Ihana kamala Oiva

Päätin tehdä kaksiosaisen postauksen Oivan hyvistä ja huonoista puolista. On sanomattakin selvää, että kissat ovat mahtavia otuksia ja rakkaita perheenjäseniä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että niin ihania kuin kehräävät viiksivallut ovatkin, varmasti jokaisessa maukujassa on myös niitä ei niin ihania puolia. Ihmisomistaja, joka väittää muuta huijaa tai on taitava katsomaan harmituksia läpi sormien.

Aloitan Oivan vähemmän kivoista piirteistä. Näin siksi, että kaikkia kiinnostaa kuitenkin enemmän saada tietää höpönassun nurjasta puolesta, koska mussukoin Oivaa täällä muuten niin paljon. Pitää korjata vääristymää. :D Ja ehkä vähän myös siksi, että mun mielestä pitää saada kertoa ikävistäkin asioista jopa kissablogissa. Kiiltokuvat ovat kivoja, mutteivät välttämättä vastaa todellista päivittäistä elämää nelijalkaisen viiksekkään kanssa ainakaan joka hetki. Tässä vaiheessa, kun on elellyt oman abyvauvan kanssa kolmisen kuukautta, osaa jo riisua vaaleanpunaiset silmälasinsa ja katsoa otusta arkisemmasta vinkkelistä kuin ekoina viikkoina. Vaikka Oiva on luttana ihana tuitui mun oma pikkuinen poika, niin on se hetkittäin muutakin.

Hämäräperäinen Oiva hämärässä kuvassa. Kuka arvaisikaan, mitä ovelan söpöläisnaamion taakse kätkeytyy?

Oiva on aina jaloissa. En oikeasti tajua, miten kissa voi olla näin taitava asettumaan juuri siihen, minne ihminen on astumassa. Olen jo lakannut laskemasta, miten monta kertaa olen meinannut tallata Oivan päälle. Siihen nähden olen ylpeä, että olen oikeasti astunut kissan päälle vain kerran. Eräänä maanantaina runnoin joko sen tassun tai hännän eteisessä. Vannon, että liikautin kengitettyä jalkaani vain ehkä sentin kun käärin kaulahuivia niskaani, niin kuului rääkäisy. Kun nostin hämmentyneenä jalkani ylös, Oiva juoksi kauheaa kyytiä vierestäni keittiötä kohti. En edes ehtinyt nähdä, minkä kohdan runtelin, mutta onneksi Oiva unohti koko vahingon saatuaan pari namia. Samalla rauhoittui mun huono omatunto ("satutin mun vaavia, voi ei!"). Ei aristanut varpaitaan eikä häntää, mikä huojensi oloani kovasti.
Mutta oikeasti, Oiva on mestari olemaan tiellä. Etenkin keittössä kytätessään ruokaa - oli se kissan tai ihmisen. Tiskialtaankin reunalla pitää pujotella käsivarsien ali mahdollisimman pienistä koloista, kun mami yrittää tiskata. Myös leikkiessä poika ilmestyy välillä juuri siihen, mihin heilahtava käteni osuu, vaikka olisin puoli sekuntia sitten nähnyt kissan turvallisella etäisyydellä. Joten ihan vaan tiedoksi kaikille abya halajaville: kasvattajat eivät liioittele kertoessaan, että kissat ovat aina edessä.

Oiva on ruokarosvo ja pohjaton kaivo. Kun jääkaapin ovi käy, Oiva herää sikeimmästäkin unesta ja juoksee paikalle vaativasti maukuen. Ruokaa pitäisi Oivan mielestä olla tarjolla aina ja koko ajan. Jos kissa saisi päättää, sen päivät kuluisivat varmaan vain ja ainoastaan syödessä nukkumisen lisäksi. Meillä ei näin ollen ole jatkuvasti tarjolla muonaa. Oiva imuroisi pikkuhiljaa syötäväksi välipalaksi aiotut ruoat kerralla kitaansa kuitenkin. Kotipaikkakunnalla se osoitti ruokaryövärin taitonsa pöllimällä röyhkeästi kinkkusiivun paahtoleipäni päältä, kun silmäni vältti sekunniksi. Pakko tosin myöntää, että se oli tosi hassu tilanne. Kotona Oiva osaa pysyä poissa lautaseltani, vaikka kääntäisinkin hetkeksi selkäni. Kinkku oli selkeästi liian vastustamatonta ja eksoottista, kun yleensä leivälläni on juustoa ja vihanneksia. Joka tapauksessa leipoessa pannarit sun muut täytyy nykyisin jemmata jäähtymään tiskikaapin suojiin, koska jos leivonnaisessa on maitoa, munia ja/tai voita, se on Oivasta tarkoitettu kissalle.

Pahis-Oiva (tai kärttyisä läskinaama-Oiva sulattelemassa ryöstösaalista :D).

Oivan kanssa on lievästi rasittavaa matkustaa jatkuvan huutamisen vuoksi. Boksissa on ok olla, kunhan ei vain mennä hurisevaan automobiiliin. Kun sitten ollaan autossa, oli se bussi tai henkilöauto, Oiva parkuu poispääsyä kuin kyseessä olisi kovemman luokan kidutus. Seuraavalla automatkalla aion testata Feliwayn suihketta, josko yhtään rauhoittaisi elämöintiä.

Vaikka Oivalla on korkea ja hieno kiipeilypuu, se raapii hyvin mielellään nojatuolia. Vielä ei erotu tuhomerkkejä, mutta voi olla, että hankin pienen raapimahärpäkkeen tuolin viereen. Jos vaikka sallittu kohde tuolin vieressä säästäisi nojiksen pintaa.

Oiva on edelleen vessaprinsessa. Jos laatikoita ei tyhjennetä ja pestä riittävän usein (tarkoittaa päivittäin tyhjennys ja ainakin kerran viikossa pesu), se ilmaisee tyytymättömyytensä kuseksimalla tiskialtaaseen. Ja ennen kuin kommenteissa viriää keskustelua kuivikkeista, niin haluan todeta, että tämä on minusta nimenomaan Oivan siisteyspäähänpinttymä. Pelletit kelpaavat taas heti, kunhan boksit on pesty. Myöskin, jos tiskialtaassa on astioita, sinne ei tassutella pisulle.

Kauhean Oivan tuima tuijotus sai kuvaajan kädet tärisemään.

Sellainen on ihana kamala Oiva. Mutta paljon kertoo, että kun yritin keksiä Oivasta piirteitä kamala-akselille, niin en kyllä keksinyt muuta kuin nämä. Ja kuten ehkä hoksasitte, näistä suurimman osan voi kääntää myönteisiksi. Ruokarosvo = helposti motivoitavissa nameilla mihin vain, eikä koskaan ole nirppanokkaillut ruoan kanssa. Aina jaloissa = osallistuva ja seurallinen. Matkustamishuuto = ei sentään voi pahoin ja on pieniääninen otus. Hutipissat taas ovat ihan minun toiminnastani kiinni ja vältettävissä, samoin raapimiseenkin on löydettävissä ratkaisu. Oivan kamaluus on siis hyvin suhteellista.

Seuraavalla kerralla luvassa kakkososio: Kamalan ihana Oiva. Joten eipä muuta kuin to be continued...