Pirun päästäiset

Tämä postaus on ollut jemmassa jo ennen pikkupenikan kotiutumista. Julkaisen sen tässä välissä pois pyörimästä ja yritän kovasti keskittyä kirjoittamaan seuaavaan pätkään lisätietoja Jalosta. Mutta nyt hetkeksi vielä kesätunnelmiin, vaikka syyskuu ehti jo startata.

Kissan ulkoiluttaminen lähimetsässä tuo kesäisin mukaan ikäviä varjopuolia. Itsestään selvimmät niistä ovat hyttyset ja punkit (tänä kesänä Oivaan ei onneksi ole tarttunut yksikään punkero). Kolmas ja vähemmän selviö on Oivan mesästysvimma.

Tai no, onhan se selviö, että kissa haluaa metsästää. Mutta kun ei se viime kesänä ollut yhtä saaliinhimoinen, kuin tänä kesänä! Buumi alkoi toukokuussa, kun Oiva yritti traumatisoida mamia pahemman kerran napaamalla kiinni räkättirastaan poikasen lähipolulta. Minä en edes ehtinyt nähdä koko tirppaa ennen kuin Oiva oli jo saanut paniikissa piiskuttavan ja räpyttelevän lintuvaavin hampaisiinsa. Otin sitten Oivasta tiukasti kiinni blokaten sen tassut siinä toivossa, että se yrittäisi kohentaa purentaotettaan ja lintu pääsisi pakenemaan. Olin ovela ja tämä onnistui. Räksän poikanen piipersi heinikon suojiin ja Oiva etsi sitä seuraavat hetket sekopäisellä pälyilyllä, maukumisella ja edestakaisin ravaamisella.

"Mikä vika? Syöt säkin lintuja kanapaketeista."

Räksän jälkeen hyökkäyslistalle on joutununt sudenkorentoja, perhosia, jokunen sisilisko (hännät ruokalistalle saakka), yksi hyvin väistänyt sammakko ja hitto vie aina - ihan aina - lähimetsässä käydessä Oiva iskee silmänsä varvikossa juokseviin päästäisiin. Ja päästäisistä kaksi sanaa: yäk hyi! Ne on ihan söpöjä pysyessään paikoillaan ja siihen asti, kun pysyvät etäällä, mutta kun sellainen kipittää ihan vierestä tai pahimillaan lenkkarin yli niin byrrrrr mulle tulee inhoreaktio. Oivalle sen sijaan tulee suurpetoreaktio, joka on johtanut kahden päästäisen hengenlähtöön. Lienevätkö ne jopa rauhoitettuja otuksia, mutta mun fleksisormi ei vain ole aina tarpeeksi nopea.

Ja kun joskus päästäiset on vaan hiton tyhmiä! Toukokuussa Oiva kyttäili sellaisia, jotka piilosta toiseen juostessaan vikisivät mahdottomasti. Kuin olisivat huutaneet "WIHIIIIIIII", kun kissan lähellä juokseminen oli niin jännää. Öö..? Ehkä fiksumpaa noin niinkun eloonjäämisen kannalta olisi ollut vaan kipitellä mahdollisimman hiljaa. Ja yksi pakoon autettu melkein saaliiksi jäänyt tapaus pakeni noin 30 cm ja pysähtyi sitten Oivan eteen täysin suojattomassa kohdassa sammalikkoa. Olin tosi reilu, kun pitelin Oivaa, että se pönttöpää tajusi lopulta kipittää karkuun.

"Minun saaaaaaalis!"

Välillä on käynyt mielessä, olisiko pöpelikössä yhtäkään päästäistä jäljellä, jos Oiva ulkoilisi vapaasti (mitä ei kyllä tule tapahtumaan). Oiva niin tykkää vaania ja napata pikkuvipeltäjiä kiinni. Ja kuten tuli todistettua listimiskerroilla: se tappaa nimenomaan huvikseen, ei ruoakseen. Ei päästäistä syödä, maistuvat niin pahalta sellaiset. Niitä kuljetellaan suussa, lasketaan lopulta alas ja käydään pötkölleen viereen hyvin ylpeänä aikaansaannoksesta. Kuvan päästäinen kuoli kertalaakista, kun Oiva kävi kimppuun. Kärsimys oli siis lyhyt. Levätköön rauhassa, vaikka olikin ällöttävä.

Seuraavalla kerralla palataan vähän enemmän ajan tasalle pentupläjäyksen merkeissä!