Joululomakuulumisia

Ollaan Oivan kanssa oltu nyt reilun viikon verran joululomailemassa mun kotipaikkakunnalla. Omakotitalon ryntäilypinta-ala, oma piha, kivat näkymät ikkunasta ja monipuolistunut ihmisseura (äitini ja kaksi siskoani)  sekä tietenkin aina yhtä kiinnostavat marsut ovat taanneet Oivalle mukavan joulunalusajan ja täällä pysytään onnellisesti ainakin uuden vuoden yli. Oiva on jo hyvän aikaa sitten vallannut oman paikkansa sohvannurkasta, tottunut saamaan multicatit aamulla aikaisin ensin herääviltä (äiti tai pikkusisko, en ikinä minä) ja saanut enemmän kuin tarpeekseen sylittelyä ja silittelyä. Oiva on myös ottanut ilon irti isosta tilasta. Yksiöön verrattuna omakotitalo tuntuu varmaan urheiluhallilta. Poika ryntäilee etenkin aamuisin ympäri taloa kauhealla vauhdilla ja leikkii mielellään jahtausleikkiä pikkusiskoni kanssa.

Siskon nappaama kuva Oivasta ja joulukuusesta.

Jouluvalmisteluista Oiva ei ole ollut moksiskaan. Tietysti kuusi piti käydä nuuskimassa, kun se tuotiin sisälle, mutta koristeisiin se ei juuri ole kajonnut. Välillä vähän tassulla kokeillut alaoksilla roikkuvia tähtiä ja kultanauhoja, mutta mitäpä pienistä. Varsinaisia tuhoja Oiva ei ole tehnyt. Tihutöitä tärkeämpää lomalla on lepäily.

Hyvä olo, kuten krokotiilimäinen hymy kertoo.

"Eihän me vielä nousta. Laita pää takasin tyynyyn!"

Oiva on löytänyt unipaikkoja mamin sängyn lisäksi sohvalta ja pikkusiskoni kainalosta.

Yritin yksi päivä napata Oivasta joulukuvia, mutta eihän siitä mitään tullut tämän ikiliikkujan kanssa. Onnistuneinkin otos jäi epätarkaksi, mutta sen myötä toivotellaan silti hyvää joulua teille kaikille!

Hyvää joulua!

Pienen saalistajan suuret luulot

Kuten jo tiedätte, käytän Oivaa valjastelemassa ulkona. Pyrin viemään kissaa pihalle kerran päivässä, jos sää on kelvollinen. Meidän talon pihasta pääsee suoraan metsään, missä ollaan pyöritty paljon Oivan kanssa. Vakiintuneet kulkureitit pyörivät ehkä sadan metrin säteellä kotikerrostalosta, mutta näissä maastoissa riittää kyttäiltävää, vaikkei lähtisi sen kauemmaksi. Ja koska Oiva uskoo olevansa aluetta hallitseva suurpeto, pihahuveihin kuuluu villiriistan vaaniminen.

Syksyn puolella Oiva katseli vielä itseään pienempää metsästettävää. Silloin kyttäiltiin oravia (joita on yhä kiva jahdata) ja pikkulintuja. Loka-marraskuussa Oivan ego alkoi kasvaa ja vaanimisen ihannekohteeksi nousivat pulut. Huomionarvoinen seikka oli, että lintulaudan alla kurisevat lintupullukat olivat ainakin yhtä suuria, elleivät isompiakin kuin Oiva ja niitä oli ruokailemassa parhaimmillaan  yhteensä kaksitoista. Poika ei sitä hätkähtänyt, vaan puluja piti päästä katsomaan aina, kun niitä oli lähettyvillä. Hiiviskeli aina lähelle ja yritti päästä syöksymään niiden kimppuun. Linnut pyrähtivät aina karkuun tai sitten mamman flexisormi oli tarpeeksi vikkelä. Kyyhkyspaisti jäi näin ollen saamatta.

Pulujen kiusaaja.

Kun nyt on siirrytty joulukuuhun ja Oiva on kasvanut lisää, on kasvanut myös jäljitettävien saaliseläinten koko. Oiva on ihan aikuisten oikeesti jäljittänyt jäniksen jo useampaan kertaan. Pupu asustelee viereisen talon leikkimökin takana pöpelikössä. Ei siis ole mikään yllätys, että Oivan uusin villitys on hakeutua sinne melkolailla aina, kun päästään metsään. Toinen ei tajua, että jänis on kaksi kertaa sen kokoinen ja voisi potkaista pikkukissalta niskat nurin. Onneksi metsästysretkillä on hidastava ja raskasaskelinen sidekick, eli minä. Antaa Oivan vaaniskella, minä stoppaan narun aina otollisella hetkellä (eli olen pojan mielestä ilonpilaaja), niin vahinkoja ei pääse tapahtumaan.

Oiva suurempien otusten perässä.

Jos sama meno jatkuu ja mielisaaliit kasvavat sitä mukaa kuin kissa, Oiva metsästää mulle ensi vuonna varmaan hirviä.

Yllätyspesu

Olin suunnitellut, että pesisin Oivan ensimmäisen kerran ennen joulua ihan vain kokeeksi. Omaan silmään pojan turkki ei ole näyttänyt likaiselta eikä tuntunut käsiin lähmäiseltä. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin viime sunnuntaina. Oiva yritti pitkästä aikaa asettua lirulle tyhjäksi jääneeseen tiskialtaaseen, josta nappasin sen pois aikeenani kantaa laatikolle. Olin sekunnin verran myöhässä. Koska pidin Oivaa kiinni toisella kädellä sen takapuolen alta, lirut levisivät kädelleni ja siitä mukavasti Oivan takapuoleen. Ei siinä sitten muuta kuin kissa mukaan ja kylppäriin.

Tässä Oiva on jo melkein kuiva.

Tiesin etukäteen, ettei Oiva arvostaisi vesikäsittelyä. Olen pari kertaa pessyt sen tassuja ja peppua vesihanan alla, jolloin reaktio on ollut kauhusta laajentuneet pupillit ja pelästynyt pyrkiminen olkapäälleni turvaan. Ei tullut yllärinä, että Oivaa piti pitää sylissä, jotta koko kissan kastelu suihkun alla onnistui. Oikeilla otteilla sain kuitenkin koko katin märäksi ja huuhdeltua pissat pois sen turkista. En ottanut tällä kertaa käyttöön minkään maailman pesuaineita, koska A) poikaa selvästi hirvitti aika lailla ja B) koko hötäkkä kävi niin yllättäen, etten ehtinyt varata fairya kylppäriin. Katsotaan kunnon rasvanpoistofiinistelypesuja sitten myöhemmin, kun nyt on ensikokeilusta selvitty hengissä. Pelkällä vedelläkin pojan turkista tuli kiiltävämpi ja pehmoisempi, kuin mitä se oli ollut hetkeä aikaisemmin. Eron huomasi selvästi, vaikkei nappula ollutkaan likaiselta vaikuttanut.

Oiva ei kiittänyt saamastaan kohtelusta, mutta ei myöskään asettunut yhtään niin pahasti poikkiteloin, kuin olisi voinut: selvisin vain yhdellä pintanaarmulla käsivarressa. Olisi ollut hienoa saada tänne kuva reppanasta likomärästä Oivasta, mutten revennyt käyttämään kameraa, kun en ole mustekala. Keskityin kuivaamaan reppanaa pyyhkeellä, enkä halunnut pitkittää sen kärsimyksiä turhaan pakottamalla valokuvamalliksi.

Heilahtamattomia kuvia saatiin vasta, kun poika ei enää valunut vettä.

Hyvittelynamien jälkeen turkki piti tietysti nuolla pyyhekuivauksen jäljiltä huolella läpi moneen kertaan. Koettelemuksen päätteeksi oli mukava saada ruokaa ja käpertyä viltille nukkumaan.

Pestävänä oli rankkaa.

Kamalan ihana Oiva

Tänään vuorossa siis luvattua listausta Oivan ihanista puolista. Riiviö mikä riiviö, mutta myös aivan ihastuttava höpönassu muun muassa seuraavista syistä:

Pentuhuumori. Oiva on välillä tahattoman hauska otus. Kerrankin höppänälle kävi hassusti, kun olin petaamassa sänkyä ja vetänyt petiä vähän irti seinästä, jotta saisin päiväpeiton fiksusti paikoilleen. Mitä tekee sängyllä istuva Oiva? Istuu seinänpuoleiselle laidalle, katselee ylöspäin ja hyppää täppäämään tassulla jotakin seinässä. Kaveri putosi tyylikkäästi suoraan sängyn alle. Voi, kun olis saanut ton videolle! Ihan vain pikkuisen nauroin toisen kommellukselle.

"Kuka on hauska? Ai mää vai?"

Oiva on maailman mukavin herätyskello. Vaikka olen jo useampi vuosi sitten vaihtanut kännykän kamalan piipittävän herätysäänen kauniisiin instrumentaalibiiseihin, rintakehän päälle kehräämään asettuva kissa on niitäkin kivempi tapa herätä. Eikä haittaa, vaikka se yleensä tökkii minua hereille muutamaan kertaan ennen kuin oikeasti on aika nousta, koska tykkään pötkötellä ja heräillä rauhassa. Oiva on pikkuhiljaa hivuttautunut ekasta vakionukkumapaikastaan ylemmäs, sillä sängyn jalkopäähän uinahtamisen sijaan se on löytänyt kylkieni vierustan mukavuuden. Sen jälkeen vallattiin tosiaan rintakehä, jolle se asettuu nykyään usein iltaisin ja aamuisin kehräämään ja polkemaan (henkitorveani). Uusin villitys on käyskennellä pääni vieressä tai rojahtaa tyynyn reunalle. Emännälle tulee aina tosi hyvä olo, kun kissa hakeutuu lähelle ja alkaa kehrätä, vaikkei sitä edes rapsuttaisi. Silloin tietää aina tehneensä jotain oikein. Onnellinen kissa = onnellinen emäntä.

Oivan kanssa voi tehdä asioita. Minusta on kurjaa, jos kissa ei innostu leikkimään, vaikka ihminen miten yrittäisi houkutella, vaan istua nököttää alati patsasmaisesti ikkunalaudalla. Oman karvalapsen kanssa ei totisesti ole sitä ongelmaa. Huiskanheilautus ja Oiva on valmis metsästämään. Se on abymaisesti niin osallistuva, aktiivinen ja fiksu katti, ettei yhteiseen tekemiseen motivointiin vaadita juuri mitään. Naksutinkoulutustakin ollaan tehty liki päivittäin jo hyvän aikaa, mikä on molemmista hurjan kiva tapa viettää yhteistä aikaa. Ulkoileminenkin sujuu hienosti ja Oiva antaa laittaa valjaat tippaakaan hangoittelematta, koska tietää, että niiden kanssa pääsee pihan ihmemaahan seikkailemaan.
Fiksuus yhdistettynä ahneuteen on hyvä juttu myös hoitotoimenpiteiden kannalta. Kynnet saa leikata pojan kehrätessä namien perään, eikä hampaiden harjauksen harjoittelu tuota tuskaa. Syyskuisen silmätippakuurinkin jujun Oiva tajusi nopeasti. Pari ikävää juttua silmään ja sitten sai herkkuja. Ennakoivana luonteena herra ahnimus jopa kehräsi, kun tähtäilin voidepisaroita sen silmiin. :D Tykkään, kun Oivan kanssa pääsee näissä jutuissa helpommalla, kuin olin osannut kuvitellakaan.

Säihkysilmä ulkoilee.

Syli-Oiva on eeeeeehana! Oiva ei ole mikään perinteinen sylikissa siinä mielessä, että se asettuu vain harvoin istuvan ihmisen syliin. Sen sijaan se tykkää olla kannettavana, kun ihminen on jaloillaan. Oiva nauttii sylipaijailusta hyrräten etenkin aamuisin ja aina, kun tulen kotiin jostain. Poika kehrää ja antaa nenäpusuja ja joskus jopa nuolaisee naamaani, kuin mikäkin koira. Oivalta saa rehellistä lempeä ja lämpöä, mikä on yksinkertaisesti <3.

Oiva on oivallinen seuralainen. On mukavaa tulla kotiin, kun on joku ovella vastassa. Yksin asuvana on myös kivaa, kun voi jutella jonkun kanssa. Ihan vain selvyydeksi, että en vaihda päivittäisiä kuulumisia syvällisesti kissan kanssa, mutta jo ihan perus "tuu syömään, mitä sä teet, mikä siellä on, tuu tänne"-höpöttely ja muu lepertely on hauskaa. En siis tunnustaudu täysin crazy cat ladyksi vielä. On vaan ihmismäistä osoittaa välittämistä juttelemalla, oli kohde sitten eläin, lentopallo (Wilson!) tai toinen kaksijalkainen.

Oiva on mun ihana plintetta! Poikaparkaa kiusattiin kruunulla syyskuussa.

Noin ylipäätään Oiva on parantanut emäntänsä elämänlaatua kovasti. Oiva tuo arkeen sisältöä ja hauskoja tarinoita, iloisia hetkiä ja paljon rakkautta. Pois en vaihtaisi. Se on mun murunen.

Ihana kamala Oiva

Päätin tehdä kaksiosaisen postauksen Oivan hyvistä ja huonoista puolista. On sanomattakin selvää, että kissat ovat mahtavia otuksia ja rakkaita perheenjäseniä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että niin ihania kuin kehräävät viiksivallut ovatkin, varmasti jokaisessa maukujassa on myös niitä ei niin ihania puolia. Ihmisomistaja, joka väittää muuta huijaa tai on taitava katsomaan harmituksia läpi sormien.

Aloitan Oivan vähemmän kivoista piirteistä. Näin siksi, että kaikkia kiinnostaa kuitenkin enemmän saada tietää höpönassun nurjasta puolesta, koska mussukoin Oivaa täällä muuten niin paljon. Pitää korjata vääristymää. :D Ja ehkä vähän myös siksi, että mun mielestä pitää saada kertoa ikävistäkin asioista jopa kissablogissa. Kiiltokuvat ovat kivoja, mutteivät välttämättä vastaa todellista päivittäistä elämää nelijalkaisen viiksekkään kanssa ainakaan joka hetki. Tässä vaiheessa, kun on elellyt oman abyvauvan kanssa kolmisen kuukautta, osaa jo riisua vaaleanpunaiset silmälasinsa ja katsoa otusta arkisemmasta vinkkelistä kuin ekoina viikkoina. Vaikka Oiva on luttana ihana tuitui mun oma pikkuinen poika, niin on se hetkittäin muutakin.

Hämäräperäinen Oiva hämärässä kuvassa. Kuka arvaisikaan, mitä ovelan söpöläisnaamion taakse kätkeytyy?

Oiva on aina jaloissa. En oikeasti tajua, miten kissa voi olla näin taitava asettumaan juuri siihen, minne ihminen on astumassa. Olen jo lakannut laskemasta, miten monta kertaa olen meinannut tallata Oivan päälle. Siihen nähden olen ylpeä, että olen oikeasti astunut kissan päälle vain kerran. Eräänä maanantaina runnoin joko sen tassun tai hännän eteisessä. Vannon, että liikautin kengitettyä jalkaani vain ehkä sentin kun käärin kaulahuivia niskaani, niin kuului rääkäisy. Kun nostin hämmentyneenä jalkani ylös, Oiva juoksi kauheaa kyytiä vierestäni keittiötä kohti. En edes ehtinyt nähdä, minkä kohdan runtelin, mutta onneksi Oiva unohti koko vahingon saatuaan pari namia. Samalla rauhoittui mun huono omatunto ("satutin mun vaavia, voi ei!"). Ei aristanut varpaitaan eikä häntää, mikä huojensi oloani kovasti.
Mutta oikeasti, Oiva on mestari olemaan tiellä. Etenkin keittössä kytätessään ruokaa - oli se kissan tai ihmisen. Tiskialtaankin reunalla pitää pujotella käsivarsien ali mahdollisimman pienistä koloista, kun mami yrittää tiskata. Myös leikkiessä poika ilmestyy välillä juuri siihen, mihin heilahtava käteni osuu, vaikka olisin puoli sekuntia sitten nähnyt kissan turvallisella etäisyydellä. Joten ihan vaan tiedoksi kaikille abya halajaville: kasvattajat eivät liioittele kertoessaan, että kissat ovat aina edessä.

Oiva on ruokarosvo ja pohjaton kaivo. Kun jääkaapin ovi käy, Oiva herää sikeimmästäkin unesta ja juoksee paikalle vaativasti maukuen. Ruokaa pitäisi Oivan mielestä olla tarjolla aina ja koko ajan. Jos kissa saisi päättää, sen päivät kuluisivat varmaan vain ja ainoastaan syödessä nukkumisen lisäksi. Meillä ei näin ollen ole jatkuvasti tarjolla muonaa. Oiva imuroisi pikkuhiljaa syötäväksi välipalaksi aiotut ruoat kerralla kitaansa kuitenkin. Kotipaikkakunnalla se osoitti ruokaryövärin taitonsa pöllimällä röyhkeästi kinkkusiivun paahtoleipäni päältä, kun silmäni vältti sekunniksi. Pakko tosin myöntää, että se oli tosi hassu tilanne. Kotona Oiva osaa pysyä poissa lautaseltani, vaikka kääntäisinkin hetkeksi selkäni. Kinkku oli selkeästi liian vastustamatonta ja eksoottista, kun yleensä leivälläni on juustoa ja vihanneksia. Joka tapauksessa leipoessa pannarit sun muut täytyy nykyisin jemmata jäähtymään tiskikaapin suojiin, koska jos leivonnaisessa on maitoa, munia ja/tai voita, se on Oivasta tarkoitettu kissalle.

Pahis-Oiva (tai kärttyisä läskinaama-Oiva sulattelemassa ryöstösaalista :D).

Oivan kanssa on lievästi rasittavaa matkustaa jatkuvan huutamisen vuoksi. Boksissa on ok olla, kunhan ei vain mennä hurisevaan automobiiliin. Kun sitten ollaan autossa, oli se bussi tai henkilöauto, Oiva parkuu poispääsyä kuin kyseessä olisi kovemman luokan kidutus. Seuraavalla automatkalla aion testata Feliwayn suihketta, josko yhtään rauhoittaisi elämöintiä.

Vaikka Oivalla on korkea ja hieno kiipeilypuu, se raapii hyvin mielellään nojatuolia. Vielä ei erotu tuhomerkkejä, mutta voi olla, että hankin pienen raapimahärpäkkeen tuolin viereen. Jos vaikka sallittu kohde tuolin vieressä säästäisi nojiksen pintaa.

Oiva on edelleen vessaprinsessa. Jos laatikoita ei tyhjennetä ja pestä riittävän usein (tarkoittaa päivittäin tyhjennys ja ainakin kerran viikossa pesu), se ilmaisee tyytymättömyytensä kuseksimalla tiskialtaaseen. Ja ennen kuin kommenteissa viriää keskustelua kuivikkeista, niin haluan todeta, että tämä on minusta nimenomaan Oivan siisteyspäähänpinttymä. Pelletit kelpaavat taas heti, kunhan boksit on pesty. Myöskin, jos tiskialtaassa on astioita, sinne ei tassutella pisulle.

Kauhean Oivan tuima tuijotus sai kuvaajan kädet tärisemään.

Sellainen on ihana kamala Oiva. Mutta paljon kertoo, että kun yritin keksiä Oivasta piirteitä kamala-akselille, niin en kyllä keksinyt muuta kuin nämä. Ja kuten ehkä hoksasitte, näistä suurimman osan voi kääntää myönteisiksi. Ruokarosvo = helposti motivoitavissa nameilla mihin vain, eikä koskaan ole nirppanokkaillut ruoan kanssa. Aina jaloissa = osallistuva ja seurallinen. Matkustamishuuto = ei sentään voi pahoin ja on pieniääninen otus. Hutipissat taas ovat ihan minun toiminnastani kiinni ja vältettävissä, samoin raapimiseenkin on löydettävissä ratkaisu. Oivan kamaluus on siis hyvin suhteellista.

Seuraavalla kerralla luvassa kakkososio: Kamalan ihana Oiva. Joten eipä muuta kuin to be continued...

Abymaista tuhovoimaa

Koska Oiva on metsästysintoinen pentu, saaliit saavat kokea välillä aika kovia. Lelut kärsivät pikkuhampaiden pistot ja leukojen tappopuraisut puhumattakaan tassulöylytyksistä. Ei siis mikään ihme, että Oivan käsittelyssä leluilla on tapana ottaa lämää ihan kunnolla ja hajota. Lempparit kärsivät aina eniten.

Todistuskappale nro 1: Hiirilelu

Ennen.

Rakas hiirilelu oli ensimmäinen jahtikohde uudessa kodissa, josta Oiva innostui tosissaan. Alkupäivinä ei juuri muilla ötököillä leikittykään. Viehätys juonsi juurensa varmaankin hampaissa hauskantuntuiseen luonnonmateriaaliin, revittäviin häntähapsuihin ja hiiren sisältä kuuluvaan pieneen rapinaan. Noh, tältä hiirilelu näyttää nykyään:

Nyt.

Love hurts, vai miten se oli? Häntähiput harvennettiin parissa päivässä, muu ruho otti damagea pidemällä aikavälillä.

Todistuskappale nro 2: Huiskat

Huiskan elinkaari.

Kuten näkyy, höyhenhuiskan kestävyys on rajallinen. Onneksi niitä saa halvalla lisää. Viime ruokapaketin yhteydessä iskin ostoskoriin 3kpl säästöpakkauksen, joten kuvaan sai hyvän esimerkin siitä, miten tuuheasta töyhdöstä vähenee sulat pikkuhiljaa. Kalju versio on ollut käytössä siitä asti, kun Oiva muutti tänne ja se myös näkyy. Keskimmäinen on ollut tuhottavana ehkä kolmisen viikkoa ja siitäkin kisu on nyppinyt jo jokusen höyhenen. Sulkasatoisuuden tahtiin vaikuttaa Oivan puru- ja kynsikaluston lisäksi se, etten minä käsittele huiskia silkkihansikkain kissaa leikittäessäni. Niillä rymyytetään Oivaa ihan kunnolla, mikä tarkoittaa mm. kiskomista pahvilaatikoiden kolojen läpi ei yhtään hellävaroen.

Hyvä juttu huiskissa on, että Oiva kelpuuttaa jahdattavaksi vaikka pelkän kepin. Joihinkin leikkeihin kynitty versio on jopa parempi, kuten kepin tökkäämiseen sohvan selkänojan tyynyjen välistä ja vetäminen toiselle puolelle, kun Oiva vaanii sohvalla ja ihmettelee, mihin kepakko katosi. Yksi kissan mielestä parhaita leikkejä ikinä.

Onneksi Oiva ei tarvitse viihtyäkseen kalliita monien eurojen välineitä, vaan yleensä kotikutoiset yksinkertaisuudet toimivat parhaiten. Vaikka em. huiskien irtohöyhenet voi uusiokäyttää sitomalla niitä narun päähän jahdattavaksi. Toimii muuten hyvin, kuten kuvan vauhdikkuudesta näkyy.

Höyhenet möyhennettävinä.

Eikä minkään perässä ole yhtä kiva heittää hyökkäyskuperkeikkoja, kuin piiloon virkatun pullonkorkin renkulan. Sitä voi sitten jahdata joko narun päästä tai napata ilmasta, jos mama heittää.

Kuka pelkää lunta?

Ei nimittäin ainakaan Oiva!
Eilen meidänkin nurkille oli satanut kunnon ensilumi, jes! Pikkuisista lumiharsoista Oivalla oli jo kokemusta, eivätkä ne aiheuttaneet oikeastaan minkäänlaisia reaktioita ulkoillessa. Nyt lunta oli kuitenkin kunnolla. Minä innokkaana päästin Oivan tutustumaan ihmeaineeseen heti eilen aamulla parvekkeelle. Kissan istumalauta oli peittynyt lumeen, mutta Oivalla ei kauaa nokka tuhissut, kun se oli jo kaivamassa sitä esiin.

Pari tuntia myöhemmin lähdettiin ihan kunnolla tutustumaan talviseen maisemaan valjastellen. Oiva ei ollut pitkään hämillään lumen suhteen. Pari kertaa se kokeili kynnysportaalta tassulla, että uskaltaako mössöön astua vai ei. Hyvin uskalsi, eikä sitten muuta kuin tutkimaan valkeuden verhoamaa reviiriä.

Ei pelota yhtään!

Lumivaaniskelija.

Minusta näytti, että lumi oli Oivasta hauska ja jännä juttu. Se loikki, juoksenteli, hyökkäili peittyneiden risujen kimppuun ja kaivoi pieniä koloja lumeen.

Hankipönötyskuva.

Korvillekin satoi lunta, mutta se ei menoa haitannut.

 Ja Oiva hoksasi, että lumella on paljon parempi peitellä pissat kuin maahan jäätyneillä lehdillä.

Ette varmaan arvaa mihin kohtaan Oippu lirautti.

Lumimies viihtyi ulkona tunnin verran. Tänään mentiin uudelleen puolikkaaksi. Olisi viihtynyt varmaan pidempäänkin, mutten tällä kertaa päästänyt sitä kytikselle lintulaudan alle. Saatiin pyyntö pitää kissa sieltä poissa, että tirpat uskaltavat syödä. Vaikka minun empiirisen havainnointini mukaan ne tipuset kyllä menee laudalle, vaikka me oltaiskin vieressä. Olen vakuuttunut, että linnut lähinnä nauraa Oivalle, joka seurailee niitä narun päässä, eikä ikinä ole ollut lähelläkään saada talitinttiä kiinni. Mutta ei viitsi tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, kun kerran pyyntö esitettiin ihan asiallisesti. Kattellaan tipusia vähän etäämmältä tästä lähtien ja rymytään metsässä toisella puolella taloa.

Kuten näkyy, ei ne tintit nyt niin paljoa Oivaa pelkää. Parhaimillaan yksi hyppi noin puolen metrin pässä Oivan nenästä.

Oivan ääni

Kun Oiva tuli meille, sillä oli pieni äänenpahanen. Ihan pikkuruinen piiperrysmauku, joka oli säälittävyydessään hellyyttävä. Ekan kotipaikkakunnalla vierailun ja siihen liittyvän tyytymättömän "en tykkää olla autossa"-huudon jälkeen Oiva tuntui löytävän äänensä. Enää ei piipitetä lapsekkaasti, vaan nuorelle miehelle on iskenyt äänenmurros. Nykyisin nauku soi matalammalla ja vahvemmalla nuotilla.

Abyilla on suhteellisen hiljainen ääni, mutta Oivan kyllä kuulee, kun sillä on asiaa. Etenkin aamuisin, kun mamma on tylsimys ja viettää aikaansa kylppärissä laittamassa naamaansa kuntoon. Oivan mielestä pitkän yön jälkeen pitäisi heti leikkiä kissan kanssa ja antaa ruokaa. Toisaalta Oiva juttelee myös pienemmällä volyymillä, joskus päästää jopa sieviä pikkukujerruksia, kuten pennumpana.

Tässä muutama näyte Oivan äänivalikoimasta. Kannattaa lisätä äänenvoimakkuutta, koska Oivan jutustelu kuuluu aika hiljaisella.

Metsästyskurnutusta:

Keskustelua keittiössä:

Kynsileikkurointia

Kissan kysien leikkaaminen on varmaan hoitotoimenpiteistä eniten jännitystä aiheuttava uusille kissanoimistajille (ja varmaan joillekin kokeneemmillekin). Tavat lyhentää raapimiskoukkuja ovat monet. Joku käyttää vastaan pyristelevän kisun eläinlääkärillä kynsien leikkuussa, mutta luulisin että huomattavasti tavallisempaa on saada homma hoidetuksi kotosalla.

Ensimmäinen kikka, jota itse käytin kissan kynsien leikkaamiseen, oli käytellä kynsisaksia salakavalasti Oivan nukkuessa päiväunia. Siinä rentouden tilassa se ei jaksanut kiemurrella vastaan vähääkään, joten kynsien esiin painelu ja tutkaileminen oli helppoa. Ainoan vaikeuden muodosti työergonomia. Kissan pötkötellessä sohvalla tai nojatuolissa kynsisaksia ei aina saanut oman käden kannalta mukavaan asentoon. Valokaan ei ollut paras mahdollinen. Ei ollut myöskään itsestäänselvää, että Oiva nukkuisi sellaisessa asennossa, josta kaikki tassut saisi näppärästi käsiteltyä. Siispä päätin siirtyä parempaan systeemiin ja opettaa Oivan sietämään kynsien leikkuuta hereillä.

Oiva hoitaa kynsiään myös ihan itse. Tässä taidonnäyte siitä, miten kynsiä pitää pureskella hullu ilme naamalla.

Lueskelin ihaillen Kuin kissa kermakupilla-blogin manikyyripostausta ja päätin, että meillä aletaan toteuttaa samaa operaatiomallia. Kissa selkä ihmisjalkoja vasten maha leikkaajaan päin ja nipsis napsis. Vähän epäilin, mitä yrityksestä tulisi, koska Oiva ei kauheasti tykkää näyttää mahaansa saati että vatsanseutuun koskettaisiin. Samalla olin silti vakuuttunut Oivan ahneen luonteen (eli toisin sanoen mitä tahansa namien vuoksi-asenteen) ja nopeiden hoksottimien takaamista hyvistä onnistumismahdollisuuksista.

Aloitin harjoittelemalla manikyyriasentoa Oivan kanssa. On sanomattakin selvää, että muutama ensimmäinen kerta meni kiemurrellen kuin korkkiruuvi. Namit kuitenkin ajoivat asiansa ja Oivelo tajusi nopeasti, että kun pysyy maha mammaan päin, saa herkkuja. Pikkiriikkiset rauhoittumisen hetket pitenivät nopeasti. Kynsihoitola-asennossa pysymistä treenattiin suunnilleen viikko. Sitten lokakuun viimeisenä maanantaina päätin, että otetaan seuraava askel ja kokeillaan kynsisaksia ihan vain pariin kynteen. Meni niin mainiosti, että leikkuroinkin kaikki - siis kaikki - Oivan kynnet samalla kertaa! Takajalkojen kanssa kisu meinasi alkaa möngerrellä enemmän, mutta tsemppasi hienosti loppuun saakka. Tai sitten minä tsemppasin ja pysyin jämäkkänä.

Olin taas tosi ylpeä pojastani! Enää ei tarvitse ajoittaa kynsisaksimista Oivan päikkäreiden mukaan. Eikä ollut edes vaikea tai pitkä projekti opettaa sitä tähän. Nyt pitää vain kertailla välillä sylissä pysymistä niin, että kynsiä tökitään namipurkin rauhoittavan läsnäolon voimalla, ettei pääse taidot ruostumaan.

Omatoimisessa kynsien hoidossa ei pidä unohtaa tassun nuolemista puhtaaksi.

Oivan erityistaito

Oiva on taitava monessa asiassa. Se nappaa papaeritollot näppärästi tassuilla ilmasta, kapuaa kiipeilypuun latvaan nykyään kuin vanha tekijä ja ovesta rappukäytävään livahtaminen on lastenleikkiä. On kuitenkin yksi asia, jossa Oiva on erityisen hyvä. Niin hyvä, että se hämmästyttää minua joka kerta. Nimittäin yöunille asettuminen niin, että se vie mahdollisimman paljon peittoa.

Todistusaineistoa siitä, miten pieni kissa osaa valita eniten tilaa vievän paikan.

Kyky kävi ilmi jo ensimmäisinä yhteisinä iltoina/öinä, eikä ole ruostunut tippaakaan. Kun minä olen ensin kömpinyt vällyjen väliin ja asettunut mukavasti, perässä tulee Oiva, joka köllähtää pettämättömällä tarkkuudella juuri siihen, missä sen alle jää eniten peittoa jumiin. Yritä siinä sitten kääntyä ilman, että selkä tai niska jää inhottavasti paljaaksi kylmettymään... Onneksi kissaa voi töniä kauemmaksi, jos ei ole hoksannut haalia peittoa tarpeeksi ovelasti itselleen. Onneksi myös minä olen oppivainen otus. Useimmiten muistan asetella viltin niin, ettei kissa voi varastaa kaikkea liikkumavaraa, jolloin molemmat voidaan nukkua yön yli mukavasti.

Huomasin muuten tuossa pari päivää sitten, että meidän blogi löytyy Somakissin linkkisivulta. Jee! Oiva voi nyt toimia varoittavana esimerkkinä muille abyvauvasta haaveileville, jotka päätyvät seikkailemaan rotuyhdistyksen sivuille ja sieltä blogien ihmeelliseen maailmaan.

Hammaskeiju

Pari päivää sitten Oivaa leikittäessäni huomasin, että sen suussa on jotain hassua. Näytti siltä, että yksi hampaista sojottaa väärään suuntaan. Piti varmistaa asia, joten leikin lomassa tarkkailin tappopuraisuja tekevää pikkukitaa ja joo, olin nähnyt oikein. Toinen alakulmahammas oli kääntynyt mursumaisesti eteenpäin.

Ei säikäyttänyt, koska kasvattaja oli kertonut vastaavasta näkymästä oman kissansa suussa pentuaikana. Hampaat vaihtuvat ja yleensä kissa nielaisee putoavat naskalit ennen kuin ihminen ehtii niitä edes huomata.

Noh, halusin kuitenkin varalta tarkistaa Oivan suun paremmin ja saada samalla vähän harjoitusta kissan suun aukaisemiseen. Siispä nostin elukan keittiönpöydälle, otin palkkionamit valmiiksi ja kurkistin suuhun. Oli se syöksyhammas kyllä hupaisa näky! Oiva yritti laittaa suun tutkailun loppuvaiheessa hanttiin ja kiemurteluksi meni. Kun sain sen taas rauhoittumaan, huomasin villatakkini hihassa jotain ylimääräistä. Oivan irtoava hammas oli tarttunut neulokseen! Kyllä nauratti. Tuli sitten samalla suoritettua torahampaan poisto ihan vahingossa. :D Oiva ei vissiin edes huomannut, että suusta oli tipahtanut jotain. Söi naminsa tyytyväisenä ja jatkettiin leikkejä.

Tällainen pieni tappoväline. Laitoin jemmaan tyhjään tulitikkurasiaan.

Oiva ei ollut hammaskeijun yllätysvirailusta moksiskaan.

Aamukuvioita

Reilu kuukausi sitten aamurutiinini meni suunnilleen näin: Herää, nouse ylös, pese naama, harjaa hiukset, tee aamupala, syö kaikessa rauhassa tuijotellen ikkunasta metsämaisemia, pese hampaat. Oivan kanssa aamujen tapahtumaketjussa on tapahtunut pieniä muutoksia.

Oiva antaa mun edelleen nukkua öisin ja lorvailla sängyssä jopa yli yhdeksään. Silti herään yleensä ensimmäisen kerran kuuden ja seitsemän välillä, kun kissa nousee ylös kiertämään kämppää. Jossain vaiheessa aamua herään uudestaan siihen, että Oiva asettuu takaisin viereeni pötköttelemään. Ehkä kehrää, ehkä jatkaa hiljaa omia uniaan. Kun herään kunnolla, monesti päivän ensimmäinen näkymä on kissan naama kasvojeni edessä, kun Oiva käy katsomassa, joko olisin hereillä. Tätä seuraa usein nenätervehdys, nuolaisu, näykkäisy tai lempeä tassutäppäisy.

Ennen kun päätän nousta ylös, vuorossa on kissan rapsuttelua. Ainakin, jos Oivaa ei vielä rymyytä kovin paljon. Rymytarve tarkoittaa leikkihyökkäilyä ja hampaita silittäviin käsiin. Siitä sitten menen pesemässä naaman pyöritellen menomatkalla pellettiboksien pissapurut pohjakerrokseen. Seuraavaksi leikitään 15-30minuuttia riippuen siitä, miten nälkäisiä/innokkaita saalistajia ollaan tai miten kiire on.

Ennen niin rauhallinen ja autuas aamupalaosuus on muuttunut erilaiseksi - ei yhtään huonommaksi, mutta seurallisemmaksi. Laitan ensin Oivalle ruoan lautaselle ja sitä tehdessäni nostan kehräävän kissan x kertaa alas tiskipöydältä, ettei se ala ajatella keittiötasoja ruokailupaikkana. Tosin nälkäinen poikahan loikkii heti kohta takaisin kytikselle, kunnes lautanen on nostettu saavuttamattomiin ilmaan. Silloin se loikkaa lattialle ja tarjoaa minulle aamuviihdettä pyörimällä ympyrää ja naukumalla suuret silmät laskeutuvaa lautasta tuijottaen. Tätä söpöyttä kestää, kunnes Oiva pääsee aloittamaan ruokailun.

"Mäy!" eli "Mami mullon näääälkäää!"

Ruoka syöty ja seuraavat metkut mielessä. (Huomatkaa kuvien laatuero: ylempi otettu mun kännykällä, alempi ystävän minijärkkärillä. Aika vissi ero. Hyvä kamera olis kiva.)

Oivan aterioidessa laitan oman aamupalani ja käyn syömään pöydän ääreen. Missä vaiheessa Oiva on yleensä jo tyhjentänyt oman lautasensa ja kiipeää ruokapöydälle tarkkailemaan mamman pöperöitä. Kun kupissani on jogurttia, kuten usein on, Oiva olisi kovasti tunkemassa kippoon. Myös leipien juustoa ja tomaatteja on kauhean kiva käydä nuoleskelemassa, jos silmä välttää. Ja lasista maitoa, kuinkas muuten. Oiva on jo hoksannut aika hyvin, että se saa katsella kauniisti sivusta, jolloin saatan antaa sen nuolaista pari kertaa maailman ihanimpia maitotuotteita sormeltani. Toisina aamuina se yrittää röyhkeästi varastaa emännän aamiaisen, jolloin paras kikka on työntää kissa pois ruokien vierestä käsivarrella niin monta kertaa kuin on tarvis (lue: aika monta). Lopulta Oiva joko kiipeää syliini kehräämään tai lähtee muualle ottamaan aamupäikkäreitä kyllästyttyään siihen, ettei mun ruoka olekaan tarkoitettu sille.

Olen tosiaan tähän mennessä antanut Oivan kiipeillä keittiön työtasoilla ja tiskipöydälle. Ajatus on ollut ottaa yksiön kaikki neliöt hyötykäyttöön ja silleen. Tässä pikkuhiljaa olen alkanut pohtia, pitäisikö ottaa tiukempi linja ja kieltää tasot tassuttelulta. Lähinnä tuo Oivan ruokakärkkyminen on rasittavaa, kun yrittää itse kaivaa sen murkinaa purkista lautaselle tai saada omaa evästä koottua. Sitten tietty liedessä on omat riskinsä, vaikka kuumalle levylle asettaisikin vesitäytetyn kattilan jäähtymisen ajaksi. Otan siis mielelläni kokeneemmilta vastaan vinkkejä siitä, millä menetelmillä ja millaisella menestyksellä katteja on opetettu pysymään poissa keittiötasoilta. Jospa Oiva ei olisi vielä iässä reilut 4kk menetetty tapaus, vaikka olen ollut lepsu. Vai mitä tuumaatte?

Onhan se ihan söpö tossa tiskipöydälläkin, mutta yleensä kovasti edessä.

Oivan aakkoset

Oiva on asustellut luonani nyt kuukauden. Kissalla ja minulla alkaa olla jo melko selkeä yhteisymmärrys päivän kulusta ja yhteisistä säännöistä (mamia ei purra ja mamin lautaselle/lasiin ei tungeta - vastapainoksi minä pidän kissasta huolen: ruokin, aktivoin ja paijaan). Paljon on opittu toisistamme kuukauden aikana. Näin ollen merkkipäivän kunniaksi luvassa ovat Oivan aakkoset:

A = Abyvariantti, Oivan rotu.
B = Bakteerit, jotka menivät silmiin vessanpönttöseikkailun seurauksena ja aiheuttivat silmätulehduksen (ja mammalle melkein sydärin).
C = Coucou Crunchy Pillow Chicken&Cheese. Ykköslempparinami.
D = Dvd-soitin, joka säikäytti Oivan pahanpäiväisesti männä viikolla osoittamalla elonmerkkejä. Levyn ulos sylkeminen oli kissan mielestä selvä uhkailuele.
E = Eranthis Hyemalis, eli keltavuokko latinalaisittain. Löytyy Oivan virallisesta nimestä.
F = Fiksu pentu. Tietää juosta paikalle, kun otan sen ruokalautasen esille, kun avaimeni helähtävät tai liikun eteisessä (koska on hoksannut, että ovesta pääsee ulos jännään maailmaan). Osaa nyt myös istua käskystä ja harjoittelee takajaloilla seisomista.
G = Galaxy, Jackson. Jenkkilän kissakuiskaaja, jonka neuvot ovat säästäneet emännän monelta ihmetykseltä ja Oivan turhilta väärinymmärryksiltä.
H = Hiirilelu, jonka sisalpinta on jyrsitty jo melkolailla irti. Jäljellä on rapiseva harmaa muovipallero kuminauhan päässä.
I = Iso poika! Syö hyvin ja on kasvanut aivan kauhean paljon heinäkuusta, jolloin näin pikku mussukan ensimmäisen kerran.
J = Johanna, eli mama, eli ruokkiva käsi.
K = Kahelikohtaus, jonka aikana Oiva juoksee ja ryntäilee, loikkii ja sinkoaa salaman lailla kiipeilypuun latvaan, sieltä lattialle, sängyn alle ja keittiöön.
L = Lapset. Niitä Oiva arastelee, vaikka onkin muutaman tutumman kohdalla alkanut reipastua.
M = Mehiläiset ja ampiaiset, ne maailman kiinnostavimmat pörriäiset, jotka Oiva huomaa sillä sekunnilla, kun raitasurisija osuu lähelle. Pojan harmiksi olen sen oman turvallisuuden nimissä tylsimys, enkä anna jahdata pistäviä pörriäisiä.
N = Naapurit, jotka eivät ole enää aivan niin pelottavia tullessaan vastaan ulkona.
O = Oippu, Oivelo, Oippula ja ne muut väännelmät Oivan hienosta nimestä. Oiva on myös hyvin osallistuva katti ja virallinen laadunvalvoja kaikessa, mitä sen lähellä tehdään.
P = Päikkärit, joita Oiva nukkuu monta kertaa päivässä (toisin sanoen emännälle otolliset hetket tehdä omia juttuja).
Q =Kirjain, joka voisi olla kuva lihavasta kissasta takaa päin katsottuna (pyöreä takamus ja häntä). Välillä mua hirvittää, tuleeko Oivasta isona pallo, mutta toivottavasti ei. Ainakin toistaiseksi poitsu osaa lopettaa syömisen kun maha on täynnä ja taitaa ruoan lautaselle jättämisen jalon taidon. Pitää olla tarkkana ruokamäärien kanssa, jos Q-muoto meinaa yllättää.
R = Riista. Komea turkinväri.
S = Sydän ja sisäelinseos. Paras herkkuruoka, josta lautanen nuollaan aina puhtaaksi.
T = Tuoksu. Oiva tuoksuu tosi hyvältä! Sen pään nuuhkimisesta tulee aina mukava mieli.
U = Ulkoilu on Oivasta kivaa. On se usein jännääkin, muttei missään nimessä liian pelottavaa. Oiva kehrää, kun valjaat laitetaan päälle, mikä kertoo aika selkeästi pihalla kuljeskelusta tykkäämisestä.
V = Viikset. Ne ovat kasvaneet jo aika hyvin, kun Fii-mamma ei ole ollut niitä katkomassa.
W = Wiiuuuh! Eli se, kun Oiva loikkaa nanosekunnissa rapinatunnelin läpi saaliinsa kimppuun.
X = Xylimax-pastillirasiat, joihin olen jemmannut Oivan nameja.
Y = Yöt, jotka Oiva nukkuu kiltisti mamman jalkojen vieressä.
Z = Zini, eli Oivan sininen sisko.
Å = Ånnelliset aamuhetket, kun Oiva asettuu syliin kehräämään emännän syödessä aamupalaa ja lukiessa/selatessa nettiä.
Ä = Ääni, joka Oivalla on usein pieni ja säälittävä. Paitsi automatkoilla, jolloin se huutaa kuin taivas olisi putoamassa niskaan.
Ö = Ötökät on kiinnostavia ja maukkaita. Oiva tutkii hämähäkkejä, matoja, muurahaisia ja kärpäsiä tökkien, nuuskien, maistellen ja sylkien ulos suusta. Kun mönkiäinen on lopullisesti kuollut, Oiva syö sen.

Eikä yhtään tyhjää kirjainta listassa, jee!
Lopuksi kuva tämän aamun ånnellisesta lötköilystä mamman vieressä.

Johan tässä oltiin pari tuntia hereillä.

Viikonloppureissu

Otin Oivan mukaan viikonlopuksi kotipaikkakunnalle lapsuudenkotiin. Kissassa uusi paikka aiheutti vain pientä jännitystä. Perjaintai-iltapäivänä perillä tarjottu ruoka ei meinannnut maistua. Oli varmaan niin paljon kaikkea kiinnostavampaa tutkittavaa. Kakat Oiva uskaltautui tekemään vasta sunnuntaiaamuna, mutta muuten oli kuin kotonaan. Se tutki uudet nurkat perusteellisesti ja moneen kertaan, kävi laatikolla (ei yksiäkään hutipissoja!) ja nukkui yöt totuttuun tapaan mun vieressä. Muutamaa nenäliinaa ja hamsterin pesävanua lukuun ottamatta mitään ei tuhottu tai revitty.

Paijaajia riitti ja kissa sai huomiota joka suunnalta. Syliin pääsi (tai joutui) monta kertaa. Oiva olisi kuulemma saanut nuolla äidin aamupalajogurtin kannenkin, jos olisi hänen kissansa. Jäi tällä kertaa ilman, kun activian vatsantoimintasysteemit voisi olla kissalle vähän hurja kokemus.

Kylässä paras paikka oli ei niin yllättäen sohvalla.

Ainut ikävä riiviöinti, jota Oiva toteutti matkan aikana oli perheenjäsenten näykkiminen. Tekeehän Oippu sitä mullekin vielä välillä, mutta selkeästi kokeili enemmän siskojani. Toisaalta Oiva antoi kaikkien laittaa valjaat päälleen, veti lelujen perässä sohvarallia, pötkötteli siskojen vieressä kehräten ja nukkui onnelinen ilme naamallaan syleissä, vaikka niihin asettuminen ei aivan omaehtoista ollutkaan. Minusta kissa vaikutti viihtyvän kylässä hyvin, vaikka pidemällä ajalla rentoutuisi varmasti lisääkin.

Emännän lapsuuskodissa Oiva kohtasi myös outoja hajuja, jotka tulvivat suljetun oven takaa. Ennen kellahtamista iltapäiväunille lauantaina, se sai nähdä yhden kolmesta piilopaikasta tuoksuvasta otuksesta.

Oiva ja Fernando-marsu.

Pikkusiskoni kaksi marsua ja hamsteri saivat olla kissalta rauhassa omassa huoneessaan ja kohtaaminen Fernandon kanssa sujui tyynesti haistellen. Ehkä Oiva huomasi, että Fertsi on liian iso otus saalistettavaksi - melkein Oivan itsensä kokoinen vötkäle.

Ja! Kotivisiitillä koettiin riemastuttava hetki, kun Oiva oppi istumaan käsimerkistä. Aloitettiin naksutinkoulutus viime viikon alussa ja emännän innostus oli valtaisa, kun karvalapsi hoksasi painaa takapuolensa lattiaan. Tänään pieni neropatti tajusi istumisen sanallisesta käskystä ja oi, kun olin taas haljeta ylpeydestä.

Reissun jännitävin osuus eli matkat edestakaisin päästiin kulkemaan kätevästi kimppakyydillä pihasta pihaan kamojen ja kantokopan kanssa. Poika sai samalla ensimmäiset pitkän matkan kokemukset auton kyydissä olemisesta. Ne voi Oivan osalta tiivistää yhteen sanaan: huusi. Molempiin suuntiin puolitoista tuntia meni vänisemällä äänellä, joka oli perjantaihin asti pysynyt piilossa uuden emännän korvilta. Pelko/kiukkumaukuminen oli pikkuisen mamman sisuksia riipivä (nokun mun vauvalla oli hätä!), mutta minkäs teet. Ehdottoman positiivista kuitenkin oli, ettei Oiva oksentanut tai tehnyt tarpeitaan kantokoppaan. Toivottavasti pentu oppii tulevien matkojen myötä, ettei autokyytiin kuole eikä määääyh!-huudoilla pääse ulos yhtään nopeammin.

Vaikka reissussa oli mukavaa, Oivan kehräys oli oman reviirin maaperälle tassutellessa äänekästä ja kesti kauan. Mutta kyllä naureskelin, kun lapsiparan ääni oli aivan käheä autossa huutamisesta. Iltaruokaa tarjotessa siitä irtosi vain lisää raspimaukua tavallisen pyyntömiukumisen sijaan. Voi toista!

Oma nojatuoli kullan kallis. Onnellinen Oiva tuskin aavistaa, että seuraavan kerran matkustetaan ehkä jo tällä viikolla.

Iso poika

Käytiin Oivan kanssa puntarilla ja lyhyellä matikalla (emäntä&kissa - emäntä) poika painaa nyt kokonaista kaksi kiloa. Painoa on siis tullut uudessa kodissa lisää 200 grammaa suunnilleen kolmessa viikossa.

Eikä ihme, sillä Oiva syö välillä kuin hevonen. Tai ainakin minusta tuntuu siltä, kun katselen sivusta, miten purkkiruoat, sisäelimet ja raa'at lihat katoavat lautaselta parempiin suihin. Kasvattajan suuntaa antava ohje noin 200 g ruokaa kasvavalle pennulle per päivä ei minun vauvalleni ihan aina riitä. Välillä on käynyt mielessä, syökö tuo nappula enemmän kuin tarpeeksi. Oiva kuitenkin näyttää itse huomaavan, milloin vatsa on tullut täyteen. Sitten peitellään pöperöiden jämät tarkasti ja siirrytään pesulle. Kyökkipiian on näppärä jemmata lautaselle jääneet ruoat jääkaappiin seuraavaa tarjoilukertaa varten.

Toisinaan tuntuu, että hyvin syövässä pojassa on barbapapan vikaa. Se muuttaa muotoa alta aikayksikön. Oiva voi olla asennosta ja kuvakulmasta riippuen kunnon pullukka etenkin matalaksi kyyristyessään ja pää vedettynä lähelle hartioita. Seuraavassa hetkessä se kaventuu ja venyy sutjakkalinjaisen solakaksi. Näin käy etenkin silloin, kun Oiva kiipeilee raapimapuun tasoilla ja kun se tarkkailee jotain kiinnostavaa kohottaen päätään korkealle kuin kirahvi. Näistä ääripäistä olisi kiva olla havainnollistavat kuvat, mutta kuten olette ehkä huomanneet, olen laiska, en niin suurilla lahjoilla siunattu ja kehnolla kuvaamiskalustolla varustettu valokuvaaja. Plus yksin asuessa kissasta on hankalampi napata edustusotoksia, kun otollisilla hetkillä kamera ei ikinä satu olemaan kädessä, eikä ole assistenttia hämäämässä Oivaa kuvia varten. Poika on nimittäin lahjakas pakenemaan, kun huomaa olevansa linssin alla. Joskus harvoin se tekee mamille mieliksi. Silloin liukasliikkeinen komistus on hetken paikallaan ja todistaa olevansa ikuistettavissa muistikortille.

"Hei pliis, oon kissa enkä mikään barbapoju. Ja osaanpas edustaa, kun vaan itse tahdon."

 P.S. Illalla on edessä silmätippakuurin viimeiset pisarat. Oiva on jälleen oma kirkaskatseinen itsensä.

P.P.S. Käykää vilkaisemassa Kuin kissa kermakupilla-blogin arvonta. Voittajalle luvassa hieno huovutettu kissanpesä.

Huoli nro 1

Olin lauantaipäivän reissussa. Oiva oli sen aikaa kotona hoitajan kanssa. Onneksi on kissaihmisiä lähipiirissä, niin päiväreissu ystävän vauvajuhliin onnistui. Retki Tampereelle sujui tosi hyvin ja palasin iloisella mielellä kotiin. Myös Oivan päivä oli sujunut hienosti hoitajan kanssa, vaikka lehtikorin vessakelpoisuus olikin toistamiseen testattu. Mitäs pienistä, kun on mäntysuopaa.

Illalla leikittäessäni Oivaa väsyksiin yöunia varten huomasin, että sillä oli silmissä rähmää. Vaaniessaan se myös räpsytteli etenkin vasenta silmäänsä epätavallisen paljon. Aamulla rähmää oli silmäkulmissa selkeät vihertävänkellertävät kokkareet. Samoin vasemman silmän räpyttely jatkui. Epäilykset saivat vahvistusta: vaikuttaa silmätulehdukselta. Onneksi Oiva ei aristanut kumpaakaan silmää, hinkannut niitä kovin paljoa tassuilla tai hieronut tavaroita vasten, niin ei tarvinnut hätäillä kissan vahingoittavan omia silmiään. Eipä siis muuta kuin ajanvaraus eläinlääkärille maanantaiaamuksi ja helpotuksen huokaus sitä, että ehdin ottaa kissalle vakuutukset alkuviikosta.

Reppana rähmälapsi.

Sunnuntai-iltana Oivan herätessä iltapäikkäreiltä tulehdus oli selvästi pahentunut. Unenpöpperöinen pentu ei meinannut avata silmiään aluksi ollenkaan ja pesi niitä kovasti. Minä olin saada sydänhalvauksen, kun rähmätilannetta tarkistaessani näin, miten paljon Oivan silmät olivat alkaneet punottaa. Soitin paniikkipuhelun Oivan synnyinkotiin kaimalleni. Sain kuulla paljon kaivattuja kokemuksen sanoja siitä, ettei kissa ole hengenhädässä. Omassa päässänihän olin jo hirveän huolissani. Ehdin maalailla kauhukuvia silmien verenvuodosta, sokeutumisesta ja ties mistä hirveyksistä. Säikähdyksen purkautuessa puhelun jälkeen Oiva ei ollut ainoa punasilmäinen asunnossa. Huoli alkoi helpottaa enemmän sitä mukaa, kun kissa virkistyi, leikki kanssani tuttuun tyyliin ja söi iltaruokansa hyvällä halulla.

Minulla on vahva aavistus, mistä Oiva on silmävaivansa saanut. Lauantaiaamuna ennen matkalle lähtöä siivosin pojan vessalaatikoiden pohjia kylpyhuoneessa. Kaadoin pesuvedet suoraan vessanpönttöön ja jätin kannen hetkeksi auki kumartuen kuivaamaan ekaa laatikkoa. Seuraavaksi kuului molskahdus. Kun käännyin katsomaan, näin Oivan loikkaavan pois pytystä ja ryntäävän täyttä vauhtia olohuoneeseen turvaan. Otin sen saman tien syliin ja huuhtelin pojan lämpimällä vedellä lavuaarissa. Onnistui ihmeen hyvin, pienestä vastustelusta huolimatta. Sylissä annetun puuhekuivauksen aikana Oiva jopa kehräsi tyytyväisenä. Veikkaan, että tuolta seikkailulta on tarttunut Oivan silmiin jotain ei-toivottuja juttuja, jotka aiheuttivat tulehduksen. Joten ihan vaan vinkkinä kaikille, joilla on kissa: pitäkää pöntön kansi aina visusti kiinni, ellei istuin ole käytössä. Vähintäänkin hoksatkaa sulkea vessanovi.

Eläinlääkäriltä saatiin vahvistus silmätulehdusepäilyksiin ja pojalle viikon silmätippakuuri. Kahdesti päivässä tippoja ja aamuin illoin silmien puhdistaminen keitetyssä vedessä kastetulla vanulla. Ekat pisarat onnistuin jo laittamaan. Nukkuvaa kissaa on suhteellisen helppo lääkitä, mutta kyllä Oiva selkeästi inhoaa, kun sen silmiin tiputetaan jotain outoa. Ensi maanantaina pojan silmien pitäisi olla kunnossa taas.

Näillä eväillä Oivasta tulee taas säihkysilmä. Ampparipurkissa on keitettyä vettä.

Verhot

Oivan mielestä uuden kodin oudoin asia ovat olleet pitkät kangaskaistaleet, joita roikkuu ikkunoiden ja alkovin sivuilla. Verhot ovat olleet pojalle uusi tuttavuus. Ne heiluvat oudosti, ovat välillä tiellä tai vaikeuttavat reittiä sinne, minne kissa haluaisi mennä. Toisaalta niiden takana on hyvä vaania saalista ja ottaa vauhtia hurjiin yllätysloikkiin.
Enimmäkseen verhot saavat olla rauhassa ja Oiva käyttää niitä juuri leikin lomassa omaksi hyödykseen. Toisinaan toinen alkovin ruskeista verhoista saa osakseen pientä myllytystä, kun Oiva loikkii sen läpi ja koittaa välillä napata verhon helmasta kiinni. Ehjänä sekin on silti vielä pysynyt.

Verhon takana on jännää.

P.S. Päivitin Oivasta kertovaa sivua tuossa taannoin. Käykää kurkkaamassa!

Yleiskatsaus yhteiseen alkuun

Kissa on asustellut luonani nyt viikon verran. On siis hyvä hetki luoda katsaus minun ja Oivan yhteiselon alkutaipaleeseen. Varoituksen sananen: tekstistä tuli pitkä.

Kissan kotiutuminen on sujunut hyvin. Pentu valtasi uuden reviirinsä hetkessä. Pientä alkujännitystä oli havaittavissa lähinnä siitä, että ensimmäisenä kahtena päivänä se ei oikein osannut leikkiä tai keksiä mitään tekemistä oma-aloitteisesti. Ainoa kiinnostava asia oli hiirilelu, jota minä liikuttelin saalistettavaksi. Joka tapauksessa yhteen leluun viehtyminenkin vähentyi päivien kuluessa. Kolmantena päivänä Oiva osasi jo itse ryhtyä tutkimaan ja läpsyttelemään pikkuleluja. Neljäntenä päivänä foliopallot osoittautuivat suosikkiasiaksi, jota yksin voi jahdata. Naruleluista karvalasta kiinnostavat jo muutkin, kuin hiiri.

Saalistaja väijyy...

...ja syöksyy hiiren kimppuun!

Oman ruokalautasen ääneen ehdollistumiseen kissalta meni ehkä vuorokausi. Siitä lähtien Oiva on ollut keittiössä nopeammin kuin rasvattu salama kuullessaan lasilautasensa kalinaa. Kissa tietää itse hienosti, milloin on saanut vatsansa täyteen kulloisestakin annoksesta, eikä ahmi ylimääräistä. Ruokahalu on ollut mainio. Vain yksi tähän asti kokeilluista pöperöistä ei oikein maistunut enkä ihmettele miksi. Se oli sellaista ihme pikkumurumössöä, yäk. Ja kun syö hyvin, kasvaa nopeasti. Huomasin eilen valjaita laittaessani, että niitä pitää löysentää ihan justiinsa, vaikka täsmäsin koon viikko takaperin.

Kaiken kaikkiaan Oiva asuu luonani hyvillä mielin, ilman ongelmia. Asunnosta on tullut kissanpojan oma valtakunta, jonka kolkat on otettu haltuun jokaista nurkkaa ja sängynalusta myöten. Kahtena ekana päivänä tapahtunut väärään paikkaan pissiminenkin loppui, kun kiinnitin enemmän huomiota vessalaatikon tyhjentämiseen ja hommasin eteiseen Oivan synnyinkodin väen avustuksella (kiitos vielä porausavusta Jukka!) toisen pellettilootan.

Minun näkökulmastani yhteiseloon Oivan kanssa on vaadittu hieman pitkällisempää sopeutumista. Ensimmäisissä päivissä kissan omistajana vaikeinta oli tavallisen arjen säilyttäminen uudesta asuinkumppanista huolimatta. Pari ekaa päivää kului suurimmaksi osaksi vain kissan tarpeita ajatellen, ruokinta-aikoja vahdaten, ihmetellen mihin soppaan olenkaan lusikkani mennyt tökkäämään ja karvalapsen jokaista liikettä kyttäillen. En oikein osannut rentoutua, kun kissan tavasta olla ei vielä niin tiennyt. Tilanne oli samankaltainen kuin pienten lasten kohdalla: jos niitä ei näe tai kuule, herää vahva epäilys tihutöistä. Lisäksi koin kauheaa painetta kissan aktivoimisen tiimoilta: riitänkö sille tosiaan, vai vaurioituuko se ilman kissaseuralaista ja saa kauheat traumat. Ei siis mikään ihme, että etenkin ensimmäinen kokonainen päivä sujui lastentarhanopettajamaisella suunnitelmallisella toiminnallisuudella. Leikkiä heti aamusta, tutustuminen parvekkeeseen, lisää leikkiä aina kun kissa heräsi päiväunilta, ensimmäinen ulkoilu kotipihassa... Huh! Voin rehellisesti myöntää olleeni aika puhki kolmanteen iltaan mennessä. Jatkuva varuillaan oleminen söi voimia ja kipeilykin meinasi yllättää. Joten ihan vain tiedoksi kaikille, jotka hinkuvat kissanpentua (etenkin sitä ensimmäistä): alku ei ole pelkkää söpöhöpöhahtuvapilveä.

Mutta kas, kun koitti neljäs päivä, niin emäntäkin alkoi jo tottua karvaisen asuinkumppanin läsnäoloon. Jatkuvasta kytistysmeiningistä on edetty rauhalliseen tarkkailuun, eikä Oivan aktivointi aiheuta enää stressiä. Se on vaikuttanut tyytyväiseltä tähänastiseen systeemiin ja nukkunut yönsä (sen yhden riiviöintikerran jälkeen) rauhallisesti vieressäni riittävän iltametsästyksen ja iltaruoan ansiosta. Hienoja ja kiitollisia hetkiä ovat etenkin ne, joina Oiva kehrää ja tulee itse omasta tahdostaan luokseni silitettäväksi - nyt jopa kiipeää syliin. Pari kertaa on vaihdettu nenätervehdyksiä ja sylissäni on nukuttu jo monet päiväunet. Olen ihana mamma etenkin annettuani ruokaa. Poika kiittää kehräämällä kovasti ja pyrkimällä lähelle. Kissan kanssa leikkiminenkin on myös ollut mukavaa puuhaa, kun saa samalla ihailla suuren saalistajan atleettisuutta ja naureskella pentumaiselle kohellukselle.

Tyytyväinen Oiva.

Nyt tavallinen arki kissan kanssa toimii jo kivasti. Voin tehdä omia juttuja ja kotihommia rauhallisin mielin kissan seuraillessa vierestä tai touhutessa itsenäisesti. Vaikka Oivan jättäminen yksin kotiin moneksi tunniksi yliopistopäivinä (muutamia tunteja ollaan jo harjoiteltu) vähän jännittääkin, on samalla ihanaa, että luennot ovat pätevä syy olla hetkittäin poissa kotoa. Niin ihana kuin Oiva onkin, emännällä on oltava muutakin elämää.

Kissanristiäiset

Pikkukissa sai nimekseen Oiva. Hetken ilmassa oli pientä kriisinpoikasta, kun en ollut aluksi ihan varma sopisiko etukäteen suunnittelemani nimi karvalapselle. Olisiko nimessä pitänyt kuitenkin olla enemmän ytyä ja säpäkkyyttä? Hyviä vaihtoehtoja en kuitenkaan keksinyt. Halusin kotoperäisen nimen, joka asettuisi helposti suuhun - joko mukavan ehkä hieman vanhahtavan ihmisnmen tai kauniin mielellään luontoaiheisen sanan. Tokaan aamuun mennessä olin katsellut ja pohtinut tarpeeksi. Oiva se on. Utelias ja energinen, saalistusvimman huippuhetkellä sekopäinen ja huomiota halutessaan ihana kehruumoottori-Oiva.

Pesunkestävä Oiva.

Kaksi erilaista yötä kissan kanssa (ja vähän kolmattakin)

Ensimmäinen yö pennun kanssa sujui rauhallisemmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olin henkisesti varautunut siihen, että kisu huutelisi äidin ja sisarusten perään tai vähintäänkin rymyäisi tavalla tai toisella yötä. Vielä mitä, mokoma tuli viereeni pötköttämään saman tien, kun sammutin valot ja asetuin nukkumaan. Kummallisinta oli se, että karvalapsi oikeasti pysyi siinä koko yön täysin hissukseen aina aamuun asti. Kannatti valvoa yli puolen yön ja vetää reilun tunnin leikkisessiot. Voi myös olla, että uusi paikka jännitti sen verran, että nappula haki minusta turvaa. 7.20 noustiin aamupalalle.

Emäntä ei silti nukkunut kuin tukki. Jännitys purkautui salakavalasti katkonaistamalla yöunet. Huomasin myös varovani vieressä nukkuvaa kissaa, enkä käännellyt kylkeä yhtä vapautuneesti kuin tavallisesti. Tämäkin on onneksi tottumiskysymys. Luotan suuresti siihen, että ajan myötä pentu tulee olemaan se, joka varoo vieressä nukkuvaa ihmistä, jos meinaa jäädä asentoa vaihtavan ruhon alle.

Toinen yö ei ollut yhtä auvoinen. Olin huonosti nukutun edellisyön jäljiltä tosi väsynyt jo ennen kymmentä. Asiaa ei auttanut alkavan lievän kuumeen nouseminen. Vauva oli simahtanut hetkeä aikaisemmin iltapalan jälkiperäsille nojatuoliin ja tiesin tasan tarkkaan, että se heräisi muutaman tunnin päästä ja olisi täynnä rymyenergiaa. Mulla oli vissi suunnitelman leikittää se taas läähätyspisteeseen ennen yöunia, mutten kerta kaikkiaan jaksanut. Noh, yhden aikaan yöllä sain kokea seuraukset. Peiton alle mahani viereen kaivautui pikkukisse, joka hämäsi aluksi kehräämällä ja kiertymällä nätisti kerälle. Sitten alkoivat herättely-yritykset. Tassut koittivat nappailla käsiäni ja pienet hampaat näykkivät ensin sormia, sitten mahaa. Siinä kohtaa unenpöpperöisenä sai jo tehdä kovasti töitä muistuttaakseen itselleen, että näyttävä reagoiminen olisi tehnyt hommasta leikin. Työnsin ratkaisuksi peitonreunan itseni ja kissan väliin, mikä auttoikin hetkeksi. Kunnes riiviö keksi, miten hauskaa hiusteni pureskelu voisi olla. Kestin ehkä kolme rouskutusta ajattelemalla, että ehkä se lopettaisi. Sitten karvakakara näykkäisi päätäni. Sorruin. Nousin istumaan, sanoin lujasti "ei tommosta, ei oo kivaa!" tai jotain sinne päin (olin ylpeä itsestäni, etten kivahtanut kirosanoja) ja siirryin seinän puolelle nukkumaan peitto haarniskanani pään yli vedettynä ja jokaisesta reunasta kropan alle tungettuna. Koteloituneena ihmistoukkana sain taas olla rauhassa. Jossain vaiheessa pentu käpertyi jalkojeni viereen nukkumaan, mutta oli aamuun mennessä siirtynyt uinailemaan kiipeilypuun pesälaatikkoon. Mutta, sain nukkuttua puoleen yhdeksään aamulla ilman uusia näykkimisväijytyksiä, jes!

Yöllinen kiusaajani. Ei varmasti myönnä tehneensä mitään ikävää kenellekään.

Kolmas yö meni rauhallisesti. Iltariehuminen ennen viimeistä ruoka-aikaa selkeästi kannattaa. Koko yön sain olla rauhassa ja kissa nukkui missä nukkui. Jatkoi varmaan koisimista sohvalla, jolta hääti minut illalla.

Ensikuulumiset uudesta kodista

Mun poika muutti tänään kotiin. <3 Tutki uteliaasti ympäristöä, kun pääsi pois kuljetuskopasta kiertäen asunnon muutaman kerran ympäri ja testaillen loikkaetäisyyksiä sohvalta nojatuolille. Söikin vähän, peseytyi ja simahti sitten sohvalle. Tuossa tuo uinailee nytkin. Herää varmaan keskellä yötä hirmuisessa virkeyden tilassa, mutta toistaiseksi lepo maittaa.

Uuden reviirin valtaaminen sujuu hyvin kerälle käpertyneenä ja silmät ummessa.

Leijonanpentu olohuoneessa.

Vielä ennen luovutuspäivää

Poitsu kävi perjantaina eläinlääkärillä varhaiskastraatiossa. Nyt Cafuski ja minä vältytään kissamaisten hormonihurinoiden tuskilta, yömouruamisilta ja ylimääräisiltä merkkailuilta. Parempi näin, kun en ekan kissan kohdalla uskaltautunut pitämään sijoituskollia. Tuumasin, että mitä vähemmän testosteronia, sen parempi. Sain operaation jälkeen viestin synnyinkodin väeltä, jossa kerrottiin kaiken menneen hyvin sekä muutaman suloisen kuvan toipilaasta. Kotona Cafu oli jo leikkinyt sisarusten kanssa ja lötköillyt tyytyväisen näköisenä ihmisten rapsuteltavana.

Tein tänään viimeisen luovutusta edeltävän vierailun Cafua katsomaan. Ipanassa riitti jälleen virtaa, vaikka pennut olivat saaneet aiemmin päivällä jo riehua vauhdikkaasti leikki-ikäisten ihmisvieraiden kanssa.
Kommenttien puolella mainitsinkin jo, että tiistaina mulla ja Cafulla oli erityinen hetki, kun poju nukahti ekaa kertaa mun syliin. Se aivan oma-aloitteisesti asettui siihen leikin jälkeen pötkölleen ja uinahti. Olin varsin otettu moisesta luottamuksen osoituksesta. <3 Cafu kiipesi myös tänään syliini leikin lomassa useamman kerran, mitä muut pennuista sinistä siskontilliäistä lukuun ottamatta eivät ole tehneet. Kyllä mun poitsu jollain tasolla tietää, kuka olen. Tai ainakin, että olen ihan turvallinen tyyppi, jossa on ehkä potentiaalia henk.koht. viihdyttäjäksi/palvelijaksi. Hyvillä mielin jään odottamaan ylihuomista ja karvalapsen saapumista kotiin. Kyllä me pärjätään.

Kotona alkaa olla kaikki valmista pikkukisua varten. Tosin kaipailen vielä tilaamiani penturuokia saapuviksi, mutta kaiken järjen mukaan paketti tulee perille huomenna. Muita kissajuttuja odottelun ohessa ovat olleet ohransiementen istuttaminen ja muistikirjan tekeminen kissamaisia vinkkejä ja muistiinpanoja varten. Ja jotta tämä ei jäisi täysin kuvattomaksi postaukseksi, alla on pari kuvaa kyseisestä muistikirjasta, vaikkei tämän pitänyt olla käsityöblogi. Cafu vaan onnistui taas liikkumaan jokaisessa valokuvayritelmässä. Edes minä en kehtaa laittaa sellaisia sotkuhuismikäkissamissä-kuvia nettiin näytille. Ehkä tiistain jälkeen onnistun nappaamaan siitä edes jokusen semionnistuneen kuvan ihan oikealla kameralla kännykän sijaan.

Kansi, jossa t-kirjain asettui liian lähelle a:ta, mutta mitäs pienistä.

Harakanvarpaita ja haparoivia havainnollistavia kuvia.