Raikasta ulkoilmaa

Uudessa paikassa valjastelu on aina jännää kissan kanssa. Viimeksi, kun joulun aikoihin käytin Oivaa pihalla täällä äitini luona, se ei halunnut liikkua juuri ollenkaan. Nyt onkin ollut hauska huomata, että Oiva on lähtenyt liikenteeseen huomattavasti rohkeammalla mielellä. Jo ekoina päivinä se uskaltautui etupihalta tielle ja päästiin nuuhkimaan hieman lähimetsääkin.

"Mun puu!"

Jännä haju oksassa.

Kuvat ovat jo useamman viikon takaa. Sittemmin lumi on vähentynyt ja Oivan ulkoiluinto lisääntynyt entisestään. Poika käy vähintään pari kertaa päivässä rapsuttelemassa eteisen ovea, jos henkilökunta ei oma-aloitteisesti tajua viedä hänen korkeuttaan pihalle. Ollaan kierretty jopa ihan oikeita lenkkejä tässä lähinaapurustoissa tienreunaa myöten. Meidän peruslenkin matkan kävelisi vajaassa 10 minuutissa ilman kissaa, mutta kissan kanssa siihen menee sujuvasti 30-40 minsaa. :D Mutta ne lukuisat haistelutauot, koirille pörhistelystoppaukset ja lintujen kyttäysbreikit tekevät kävelystä mielekästä Oivalle - ja kyllä minullekin, kun pääsen seuraamaan Oivan tekemisiä vierestä. Kultapoikani on yhä ihana henkilökohtainen luontodokumenttini. <3

Ei yhtään väsytä

Se fiilis, kun on työviikon päätteeksi kirjoittanut kurssitehtävää suurimman osan viikonlopusta. Huhhuijaa! Musta ei kyllä olisi pidemmän päälle opiskelemaan töiden ohelle. Me wants my freetime ja me wants to käyttää sen ihan muihin asioihin, kuin esseiden tai gradun kirjoittamiseen.

Oivakin ymmärtää tunteeni täysin, kuten näkyy.

Haaaaukotus!

Kuvasta (ja kahdesta seuraavaan postaukseen tulevasta kuvasta) suurkiitos isosiskolle ja isosiskon minijärkkärille. Mutta voin kertoa salaisuuden: menin tilaamaan itselleni uuden sielunvarastuskapineen! Toivotaan siis tavaksi muodostuneiden kännykkäkuvien muuttuvan parempilaatuisiksi pysyvästi. Ainakin kunhan paketti ehtii mun hyppysiin asti ja ehdin opetella käyttämään laitetta edes vähäsen. En malttais odottaa!

Hiljaiselosta

Blogi on ollut hiljaa viime aikoina, koska sain neljäksi kuukaudeksi töitä kotipaikkakunnaltani. Tämä tarkoitti kauhean kamalastin pakkaamista sekä muuttamista äidin ja pikkusiskon luokse Savoon heinäkuun loppuun saakka - kera kissan, tietenkin. Oiva ei ole ollut muutoksesta millänsäkään. Tykkää vaan, kun on enemmän tilaa ja ihmisiä, joilta varastaa voileipäkinkut saada huomiota.

Täällä saa kiipeillä pihapihlajassa. Sekin on Oivan mielestä kivaa.

Tällainen pieni selittelypostaus. Kyllä mä vielä tänne päivittelen juttuja Oivasta, mutta koska teen (tai ainakin mun pitäisi tehdä) gradua ja muutamia esseitä sen ohella, että kaitsen taaperolaumaa 38,25 tuntia viikossa, juttuja voi tulla aika harvakseltaan. Mutta no worries, täällä ollaan ja hyvin voidaan!

"Tykkään kyläillä mummun ja tädin luona, vaikka joudunkin olemaan enemmän sylissä kuin Jyväskylässä ja kestämään tämmöistä höpsöä hassuttelua."