Joululomakuulumisia

Ollaan Oivan kanssa oltu nyt reilun viikon verran joululomailemassa mun kotipaikkakunnalla. Omakotitalon ryntäilypinta-ala, oma piha, kivat näkymät ikkunasta ja monipuolistunut ihmisseura (äitini ja kaksi siskoani)  sekä tietenkin aina yhtä kiinnostavat marsut ovat taanneet Oivalle mukavan joulunalusajan ja täällä pysytään onnellisesti ainakin uuden vuoden yli. Oiva on jo hyvän aikaa sitten vallannut oman paikkansa sohvannurkasta, tottunut saamaan multicatit aamulla aikaisin ensin herääviltä (äiti tai pikkusisko, en ikinä minä) ja saanut enemmän kuin tarpeekseen sylittelyä ja silittelyä. Oiva on myös ottanut ilon irti isosta tilasta. Yksiöön verrattuna omakotitalo tuntuu varmaan urheiluhallilta. Poika ryntäilee etenkin aamuisin ympäri taloa kauhealla vauhdilla ja leikkii mielellään jahtausleikkiä pikkusiskoni kanssa.

Siskon nappaama kuva Oivasta ja joulukuusesta.

Jouluvalmisteluista Oiva ei ole ollut moksiskaan. Tietysti kuusi piti käydä nuuskimassa, kun se tuotiin sisälle, mutta koristeisiin se ei juuri ole kajonnut. Välillä vähän tassulla kokeillut alaoksilla roikkuvia tähtiä ja kultanauhoja, mutta mitäpä pienistä. Varsinaisia tuhoja Oiva ei ole tehnyt. Tihutöitä tärkeämpää lomalla on lepäily.

Hyvä olo, kuten krokotiilimäinen hymy kertoo.

"Eihän me vielä nousta. Laita pää takasin tyynyyn!"

Oiva on löytänyt unipaikkoja mamin sängyn lisäksi sohvalta ja pikkusiskoni kainalosta.

Yritin yksi päivä napata Oivasta joulukuvia, mutta eihän siitä mitään tullut tämän ikiliikkujan kanssa. Onnistuneinkin otos jäi epätarkaksi, mutta sen myötä toivotellaan silti hyvää joulua teille kaikille!

Hyvää joulua!

Pienen saalistajan suuret luulot

Kuten jo tiedätte, käytän Oivaa valjastelemassa ulkona. Pyrin viemään kissaa pihalle kerran päivässä, jos sää on kelvollinen. Meidän talon pihasta pääsee suoraan metsään, missä ollaan pyöritty paljon Oivan kanssa. Vakiintuneet kulkureitit pyörivät ehkä sadan metrin säteellä kotikerrostalosta, mutta näissä maastoissa riittää kyttäiltävää, vaikkei lähtisi sen kauemmaksi. Ja koska Oiva uskoo olevansa aluetta hallitseva suurpeto, pihahuveihin kuuluu villiriistan vaaniminen.

Syksyn puolella Oiva katseli vielä itseään pienempää metsästettävää. Silloin kyttäiltiin oravia (joita on yhä kiva jahdata) ja pikkulintuja. Loka-marraskuussa Oivan ego alkoi kasvaa ja vaanimisen ihannekohteeksi nousivat pulut. Huomionarvoinen seikka oli, että lintulaudan alla kurisevat lintupullukat olivat ainakin yhtä suuria, elleivät isompiakin kuin Oiva ja niitä oli ruokailemassa parhaimmillaan  yhteensä kaksitoista. Poika ei sitä hätkähtänyt, vaan puluja piti päästä katsomaan aina, kun niitä oli lähettyvillä. Hiiviskeli aina lähelle ja yritti päästä syöksymään niiden kimppuun. Linnut pyrähtivät aina karkuun tai sitten mamman flexisormi oli tarpeeksi vikkelä. Kyyhkyspaisti jäi näin ollen saamatta.

Pulujen kiusaaja.

Kun nyt on siirrytty joulukuuhun ja Oiva on kasvanut lisää, on kasvanut myös jäljitettävien saaliseläinten koko. Oiva on ihan aikuisten oikeesti jäljittänyt jäniksen jo useampaan kertaan. Pupu asustelee viereisen talon leikkimökin takana pöpelikössä. Ei siis ole mikään yllätys, että Oivan uusin villitys on hakeutua sinne melkolailla aina, kun päästään metsään. Toinen ei tajua, että jänis on kaksi kertaa sen kokoinen ja voisi potkaista pikkukissalta niskat nurin. Onneksi metsästysretkillä on hidastava ja raskasaskelinen sidekick, eli minä. Antaa Oivan vaaniskella, minä stoppaan narun aina otollisella hetkellä (eli olen pojan mielestä ilonpilaaja), niin vahinkoja ei pääse tapahtumaan.

Oiva suurempien otusten perässä.

Jos sama meno jatkuu ja mielisaaliit kasvavat sitä mukaa kuin kissa, Oiva metsästää mulle ensi vuonna varmaan hirviä.

Yllätyspesu

Olin suunnitellut, että pesisin Oivan ensimmäisen kerran ennen joulua ihan vain kokeeksi. Omaan silmään pojan turkki ei ole näyttänyt likaiselta eikä tuntunut käsiin lähmäiseltä. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin viime sunnuntaina. Oiva yritti pitkästä aikaa asettua lirulle tyhjäksi jääneeseen tiskialtaaseen, josta nappasin sen pois aikeenani kantaa laatikolle. Olin sekunnin verran myöhässä. Koska pidin Oivaa kiinni toisella kädellä sen takapuolen alta, lirut levisivät kädelleni ja siitä mukavasti Oivan takapuoleen. Ei siinä sitten muuta kuin kissa mukaan ja kylppäriin.

Tässä Oiva on jo melkein kuiva.

Tiesin etukäteen, ettei Oiva arvostaisi vesikäsittelyä. Olen pari kertaa pessyt sen tassuja ja peppua vesihanan alla, jolloin reaktio on ollut kauhusta laajentuneet pupillit ja pelästynyt pyrkiminen olkapäälleni turvaan. Ei tullut yllärinä, että Oivaa piti pitää sylissä, jotta koko kissan kastelu suihkun alla onnistui. Oikeilla otteilla sain kuitenkin koko katin märäksi ja huuhdeltua pissat pois sen turkista. En ottanut tällä kertaa käyttöön minkään maailman pesuaineita, koska A) poikaa selvästi hirvitti aika lailla ja B) koko hötäkkä kävi niin yllättäen, etten ehtinyt varata fairya kylppäriin. Katsotaan kunnon rasvanpoistofiinistelypesuja sitten myöhemmin, kun nyt on ensikokeilusta selvitty hengissä. Pelkällä vedelläkin pojan turkista tuli kiiltävämpi ja pehmoisempi, kuin mitä se oli ollut hetkeä aikaisemmin. Eron huomasi selvästi, vaikkei nappula ollutkaan likaiselta vaikuttanut.

Oiva ei kiittänyt saamastaan kohtelusta, mutta ei myöskään asettunut yhtään niin pahasti poikkiteloin, kuin olisi voinut: selvisin vain yhdellä pintanaarmulla käsivarressa. Olisi ollut hienoa saada tänne kuva reppanasta likomärästä Oivasta, mutten revennyt käyttämään kameraa, kun en ole mustekala. Keskityin kuivaamaan reppanaa pyyhkeellä, enkä halunnut pitkittää sen kärsimyksiä turhaan pakottamalla valokuvamalliksi.

Heilahtamattomia kuvia saatiin vasta, kun poika ei enää valunut vettä.

Hyvittelynamien jälkeen turkki piti tietysti nuolla pyyhekuivauksen jäljiltä huolella läpi moneen kertaan. Koettelemuksen päätteeksi oli mukava saada ruokaa ja käpertyä viltille nukkumaan.

Pestävänä oli rankkaa.

Kamalan ihana Oiva

Tänään vuorossa siis luvattua listausta Oivan ihanista puolista. Riiviö mikä riiviö, mutta myös aivan ihastuttava höpönassu muun muassa seuraavista syistä:

Pentuhuumori. Oiva on välillä tahattoman hauska otus. Kerrankin höppänälle kävi hassusti, kun olin petaamassa sänkyä ja vetänyt petiä vähän irti seinästä, jotta saisin päiväpeiton fiksusti paikoilleen. Mitä tekee sängyllä istuva Oiva? Istuu seinänpuoleiselle laidalle, katselee ylöspäin ja hyppää täppäämään tassulla jotakin seinässä. Kaveri putosi tyylikkäästi suoraan sängyn alle. Voi, kun olis saanut ton videolle! Ihan vain pikkuisen nauroin toisen kommellukselle.

"Kuka on hauska? Ai mää vai?"

Oiva on maailman mukavin herätyskello. Vaikka olen jo useampi vuosi sitten vaihtanut kännykän kamalan piipittävän herätysäänen kauniisiin instrumentaalibiiseihin, rintakehän päälle kehräämään asettuva kissa on niitäkin kivempi tapa herätä. Eikä haittaa, vaikka se yleensä tökkii minua hereille muutamaan kertaan ennen kuin oikeasti on aika nousta, koska tykkään pötkötellä ja heräillä rauhassa. Oiva on pikkuhiljaa hivuttautunut ekasta vakionukkumapaikastaan ylemmäs, sillä sängyn jalkopäähän uinahtamisen sijaan se on löytänyt kylkieni vierustan mukavuuden. Sen jälkeen vallattiin tosiaan rintakehä, jolle se asettuu nykyään usein iltaisin ja aamuisin kehräämään ja polkemaan (henkitorveani). Uusin villitys on käyskennellä pääni vieressä tai rojahtaa tyynyn reunalle. Emännälle tulee aina tosi hyvä olo, kun kissa hakeutuu lähelle ja alkaa kehrätä, vaikkei sitä edes rapsuttaisi. Silloin tietää aina tehneensä jotain oikein. Onnellinen kissa = onnellinen emäntä.

Oivan kanssa voi tehdä asioita. Minusta on kurjaa, jos kissa ei innostu leikkimään, vaikka ihminen miten yrittäisi houkutella, vaan istua nököttää alati patsasmaisesti ikkunalaudalla. Oman karvalapsen kanssa ei totisesti ole sitä ongelmaa. Huiskanheilautus ja Oiva on valmis metsästämään. Se on abymaisesti niin osallistuva, aktiivinen ja fiksu katti, ettei yhteiseen tekemiseen motivointiin vaadita juuri mitään. Naksutinkoulutustakin ollaan tehty liki päivittäin jo hyvän aikaa, mikä on molemmista hurjan kiva tapa viettää yhteistä aikaa. Ulkoileminenkin sujuu hienosti ja Oiva antaa laittaa valjaat tippaakaan hangoittelematta, koska tietää, että niiden kanssa pääsee pihan ihmemaahan seikkailemaan.
Fiksuus yhdistettynä ahneuteen on hyvä juttu myös hoitotoimenpiteiden kannalta. Kynnet saa leikata pojan kehrätessä namien perään, eikä hampaiden harjauksen harjoittelu tuota tuskaa. Syyskuisen silmätippakuurinkin jujun Oiva tajusi nopeasti. Pari ikävää juttua silmään ja sitten sai herkkuja. Ennakoivana luonteena herra ahnimus jopa kehräsi, kun tähtäilin voidepisaroita sen silmiin. :D Tykkään, kun Oivan kanssa pääsee näissä jutuissa helpommalla, kuin olin osannut kuvitellakaan.

Säihkysilmä ulkoilee.

Syli-Oiva on eeeeeehana! Oiva ei ole mikään perinteinen sylikissa siinä mielessä, että se asettuu vain harvoin istuvan ihmisen syliin. Sen sijaan se tykkää olla kannettavana, kun ihminen on jaloillaan. Oiva nauttii sylipaijailusta hyrräten etenkin aamuisin ja aina, kun tulen kotiin jostain. Poika kehrää ja antaa nenäpusuja ja joskus jopa nuolaisee naamaani, kuin mikäkin koira. Oivalta saa rehellistä lempeä ja lämpöä, mikä on yksinkertaisesti <3.

Oiva on oivallinen seuralainen. On mukavaa tulla kotiin, kun on joku ovella vastassa. Yksin asuvana on myös kivaa, kun voi jutella jonkun kanssa. Ihan vain selvyydeksi, että en vaihda päivittäisiä kuulumisia syvällisesti kissan kanssa, mutta jo ihan perus "tuu syömään, mitä sä teet, mikä siellä on, tuu tänne"-höpöttely ja muu lepertely on hauskaa. En siis tunnustaudu täysin crazy cat ladyksi vielä. On vaan ihmismäistä osoittaa välittämistä juttelemalla, oli kohde sitten eläin, lentopallo (Wilson!) tai toinen kaksijalkainen.

Oiva on mun ihana plintetta! Poikaparkaa kiusattiin kruunulla syyskuussa.

Noin ylipäätään Oiva on parantanut emäntänsä elämänlaatua kovasti. Oiva tuo arkeen sisältöä ja hauskoja tarinoita, iloisia hetkiä ja paljon rakkautta. Pois en vaihtaisi. Se on mun murunen.