Parveke

Meillä on parveke. Se on etenkin näin kesäisin mukavaa, koska Oiva voi tarkkailla pöydältä pihan tapahtumia ja ovea voi pitää lämpimällä ilmalla huoletta auki. Poika viihtyy kytistyspaikallaan hyvin ja toisinaan jopa ottaa päiväunia pehmusteen päällä raittiissa ilmassa.

Valpas valvoja asemissa.

Mutta mitä kummaa? Tänään emäntä oli kummallinen ja kantoi parvekkeelta pois aivan kaiken. Kaiken, aina parvekeverkkoa myöten.

Niin valitettavaa, kuin se onkin, partsimme on käyttökiellossa seuraavan x määrän viikkoja. Pervekeremontti osuu kohdalle, mikä tarkoittaa Oivan osalta suurta lisälatausta tylsyysfaktorille. Ehkä nosturin kyydissä työskentelevien remppamiesten kyttäilystä sentään saa jotain virikettä. Ja onneksi ulkoilemaan pääsee flexin päässäkin ja raitista ilmaa saadaan keittiön tuuletusikkunasta. Mutta silti, onhan se nyt pöljää, etten hetkeen voi bongata Oivaa tämän näköisenä parvekkeelta:

Haha! Voi toista, kun verkko oli edessä.

Arkkivihollinen

Kuten jokaisella sankarilla, myös Oivalla on oma arkkivihollisensa. Se on kaiken pahan alku ja juuri. Pelottava ja epäilyttävä kuin mikä. Pitää kummallista ja uhkaavaa ääntä. Liikkuu ja rutisee. Mikä pahinta, se herää henkiin aina uudelleen ja uudelleen, ennustamattomasti ja silloin tällöin.

Hyvät lukijat, saanko esitellä: mun DVD-soitin.

Oiva on vihannut laitetta pikkupojasta saakka. Kun laite menee päälle, Oiva tulee heti kyyläämään, mitä huriseva hökötys meinaa. Karvat pörhistyvät, silmät laajenevat ja kissa kiertelee soitinta varuillaan sekä säpsähtää, jos sitä koskettaa laitteen rutistessa. Kun laite on ollut aikansa päällä, Oiva jää joko lähelle pitämään vihollistaan silmällä tai lähtee nukkumaan kauemmas turvaan sängylle. Joskus Oiva sähisee käynnistyvälle masiinalle, koska levyaseman liike on selvästi uhkaava ele tekniseltä robotilta. Kerran poika jopa uskaltautui iskemään sitä tassulla. Tosin mäjäyttäminen taisi säikäyttää Oivan pahemmin, kun DVD-soittimen. Levyasema päästi tassusta saadessaan kolahduksen, jonka jäljiltä Oiva hyppäsi ilmaan ja juoksi karkuun. Soitin on ihan ok, jos se on pois päältä, joskin silti sitä pitää välillä kartella, eikä Oiva tykkää leikkiä vihollisensa edessä. Namin se sentään uskaltaa hakea nukkuvan laitteen päältä, mutta mitäpä sitä ei ruoan eteen tekisi. Mun ahne reppana. <3

Erilainen bussimatka

Hiihtolomaviikolla Oiva joutui taas kärsimysten tielle, kun matkattiin julkisilla Pohjois-Savoon emännän kotikonnuille. Alkuosuus oli pahin, koska paikallisbusseissa kuuluu liian kova meteli. Oiva osallistuu mökään huutamalla matkalaatikostaan kurkku suorana. Silloin aina hiljenee hetkeksi, kun bussi pysähtyy noukkimaan lisää ihmisiä kyytiin tai liikennevaloihin, mutta kun moottori hurisee liikkeessä kovemmin, Oiva ei tykkää ollenkaan ja ilmoittaa asian avoimesti. Vajaa kymmenen minuuttia vihreässä kauhuautossa oli pitkä aika, mutta siitä selvittiin hengissä jälleen.

Olis ollut paljon kivempaa jäädä kotiin nukkumaan.

Seuraavaksi matka jatkui lyhyen kävelyosuuden jälkeen pidemmän matkan linja-autossa. Kysyin kyytiin noustessa kuskilta, olisiko ok pitää kissaa matkan aikana sylissä ja ilokseni sain luvan, kunhan istuisimme peräpenkeissä (allergiajärjestely on, että eläimet kulkevat bussin taka-osassa). Oiva huuteli tuttuun tapaan boksistaan heti, kun moottori käynnistyi, joten päätin jo alkumatkasta avata ikkunanpuoleiselle penkille nostetun boksin oven, jolloin Oiva pystyi kävelemään syliini. Siinä se sitten matkusti melkein koko matkan. Välillä piti yrittää nousta kantokopan päälle katselemaan ikkunasta ulos, mutta palautin sen aina takaisin syliin. Toisinaan Oiva kävi pyörähtämässä kopassaan, jossa piti huudella epämukavuudesta kovaan ääneen, kunnes neropää tajusi kääntyä ympäri ja tulla takaisin mamman syliin istumaan.

Kyllähän Oiva jutteli närkästyneesti näinkin, mutta ei yhtä tiheästi, kuin kopassa matkustaessaan. Ja mun mielestä näin oli kivempaa, koska näin Oivan ja pystyin seuraamaan, ettei se ollut paniikin partaalla - vain tyytymätön. Kun oltiin matkattu tunnin verran, Oiva asettui kantokoppaansa makuulle. Reppana oli jo viittä vaille nukahtamaisillaan, mutta ihan vain periaatteen vuoksi piti yrittää komentaa lopettamaan kauhea kyyti.

Matka meni siis kaiken kaikkiaan yllättävän mukavasti! Jatkossakin aion hyödyntää sylimetodia, kun se selvästi on Oivasta mukavampaa, kuin koppibusseilu. Lisäksi sain ilokseni kuulla linkun etuosassa istuneelta helposti bussipahoinoivalta siskoltani, ettei Oivan ääni ollut kuulunut sinne asti ollenkaan, jes!

Iloa auringosta

Tänään oli ulkona mukavan aurinkoinen päivä. Hyödynnettiin tilanne aamupäivällä pukeamalla Oivalle valjaat päälle ja lähtemällä pihalle. Oiva vietti suurimman osan noin 45 minuutin ulkoilusta istuskelemalla aurinkoisen seinustan portaalla. Siinä oli lämmin paikka ihmetellä maailman menoa, tuijottaa ohi kulkenutta postinjakajaa tuimasti ja kuunella lintujen ääniä.

"Tässä pönötän minä."

Iltapäivällä, kun aurinko vielä paistoi kirkkaasti keittiön ikkunasta sisälle, keksin toisenkin tavan ottaa ilon irti ulkona välkkyvästä valoilmiöstä.

Pienestä peilistä lattialle heijastettu valoläiskä oli kiinostavin saalis pitkään aikaan. Kun leikki lopetettiin, Oiva jäi huutelemaan valopilkun perään ja etsi sitä keittiöstä pitkän tovin. Mun pikku reppana. <3

Hangessa on hauskaa

Ollaan taas päästy pihalle, jes! Tästä riemastuneena päätin jakaa teille jo aikaisemmin napattua kuvamateriaalia Oivan talviulkoilusta.

Viiksivallu lumessa.

Tarkkamuistisimmat voivat huomata, että flexin väri on muuttunut punaisesta mustaksi. Edellinen alkoi jo syksyllä tapella vastaan. Koska kissan kanssa metsikössä kulkiessa ei ole kivaa, että naru ei yhtäkkiä kelaudukaan sisään vaan jää riippumaan liian pitkäksi maantasalle, päätin joulun alla ostaa tuliterän felxin. Myös Oivan valjaat ovat uudet, vaikkei niitä kuvissa oikein näykään. Söpöt vaaleanpunaiset pentuvaljaat kävivät joulun jälkeen pieniksi, joten tilasin ruokien yhteydessä lapselle tummanpunaiset Trixien aikuisvaljaat vajaalla vitosella. Ovat olleet toimiva väliaikaisratkaisu. Olen haaveillut tilaavani Oivalle Arja Vänttisen valjaat, kunhan se asettuu joskus sopivaan aikuiskokoonsa, niin mitat tulevat oikein.

Pieni aby suuressa talvimetsässä.

Oiva tykkää lumesta. Vaikka se on kylmää ja vähän märkää, siihen voi kaivaa kuoppia ja hangessa on kiva mönkiä. Jos lumi on liian syvää, voi aina turvautua kulkemaan emännän kengänjälkiä myöten. Tässä vielä esimerkki rohkeasta umpihanki-Oivasta. Milloinkohan sitä oppisi pitämään puhelinta oikein päin ottaessaan videota, ettei jäisi noin kapeaksi. :D

Pappaleuka

Yksi Oivan ihastuttavista ominaisuuksista on pappaleukaisuus. Toisin sanoen Oiva näyttää vanhalta leijonapapalta, kun sen alaleuan nahkaa liikuttaa edestakaisin. Sellaiselta tyytyväiseltä, viisaalta ja myhähtelevältä vanhukselta. Pappaleuka naurattaa välillä vieläkin, vaikka on jo aika vanha vitsi. Oivalle pappaleuka on sama asia, kuin nautinnollinen leuanalusrapsutus, joten pappiksesta saatava ilo on molemminpuolinen.

Koska on vaikea saada kuvaa, joka nappaisi pappaleuan olemuksen täydellisesti, esittelen sen videona. Enjoy!

Joululomakuulumisia

Ollaan Oivan kanssa oltu nyt reilun viikon verran joululomailemassa mun kotipaikkakunnalla. Omakotitalon ryntäilypinta-ala, oma piha, kivat näkymät ikkunasta ja monipuolistunut ihmisseura (äitini ja kaksi siskoani)  sekä tietenkin aina yhtä kiinnostavat marsut ovat taanneet Oivalle mukavan joulunalusajan ja täällä pysytään onnellisesti ainakin uuden vuoden yli. Oiva on jo hyvän aikaa sitten vallannut oman paikkansa sohvannurkasta, tottunut saamaan multicatit aamulla aikaisin ensin herääviltä (äiti tai pikkusisko, en ikinä minä) ja saanut enemmän kuin tarpeekseen sylittelyä ja silittelyä. Oiva on myös ottanut ilon irti isosta tilasta. Yksiöön verrattuna omakotitalo tuntuu varmaan urheiluhallilta. Poika ryntäilee etenkin aamuisin ympäri taloa kauhealla vauhdilla ja leikkii mielellään jahtausleikkiä pikkusiskoni kanssa.

Siskon nappaama kuva Oivasta ja joulukuusesta.

Jouluvalmisteluista Oiva ei ole ollut moksiskaan. Tietysti kuusi piti käydä nuuskimassa, kun se tuotiin sisälle, mutta koristeisiin se ei juuri ole kajonnut. Välillä vähän tassulla kokeillut alaoksilla roikkuvia tähtiä ja kultanauhoja, mutta mitäpä pienistä. Varsinaisia tuhoja Oiva ei ole tehnyt. Tihutöitä tärkeämpää lomalla on lepäily.

Hyvä olo, kuten krokotiilimäinen hymy kertoo.

"Eihän me vielä nousta. Laita pää takasin tyynyyn!"

Oiva on löytänyt unipaikkoja mamin sängyn lisäksi sohvalta ja pikkusiskoni kainalosta.

Yritin yksi päivä napata Oivasta joulukuvia, mutta eihän siitä mitään tullut tämän ikiliikkujan kanssa. Onnistuneinkin otos jäi epätarkaksi, mutta sen myötä toivotellaan silti hyvää joulua teille kaikille!

Hyvää joulua!

Abymaista tuhovoimaa

Koska Oiva on metsästysintoinen pentu, saaliit saavat kokea välillä aika kovia. Lelut kärsivät pikkuhampaiden pistot ja leukojen tappopuraisut puhumattakaan tassulöylytyksistä. Ei siis mikään ihme, että Oivan käsittelyssä leluilla on tapana ottaa lämää ihan kunnolla ja hajota. Lempparit kärsivät aina eniten.

Todistuskappale nro 1: Hiirilelu

Ennen.

Rakas hiirilelu oli ensimmäinen jahtikohde uudessa kodissa, josta Oiva innostui tosissaan. Alkupäivinä ei juuri muilla ötököillä leikittykään. Viehätys juonsi juurensa varmaankin hampaissa hauskantuntuiseen luonnonmateriaaliin, revittäviin häntähapsuihin ja hiiren sisältä kuuluvaan pieneen rapinaan. Noh, tältä hiirilelu näyttää nykyään:

Nyt.

Love hurts, vai miten se oli? Häntähiput harvennettiin parissa päivässä, muu ruho otti damagea pidemällä aikavälillä.

Todistuskappale nro 2: Huiskat

Huiskan elinkaari.

Kuten näkyy, höyhenhuiskan kestävyys on rajallinen. Onneksi niitä saa halvalla lisää. Viime ruokapaketin yhteydessä iskin ostoskoriin 3kpl säästöpakkauksen, joten kuvaan sai hyvän esimerkin siitä, miten tuuheasta töyhdöstä vähenee sulat pikkuhiljaa. Kalju versio on ollut käytössä siitä asti, kun Oiva muutti tänne ja se myös näkyy. Keskimmäinen on ollut tuhottavana ehkä kolmisen viikkoa ja siitäkin kisu on nyppinyt jo jokusen höyhenen. Sulkasatoisuuden tahtiin vaikuttaa Oivan puru- ja kynsikaluston lisäksi se, etten minä käsittele huiskia silkkihansikkain kissaa leikittäessäni. Niillä rymyytetään Oivaa ihan kunnolla, mikä tarkoittaa mm. kiskomista pahvilaatikoiden kolojen läpi ei yhtään hellävaroen.

Hyvä juttu huiskissa on, että Oiva kelpuuttaa jahdattavaksi vaikka pelkän kepin. Joihinkin leikkeihin kynitty versio on jopa parempi, kuten kepin tökkäämiseen sohvan selkänojan tyynyjen välistä ja vetäminen toiselle puolelle, kun Oiva vaanii sohvalla ja ihmettelee, mihin kepakko katosi. Yksi kissan mielestä parhaita leikkejä ikinä.

Onneksi Oiva ei tarvitse viihtyäkseen kalliita monien eurojen välineitä, vaan yleensä kotikutoiset yksinkertaisuudet toimivat parhaiten. Vaikka em. huiskien irtohöyhenet voi uusiokäyttää sitomalla niitä narun päähän jahdattavaksi. Toimii muuten hyvin, kuten kuvan vauhdikkuudesta näkyy.

Höyhenet möyhennettävinä.

Eikä minkään perässä ole yhtä kiva heittää hyökkäyskuperkeikkoja, kuin piiloon virkatun pullonkorkin renkulan. Sitä voi sitten jahdata joko narun päästä tai napata ilmasta, jos mama heittää.

Oivan ääni

Kun Oiva tuli meille, sillä oli pieni äänenpahanen. Ihan pikkuruinen piiperrysmauku, joka oli säälittävyydessään hellyyttävä. Ekan kotipaikkakunnalla vierailun ja siihen liittyvän tyytymättömän "en tykkää olla autossa"-huudon jälkeen Oiva tuntui löytävän äänensä. Enää ei piipitetä lapsekkaasti, vaan nuorelle miehelle on iskenyt äänenmurros. Nykyisin nauku soi matalammalla ja vahvemmalla nuotilla.

Abyilla on suhteellisen hiljainen ääni, mutta Oivan kyllä kuulee, kun sillä on asiaa. Etenkin aamuisin, kun mamma on tylsimys ja viettää aikaansa kylppärissä laittamassa naamaansa kuntoon. Oivan mielestä pitkän yön jälkeen pitäisi heti leikkiä kissan kanssa ja antaa ruokaa. Toisaalta Oiva juttelee myös pienemmällä volyymillä, joskus päästää jopa sieviä pikkukujerruksia, kuten pennumpana.

Tässä muutama näyte Oivan äänivalikoimasta. Kannattaa lisätä äänenvoimakkuutta, koska Oivan jutustelu kuuluu aika hiljaisella.

Metsästyskurnutusta:

Keskustelua keittiössä: