Kun sitten palasin suihkusta omaan huoneeseeni,
kissaa ei näkynyt missään. Tein kierroksen sisällä huudellen Oivan perään,
mutta mitään ei kuulunut. Huoli heräsi viimeistään siinä kohtaa, kun helistin
namipurkkia, eikä pohjaton kaivo kipittänyt luokseni tavalliseen tapaansa.
Pahat aavistukset vahvistuivat. Harpoin namit mukanani pikkusiskon huoneeseen
ja huomasin tuuletusikkunan olevan auki. Äidin luona osa tuuletusikkunoista on
sellaisia, joissa ei ole minkään maailman hyttysverkkoa. Ikkunan saa kyllä
avattua kissaturvallisesti lukkotapin avulla niin kapeasti
raolleen, ettei Oiva mahdu kulkemaan siitä läpi, mutta tällä kertaa ikkuna oli
apposen auki.
Ensimmäinen ajatus tässä kohtaa oli suunnilleen ”Jumaliste,
nyt se on lähtenyt jonkun räksän perässä keskelle metsää tai jäänyt auton alle!”
Suuri oli helpotukseni, kun näin Oivan istumassa kiltisti takapihalla, lähimetsään
johtavan sillan päässä kaikessa rauhassa. Ei ollut vissiin uskaltanut hipsiä
kauemmaksi ilman mamia. Kutsuin Oivaa uudelleen, vihelsin luoksetulokutsun
ja helistin namipurkkia uudelleen. Oiva
maukaisi kuuluvasti ja juoksi salamana sisälle samasta ikkunasta, josta oli
livistänyt. Huh! Juuri tällaisten tilanteiden varalta olen opettanut Oivan tulemaan luokse.
Onneksi mun kissa on fiksu ja ahne.
Alla olevat kuvat eivät liity livistykseen. Ne ovat
vain osoitus Oivan tavasta kytätä aidanraoista naapurin pihakoirien oloja, kun
valjastellaan talon ohi pallokentälle. Taivahille tattis siitä, ettei se
rohjennut lähteä omin nokkinensa sanomaan hirvikoira-Herkulekselle moi.
 | ||||||
| Aidan toisella puolella on aina jännempää. |
 |
| Naapuruston söpöin kyylä. |
