Jalo

Uusin perheenjäsen on elellyt kanssamme jo reilun kuukauden, joten on korkea aika esitellä Oivan pikkuveikka kunnolla. Hyvä yleisö, tässä on Jalo!

Minun söpöliini-Jalo.

Pentuikäiseen Oivaan verrattuna Jalo on selvästi pohdiskelevampi ja kärsivällisempi. Se miettii ja harkitsee ennen kuin syöksyy huiskan kimpuun tai ennen kuin yrittää hivuttautua varastamaan kinkut mun leivän päältä. Sama rauhalinen tuumailu näkyi ensialkuun ruokaillessa: Jalo makusteli iisiti ja keskittyi omaan pöperöönsä. Toisin sanoen minä pidin huolta, ettei tuo toinen ruokaimuri ehtinyt oman sapuskansa ohessa ahmia myös Jalon lautasta tyhjäksi. Nyttemmin, Jalon käytyä kastroitavana, poikien lautaset ovat alkaneet tyhjentyä melkein yhtä nopeasti - huolimatta siitä, että Jalon annokset ovat isompia ja kita pienempi. Mutta mikäpä siinä. Täplikäs syöppö sopii hyvin ticking-syöpön kaveriksi.

Syömällä reilusti myös kasvaa hyvin. Ei ole ihan näin pieni poika enää, vaikka kuvassa miten venyttelee koipiaan.

Jalo on huomionkipeä pikkupoika. Eikä se ole vain ihmisen seuran perään, vaan Oiva on saanut tuta pikkuveljen läheisyydenkaipuun. Jos Oiva köllähtää johonkin, Jalo on pian sen vieressä kehräämässä. Vaikka kumpikin tuntuu nauttivan lajitoverin lämmöstä ja pesuseurasta, Oivalla tulee toisinaan mitta täyteen. Silloin se siirtyy kauemmaksi nauttimaan omasta tilasta. Jalo ei ole moisesta moksiskaan, vaan tunkee taas vähän ajan päästä isoveljen kylkeen. Samoin ihmismamin viereen on Jalon mielestä mukava asettua. Kivaa on myös kivuta syliin syödessäni hidasta aamupalaa tai viereeni nukkumaan öisin. Kaikkien uusien vieraidenkin ihmistenkin viereen voi pötkähtää oitis, sillä Jalo ei ujostele turhia.

"Taas se on iholla! Mami, laita se ruotuun!"

Jalo on pentumaiseen tyyliin leikkisä temuaja. Se rakastaa etenkin huiskia ja naruja sekä kissanminttuhuuruuilua. Parhaita leluja tähän mennessä ovat olleet (Oivan hännän ohella) erinäiset höyhensaaliit huiskien päissä, naruun sidottu sudenkorento, kissanminttutäytteinen hiiri sekä vanha kengännauha. Niiden perässä pentu tekee korkeita kenguruloikkia ja ninjahyppjä, joiden aikana vaihtaa suuntaa ilmassa. Lempihuiskansa Jalo nouti jopa vaatekaapista suljetun oven takaa. Näin ollen minun piti askarrella paksusta pahvista kotikutoinen lapsilukko komeron oviin. Myös Oivan kanssa painiminen ja hippaleikit sekä mattojen kanssa telmiminen kuuluvat Jalon suosikkiharrastuksiin.

Veikkapainia.

Uusi napero on hyvin utelias ja osallistuva. Jalo on tehnyt selväksi, että haluaa olla mukana petaamassa sänkyä (eli toisin sanoen päästä mönkimään päiväpeiton alle), ruoanlaitossa muun muassa tarkkailemassa tiskialtaassa istuen, kun kuorin perunoita ja tietysti koemaistajana, ja siivoamisessa laadunvalvojana.

Apupoika pyykkitelineellä.

Ja tosiaan, Jalo kasvaa kauheaa kyytiä. Pikkupikkutirppa kuroo kovaa vauhtia kiinni kokoeroa isoveikan kanssa. Korkeilla paikoilla istuessaan Jalo katselee reviiriä jo suuren kissahallitsijan elkein...

Villikissanuorukainen.

... mutta tosiasiassa se on vielä kuningas-Oivan hovin hurmaava pieni hovinarri. <3

:'DDDDDD

Pirun päästäiset

Tämä postaus on ollut jemmassa jo ennen pikkupenikan kotiutumista. Julkaisen sen tässä välissä pois pyörimästä ja yritän kovasti keskittyä kirjoittamaan seuaavaan pätkään lisätietoja Jalosta. Mutta nyt hetkeksi vielä kesätunnelmiin, vaikka syyskuu ehti jo startata.

Kissan ulkoiluttaminen lähimetsässä tuo kesäisin mukaan ikäviä varjopuolia. Itsestään selvimmät niistä ovat hyttyset ja punkit (tänä kesänä Oivaan ei onneksi ole tarttunut yksikään punkero). Kolmas ja vähemmän selviö on Oivan mesästysvimma.

Tai no, onhan se selviö, että kissa haluaa metsästää. Mutta kun ei se viime kesänä ollut yhtä saaliinhimoinen, kuin tänä kesänä! Buumi alkoi toukokuussa, kun Oiva yritti traumatisoida mamia pahemman kerran napaamalla kiinni räkättirastaan poikasen lähipolulta. Minä en edes ehtinyt nähdä koko tirppaa ennen kuin Oiva oli jo saanut paniikissa piiskuttavan ja räpyttelevän lintuvaavin hampaisiinsa. Otin sitten Oivasta tiukasti kiinni blokaten sen tassut siinä toivossa, että se yrittäisi kohentaa purentaotettaan ja lintu pääsisi pakenemaan. Olin ovela ja tämä onnistui. Räksän poikanen piipersi heinikon suojiin ja Oiva etsi sitä seuraavat hetket sekopäisellä pälyilyllä, maukumisella ja edestakaisin ravaamisella.

"Mikä vika? Syöt säkin lintuja kanapaketeista."

Räksän jälkeen hyökkäyslistalle on joutununt sudenkorentoja, perhosia, jokunen sisilisko (hännät ruokalistalle saakka), yksi hyvin väistänyt sammakko ja hitto vie aina - ihan aina - lähimetsässä käydessä Oiva iskee silmänsä varvikossa juokseviin päästäisiin. Ja päästäisistä kaksi sanaa: yäk hyi! Ne on ihan söpöjä pysyessään paikoillaan ja siihen asti, kun pysyvät etäällä, mutta kun sellainen kipittää ihan vierestä tai pahimillaan lenkkarin yli niin byrrrrr mulle tulee inhoreaktio. Oivalle sen sijaan tulee suurpetoreaktio, joka on johtanut kahden päästäisen hengenlähtöön. Lienevätkö ne jopa rauhoitettuja otuksia, mutta mun fleksisormi ei vain ole aina tarpeeksi nopea.

Ja kun joskus päästäiset on vaan hiton tyhmiä! Toukokuussa Oiva kyttäili sellaisia, jotka piilosta toiseen juostessaan vikisivät mahdottomasti. Kuin olisivat huutaneet "WIHIIIIIIII", kun kissan lähellä juokseminen oli niin jännää. Öö..? Ehkä fiksumpaa noin niinkun eloonjäämisen kannalta olisi ollut vaan kipitellä mahdollisimman hiljaa. Ja yksi pakoon autettu melkein saaliiksi jäänyt tapaus pakeni noin 30 cm ja pysähtyi sitten Oivan eteen täysin suojattomassa kohdassa sammalikkoa. Olin tosi reilu, kun pitelin Oivaa, että se pönttöpää tajusi lopulta kipittää karkuun.

"Minun saaaaaaalis!"

Välillä on käynyt mielessä, olisiko pöpelikössä yhtäkään päästäistä jäljellä, jos Oiva ulkoilisi vapaasti (mitä ei kyllä tule tapahtumaan). Oiva niin tykkää vaania ja napata pikkuvipeltäjiä kiinni. Ja kuten tuli todistettua listimiskerroilla: se tappaa nimenomaan huvikseen, ei ruoakseen. Ei päästäistä syödä, maistuvat niin pahalta sellaiset. Niitä kuljetellaan suussa, lasketaan lopulta alas ja käydään pötkölleen viereen hyvin ylpeänä aikaansaannoksesta. Kuvan päästäinen kuoli kertalaakista, kun Oiva kävi kimppuun. Kärsimys oli siis lyhyt. Levätköön rauhassa, vaikka olikin ällöttävä.

Seuraavalla kerralla palataan vähän enemmän ajan tasalle pentupläjäyksen merkeissä!