Jäänmurtaja

Vähän reilu viikko sitten ajeltiin bussilla kotiin Oivan ihmismummolasta. Maininnan arvoisia asioita tällä reissulla oli kaksi. Ensinnäkin se, että Oiva matkusti hyvän aikaa hiljaa, vain pikkuisen naukuen. Minulla on bussimatkoilla tapana laittaa Oiva valjaisiin, flexi mahdolliimman lyhyeksi ja kuljetuskoppa viereeni niin, että luukku on auki. Sillä tavalla Oiva voi itse valikoida matkustaako boksissa vai sylissä. Ihmetyksekseni koko alkumatka meni Oivan osalta kopan pohjalla makoillessa. Olin hurjan yllättynyt, kun vasta yli puolituntisen jälkeen Oiva kiipesi syliin ja alkoi jaella äänekkäämpiä matkaohjeita. Edistystä autoulvonnan vähnemisessä, jee! Selvästi uusi linja-auto saattoi vaikttaa asiaan, kun kolinaa ja tärinää oli vähemän, kuin tavallisesti.

Tärähtänyt kännykkäräpsy, mutta silti niin hyvä huutopallopääilme, että laittaa täytyi.

Toinen hauska juttu oli, että meille juteltiin paljon ennen kotiin ehtimistä. Siis täysin vieraat ihmiset tulivat höpöttelemään, wou! Pitkänmatkanbussissa vikalta välipysäkiltä kyytiin noussut nainen puheli kanssani puolisen tuntia kissoista ja tyttärensä koirista. Lisää epätyypillistä small talkia tuli vastaan keskustassa paikallisbussia odotellessa. Oiva istui tuon ajan sylissäni lyhyessä flexissä, kuten bussissakin. Kuljetusboksissa se vain valitti, niin päätin tehdä lapsiraasun olon edes vähän mukavammaksi, kun oman linjan saapumiseen oli sellainen parikymmentä minuuttia. Sai katsella ihmisiä ja maailman menoa, vaikka keskustan meno taisikin tärinästä päätellen olla Oivelon mielestä aika jännää. Muttei huudellut eikä ollut kauhuissaan. Ja siinä istuskellessa meille jutteli:
- Ensin kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat odottamassa ensin saapuvaa bussia.
- Toiseksi herttainen mummo, joka tunnisti Oivan abyksi. Oli kuulemma nähnyt vastaavia otuksia näyttelyissä omien kissojensa kanssa.
- Kolmanneksi ihastuttavan iloinen vierasmaalainen nainen, joka tuli oitis silittämään Oivan päätä äänekkäästi äidinkielellään ihastellen ja kysyi suomeksi kissan nimeä. Hän huikkasi minulle vielä "Hei hei, tyttö!" lähtiessään jatkamaan matkaansa. Olin tosi yllättynyt, ettei Oiva ollut moksiskaan yllättävästä paijaamisesta. Ehkä vaistosi, että nainen oli kissarakas tai sitten silitykset olivat niin itsevarmoja, että poika päätti niiden kelpaavan.
- Ja vielä neljänneksi pysäkille odottamaan saapunut nuori mies, joka näytti hetkessä puhelimestaan kuvia tyttöystävänsä kissoista kertoillen irtokarvasta ja kyseisten kattien elämästä pitkät pätkät.

Kotona kelpasi pötkähtää lepäämään.

Olin kotiin päästyäni tosi iloisesti yllättynyt. Ihmisten pitäisi höpötellä toistensa kanssa enemmän - siitä tulee hyvä mieli! Ja kaikki kunnia näistä hymyilyttävistä kohtaamisista kuuluu tietysti kuningas-Oivalle. Nätti kissa oli kätevä jäänmurtaja ja käyttäytyi kyllä niin reippaasti ihailijoitaan kohtaan, että mamma oli taas paisua ylpeydestä. Saa nähdä, toistuuko tämä seuraavana sunnuntana, kun suuntaamme taas mummolaa ja mun vikoja harjoitteluviikkoja kohti.