvaajan kädet tärisemään.

Sellainen on ihana kamala Oiva. Mutta paljon kertoo, että kun yritin keksiä Oivasta piirteitä kamala-akselille, niin en kyllä keksinyt muuta kuin nämä. Ja kuten ehkä hoksasitte, näistä suurimman osan voi kääntää myönteisiksi. Ruokarosvo = helposti motivoitavissa nameilla mihin vain, eikä koskaan ole nirppanokkaillut ruoan kanssa. Aina jaloissa = osallistuva ja seurallinen. Matkustamishuuto = ei sentään voi pahoin ja on pieniääninen otus. Hutipissat taas ovat ihan minun toiminnastani kiinni ja vältettävissä, samoin raapimiseenkin on löydettävissä ratkaisu. Oivan kamaluus on siis hyvin suhteellista.

Seuraavalla kerralla luvassa kakkososio: Kamalan ihana Oiva. Joten eipä muuta kuin to be continued...

Yleiskatsaus yhteiseen alkuun

Kissa on asustellut luonani nyt viikon verran. On siis hyvä hetki luoda katsaus minun ja Oivan yhteiselon alkutaipaleeseen. Varoituksen sananen: tekstistä tuli pitkä.

Kissan kotiutuminen on sujunut hyvin. Pentu valtasi uuden reviirinsä hetkessä. Pientä alkujännitystä oli havaittavissa lähinnä siitä, että ensimmäisenä kahtena päivänä se ei oikein osannut leikkiä tai keksiä mitään tekemistä oma-aloitteisesti. Ainoa kiinnostava asia oli hiirilelu, jota minä liikuttelin saalistettavaksi. Joka tapauksessa yhteen leluun viehtyminenkin vähentyi päivien kuluessa. Kolmantena päivänä Oiva osasi jo itse ryhtyä tutkimaan ja läpsyttelemään pikkuleluja. Neljäntenä päivänä foliopallot osoittautuivat suosikkiasiaksi, jota yksin voi jahdata. Naruleluista karvalasta kiinnostavat jo muutkin, kuin hiiri.

Saalistaja väijyy...

...ja syöksyy hiiren kimppuun!

Oman ruokalautasen ääneen ehdollistumiseen kissalta meni ehkä vuorokausi. Siitä lähtien Oiva on ollut keittiössä nopeammin kuin rasvattu salama kuullessaan lasilautasensa kalinaa. Kissa tietää itse hienosti, milloin on saanut vatsansa täyteen kulloisestakin annoksesta, eikä ahmi ylimääräistä. Ruokahalu on ollut mainio. Vain yksi tähän asti kokeilluista pöperöistä ei oikein maistunut enkä ihmettele miksi. Se oli sellaista ihme pikkumurumössöä, yäk. Ja kun syö hyvin, kasvaa nopeasti. Huomasin eilen valjaita laittaessani, että niitä pitää löysentää ihan justiinsa, vaikka täsmäsin koon viikko takaperin.

Kaiken kaikkiaan Oiva asuu luonani hyvillä mielin, ilman ongelmia. Asunnosta on tullut kissanpojan oma valtakunta, jonka kolkat on otettu haltuun jokaista nurkkaa ja sängynalusta myöten. Kahtena ekana päivänä tapahtunut väärään paikkaan pissiminenkin loppui, kun kiinnitin enemmän huomiota vessalaatikon tyhjentämiseen ja hommasin eteiseen Oivan synnyinkodin väen avustuksella (kiitos vielä porausavusta Jukka!) toisen pellettilootan.

Minun näkökulmastani yhteiseloon Oivan kanssa on vaadittu hieman pitkällisempää sopeutumista. Ensimmäisissä päivissä kissan omistajana vaikeinta oli tavallisen arjen säilyttäminen uudesta asuinkumppanista huolimatta. Pari ekaa päivää kului suurimmaksi osaksi vain kissan tarpeita ajatellen, ruokinta-aikoja vahdaten, ihmetellen mihin soppaan olenkaan lusikkani mennyt tökkäämään ja karvalapsen jokaista liikettä kyttäillen. En oikein osannut rentoutua, kun kissan tavasta olla ei vielä niin tiennyt. Tilanne oli samankaltainen kuin pienten lasten kohdalla: jos niitä ei näe tai kuule, herää vahva epäilys tihutöistä. Lisäksi koin kauheaa painetta kissan aktivoimisen tiimoilta: riitänkö sille tosiaan, vai vaurioituuko se ilman kissaseuralaista ja saa kauheat traumat. Ei siis mikään ihme, että etenkin ensimmäinen kokonainen päivä sujui lastentarhanopettajamaisella suunnitelmallisella toiminnallisuudella. Leikkiä heti aamusta, tutustuminen parvekkeeseen, lisää leikkiä aina kun kissa heräsi päiväunilta, ensimmäinen ulkoilu kotipihassa... Huh! Voin rehellisesti myöntää olleeni aika puhki kolmanteen iltaan mennessä. Jatkuva varuillaan oleminen söi voimia ja kipeilykin meinasi yllättää. Joten ihan vain tiedoksi kaikille, jotka hinkuvat kissanpentua (etenkin sitä ensimmäistä): alku ei ole pelkkää söpöhöpöhahtuvapilveä.

Mutta kas, kun koitti neljäs päivä, niin emäntäkin alkoi jo tottua karvaisen asuinkumppanin läsnäoloon. Jatkuvasta kytistysmeiningistä on edetty rauhalliseen tarkkailuun, eikä Oivan aktivointi aiheuta enää stressiä. Se on vaikuttanut tyytyväiseltä tähänastiseen systeemiin ja nukkunut yönsä (sen yhden riiviöintikerran jälkeen) rauhallisesti vieressäni riittävän iltametsästyksen ja iltaruoan ansiosta. Hienoja ja kiitollisia hetkiä ovat etenkin ne, joina Oiva kehrää ja tulee itse omasta tahdostaan luokseni silitettäväksi - nyt jopa kiipeää syliin. Pari kertaa on vaihdettu nenätervehdyksiä ja sylissäni on nukuttu jo monet päiväunet. Olen ihana mamma etenkin annettuani ruokaa. Poika kiittää kehräämällä kovasti ja pyrkimällä lähelle. Kissan kanssa leikkiminenkin on myös ollut mukavaa puuhaa, kun saa samalla ihailla suuren saalistajan atleettisuutta ja naureskella pentumaiselle kohellukselle.

Tyytyväinen Oiva.

Nyt tavallinen arki kissan kanssa toimii jo kivasti. Voin tehdä omia juttuja ja kotihommia rauhallisin mielin kissan seuraillessa vierestä tai touhutessa itsenäisesti. Vaikka Oivan jättäminen yksin kotiin moneksi tunniksi yliopistopäivinä (muutamia tunteja ollaan jo harjoiteltu) vähän jännittääkin, on samalla ihanaa, että luennot ovat pätevä syy olla hetkittäin poissa kotoa. Niin ihana kuin Oiva onkin, emännällä on oltava muutakin elämää.

Loppuvartomisen tunnelmia

Enää vähän alle viikko luovutukseen. Jänskätystä on ilmassa. Enimmäkseen liikkeellä on hyväntuulista innostusta ja malttamattomuutta, mutta maanantai-iltana iski ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa pelonsekainen ahdistusjännitys. Päässä risteili epävarmuutta asiasta toisensa perään. Ajatukseni kehittelivät kasoittain entä jos-kysymyksiä tyyliin: Osaanko ruokkia pentua oikein? Miten monta kertaa pitää tarjota pöperöä päivässä ja mitä ravintolisiä pitikään olla, kuinka usein ja mittenkä ruokien yhteydessä? Mitä jos se ei kuitenkaan syö mitä tarjoan? Juokohan se hankkimistani kupeista, vai kuivuuko kasaan? Mitä jos mä rikon sen? Entä jos se ei tykkääkään musta ollenkaan? Järki kyllä kertoi, että kaikki tulee menemään hyvin. Alussa on varmasti opettelua, mutta neuvoja saa kasvattajalta ja pennun synnyinkodin väeltä.

Tunnistan tällaisen pelkoreaktion, kun sellainen tulee ja tiedän, mistä se johtuu. Kyse on muutoksesta ja käsillä olevan asian tärkeydestä. Kissan saapuminen kotiin on iso asia. Olen odottanut ensi tiistaita monta vuotta ja nyt, kun h-hetki on pian käsillä, alitajunta alkaa vapista hoksatessaan, että tähän asti tuttu arki tulee muuttumaan pian. Tulee paljon uusia asioita, on totuttelemista ja harjoittelun paikkoja. Yksi unelmistani toteutuu ja se tarkoittaa samalla askelta tuntemattomalle maaperälle. Ja koska minulla on toisinaan jopa rasittava tarve tehdä asiat hyvin (mielellään erittäin hyvin ja horjumatta) näin ison asian äärellä hirvittää. Mitä jos onnistunkin sössimään tämän minulle huikean tärkeän asian jotenkin ja sitten kaikki vaiva ja innostus valuukin sormien lomitse hukkaan?

Ahdistus kuitenkin meni ohi. Rauhoituin ja muistutin itselleni, että tässä vaiheessa olen valmistautunut niin hyvin kuin osaan. Lopun opin kyllä matkan varrella sitä mukaa, kun yhteistä aikaa kissan kanssa karttuu enemmän ja enemmän. Sitä paitsi on harvinaisen siistiä, että kunhan pentu kotiutuu ja se ja minä totumme toisiimme, minusta tulee sen ykkösihminen. Tämän tajuaminen teki todella onnelliseksi. Tulen olemaan syli nro.1 ja ihminen, joka tuntee kissan parhaiten. Se on aika todella mahtavaa.

Ja hei, kohta tuo tulee nukkumaan mun sohvalla, kiipeilemään kirjahyllyn päällä ja vaanimaan kirjoituspöytäni alla.

Unia ruokapöydän tuolilla.

En jaksanut viime visiitillä kulkea puhelin kourassa, joten kuvasaldo jäi vähäiseksi. Kerrottakoon silti, että poju painaa nyt suunnilleen 1,5 kg. Olin erottavinani, että silmien värissä oli tapahtunut puolessatoista viikossa muutoksia. Minusta vaikuttaa, että Cafun silmät alkavat taittaa meripihkan suuntaan. Poitsu on ihana yhä, ulkoili taas reippaasti ja loikki lelujen perässä hillitöntä vauhtia. Lopuksi simahti pehmeälle tuolille, jolloin poski- ja nenänvarsirapsutukset kelpasivat unituudituksiksi.
Huomenna on luvassa viimeinen visiitti synnyinkotiin ennen luovutusta. Sitä seuraavan kerran näen tenavan omassa kodissani, huu!