Kategoriasuosikit

Sain Purrmurr-blogin Anniinalta (jo aikoja sitten, hupsis!) haasteen listata FIFé-kategorioista lempparikissarodut. Mullahan ei henkilökohtaista kanssa-asumiskokemusta ole toistaiseksi muista rotukissoista, kuin Oivaloivasta, mutta teen listauksen esteettisen silmän, lyhyiden kohtaamisten, huhupuheiden ja enempi vähempi hatarien tietojen varassa.

Kategoria 1
Pyhä Birma. Ystäväni on kertonut paljon juttuja lapsuudenkotinsa edesmenneestä pyhästä birmasta. Se oli juttujen perutseella niin hellyyttävä ja hupaisa kaveri, että tämän vuoksi näin. Mutta noin niinkuin ylipäätään kategoria numero uuno on vähiten oma suosikkini. Pitkät turkit ja osin lyttyiset naamat eivät kauheasti vetoa.

"Hellyyttävä ja hupaisa? Osaan minäkin - katso vaikka!"

Kategoria 2
Turkkilainen angora. Onhan ne nyt ihan pirun nättejä (muuan hakukoneen kuvahaun perusteella, kröhöm). Kissaliiton sivujen luonnekuvauksen perusteella aika abymainen rotu, joten saattaisimme tulla toimeen.

"Et sä tarvii mami mitään nättiläistä, kun sulla on mut ja mun säihkysilmät!"

Kategoria 3
Ocicat. Näitä olen jopa tavannut näyttelyssä, lemmikkimessuilla ja erään kasvattajan luona. Tykkäsin isoista täplitetyistä muskelirutjakkeista. Ne on hienoja kissoja - lihaksikkaita, mutta silti notkeita ja ketteriä. Fiksuja, ihmisläheisiä ja sosiaalisia. Onhan niillä volyymiäkin jonkin verran, mutta mitäs pienistä. Oma hopeanvärinen kotipantteri Oivalle pikkuveikaksi. Oijoi, kun vielä olisi hopeansävyinen oci! Juu, kyllä kelpaisi.

Kategoria 4
Absykkä pabsykkä! Pitää vetää vähän kotiin päin. Mulla on tämmöinen, enkä vaihtaisi pois. Kiltti, fiksu, aktiivinen, mamman mussukka halutessaan ja kastraattiversiona lahjottavissa mun kokemuksen perusteella melkein mihin tahansa. Oma abypoju on ollut ensimmäinen kissani ja niin helppo ja aloittelijaystävällinen tapaus, että seuraava kissa hamassa tulevaisuudessa tulee varmasti jyrsimään kaikki sähköjohdot, kiipeämään verhoja pikin ja tuhoamaan kaiken. Ihan vain tasapainon vuoksi. Yksinkertaisesti: Oiva-poika = <3 ja siksi aby.

Hurmuriköllykkä itse.

Iso G

Hei lukijat. Väliaikatiedotus: olemme Oivan kanssa edelleen hengissä ja hyvinvoivia. Blogi vaan on ollut koomassa, koska mun valmistuminen lähenee ja gradun tekeminen on vienyt suurimman osan aivokapasiteetista. Olen autuaasti pihalla myös muiden blogien tapahtumista, joten antanette anteeksi, jos olen missannut jotain olennaista. :D

Oiva valvoi eilen, että esitarkastukseen jätettävään versioon tehtiin asianmukaiset korjaukset.

Ai miten niin Oiva oli edessä? Paperien päällähän oli vain paras paikka istua.

Mutta kyllä tää tästä! Kohta saan graduliinin pois käsistä ja jospa blogikin sen jälkeen taas elävöityisi. Ainakin yksi haatsekin ollaan tässä kuolion aikana saatu, joten siihen vastaan kunhan ennätän, kykenen ja muistan!

Ja tää oli vaan hauska! Ohjaajani oli bongannut gradui pohdintaosuudesta kissan.

:'D

Hyvää joulua!

Minä ja Oiva toivotamme hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille!

Kultanauha-Oiva.

"Aika jännä!"

Kummastunut tonttu.

Ja vielä se tunnelmallisempi versio.

Oivan päätös

Tuossa suunnilleen kuukausi sitten Oiva osoitti suurta päämäärätietoisuutta tekemällä selkeän valinnan: herra ei enää suostu käyttämään pellettejä hiekkalaatikossaan.

Näin lötköstä kissamussukasta löytyy yllättävää päämäärätietoisuutta.

Tarina menee kokonaisuudessaan niin, että ostin kokeiluksi säkin puupohjaista Öko Plussaa ihan vain vielä miettiäkseni ja kokeillakseni uudelleen, olisiko hiekka kissalle mieleisempää ja tuntuisiko laatikon siistiminen helpommalta, kuin pellettisysteemillä. Oivan mielipide oli selvä alusta lähtien. Hiekkaboksiin tehtiin kaikki pissit ja kakat, kun verrokkipelleteille käytiin pissimässä vain muutama kerta siinä vaiheessa, kun Öko oli ollut vaihtamatta jo pitkään. Ja siis nyt huomio kaikki! Mun vessaprinssini teki kahdet pisut - kahdet pisut - hiekkalaatikkoon siivoamiskertojen välissä. Mitä mitä? Yleensä vessaan ei ole voinut mitenkään mennä asioilleen, jos ekoja liruja ei ole putsattu veke. Arvio oli siis tämä: Oiva tykkää hienommasta hiekasta.

Noh, koska meillä nyt kuitenkin oli pellettejä vielä reilusti jäljellä, tuumasin että pitähään ne eka loppuun käyttää. Sen jälkeen hankittaisiin hiekkaa. Joten puuhiekat pois ja molempiin lootiin taas pellettiä. Toimi oikein hyvin viimeksi puupohjaisen kissanhiekan testaamisen jälkeen - pelletti kelpasi kuin aina ennenkin.

Luuletteko, että meni niin helpolla nyt?

Vaan mitä tapahtui tällä kertaa? Oiva alkoi pantata pissimistä. Yleensä kolme kertaa vessassa päivän aikana pyörähtävä kaveri kävi laatikolla kahdesti - siis, jos ei käyty ulkona. Jos käytiin pihalla, maaperä sai ruiskauksen kissaravinteita ja laatikko yhdet kuset. Ja mun piti aikuisten oikeasti nostella Oivaa pelleteille kokeilemaan, paijata ja maanitella rohkaisuksi, jotta pelleteille pystyi liruttamaan. Mentiin tällä systeemillä kaksi päivää.

Sitten koitti yksien pissien päivä. Tässä kohtaa minä huolestuin. Kun iltapissaa ei kuulunut, melkein toivoin, että kissa kiipeäisi luvatta tiskialtaaseen, niin saisi helpotuksensa. Onneksi, onneksi, onneksi olin sattunut olemaan laiska ja käytetyt ökot olivat vielä siivouskaapissa jemmassa odottamassa muovipussissa roskiin vientiä. Iskin ne aamulla takaisin toiseen laatikkoon ja mitä kävi? Oiva meni heti kiltisti pitkälle pisulle hienojakoisemman kuivikkeen päälle. Ei ehkä yllätä, että mami hyppäsi samana päivänä yliopistolta päästyään bussiin, ajeli marketeille ja palasi raahaten uusia hiekkapusseja mukanaan.

Oiva voi ottaa rennosti - kyllä mami hoitaa.

Että näillä mennnään nyt. Kahdessa laatikossa puupohjaista kissanhiekkaa ja tyytyväisesti vessa-asiansa hoitava Oiva. Ei mitään käryä, mitä teen käyttämättömille pelleteille, mutta Oiva saa nyt tässä kohtaa viedä. Minä joustan, kun kissalapsella oli asiasta näin selkeä mielipide. Ja koska pissimättä jättäminen on Kissan kotilääkäri-kirjan mukaan kissalle terveysriski, niin todellakin roudaan/tilaan ÖkoPlussaa mieluummin kuin kyttään Oivan pissimisvälejä ja puolipakotan sen kuivikkeelle, jota se ei halua käyttää. Plus laatikoita on rahtusen helpompi pitää puhtaana heikan kanssa, kuin pellettien välipohjasysteemillä. Ainut harmi on murusten kulkeutuminen asuntoon (kaiholla ajattelen pellettien pysymistä laatikoissaan), mutta noh, imuri on keksitty.

Arkkivihollinen

Kuten jokaisella sankarilla, myös Oivalla on oma arkkivihollisensa. Se on kaiken pahan alku ja juuri. Pelottava ja epäilyttävä kuin mikä. Pitää kummallista ja uhkaavaa ääntä. Liikkuu ja rutisee. Mikä pahinta, se herää henkiin aina uudelleen ja uudelleen, ennustamattomasti ja silloin tällöin.

Hyvät lukijat, saanko esitellä: mun DVD-soitin.

Oiva on vihannut laitetta pikkupojasta saakka. Kun laite menee päälle, Oiva tulee heti kyyläämään, mitä huriseva hökötys meinaa. Karvat pörhistyvät, silmät laajenevat ja kissa kiertelee soitinta varuillaan sekä säpsähtää, jos sitä koskettaa laitteen rutistessa. Kun laite on ollut aikansa päällä, Oiva jää joko lähelle pitämään vihollistaan silmällä tai lähtee nukkumaan kauemmas turvaan sängylle. Joskus Oiva sähisee käynnistyvälle masiinalle, koska levyaseman liike on selvästi uhkaava ele tekniseltä robotilta. Kerran poika jopa uskaltautui iskemään sitä tassulla. Tosin mäjäyttäminen taisi säikäyttää Oivan pahemmin, kun DVD-soittimen. Levyasema päästi tassusta saadessaan kolahduksen, jonka jäljiltä Oiva hyppäsi ilmaan ja juoksi karkuun. Soitin on ihan ok, jos se on pois päältä, joskin silti sitä pitää välillä kartella, eikä Oiva tykkää leikkiä vihollisensa edessä. Namin se sentään uskaltaa hakea nukkuvan laitteen päältä, mutta mitäpä sitä ei ruoan eteen tekisi. Mun ahne reppana. <3

Kummallisuus lautasella

Pihalla Oivan lempipuuhaa on vaania oravia ja lintuja sekä kytätä lähimetsässä päästäisten ja muiden pikkuvipeltäjien jälkiä ja nuuhkia niiden mahdollisia koloja. Minä sitten tuumasin viime markettiretkelläni, että voisi olla jännää katsoa, miten Oiva the metsämies suhtautuisi oikeaan jyrsijään. Ruokalihojen ohella hankin sitten kokeiluun pienen pakastehiirivainajan.

Noh, pääsin kotiin, käytin kissan ulkona ja annoin hiiren sulaa sen aikaa. Sisälle ehdittyämme tuli hetki asettaa otus Oivan arvioitavaksi.

Oiva katseli kiinnostuneena ja nuuhkutteli, kun avasin muovipussia.

Kummallinen uusi tuoksu.

Sitten hiiri Oivan ruokalautaselle ja minä katsomaan jännittyneenä vierestä, mitä tapahtuisi. Muista kissablogeista olin lueskellut, että jotkut kissat menevät aivan pähkinöiksi ruokahiiristä tai -tipusista. Viskelevät niitä ilmaan ja murisevat syödessään. Odotin, että oma olohuoneleijonani paljastaisi villiytensä ja antaisi saaliille kyytiä.

Eksoottinen maistiainen valmiina.

No, ei mennyt ihan niin. Oiva nuuhki otusta vähän. Nuolaisi pari kertaa hiiruskan häntää ja katsoi minua, kuin idioottia. Suurien silmien katse vaati selityksiä: Missä se ruoka oikein viipyi? Ei auttanut, vaikka häpäisin piipttäjävainajan liikuttelemalla sitä vähäsen Oivan edessä ja loppujen lopuksi pilkkomalla suupaloiksi. Oiva vain nuuhkaisi ja totesi syömäkelvottomaksi.

Laadunvalvojan arvio: en syö.

Hukkaan meni hiiri. Vika oli varmaan siinä, että se oli valmiiksi kuollut. Elävällä olisi ollut jännempi leikkiä, mutta niin pitkälle ei tässä huushollissa mennä. Voi myös olla, että vaikka Oiva saisikin joskus metsästä elävän piiperöisen kiinni, poikaparka ei ehkä tietäisi, mitä sillä pitäisi tehdä nappaamisen jälkeen. Sisiliskon kanssa ainakin loppui mielenkiinto heti, kun saalis heittäytyi liikkumattomaksi. Sitten vain haisteltiin ja ihmeteltiin. Samaa puoltaa Oivan tapa metsästää leluja: syöksyy kohti, saattaa täpätä tassulla tai vähän kurmuuttaa, mutta usein juoksee suoriltaan vain läheltä ohi. Että joo. Ei olisi mun mussukasta oman ruokansa metsästäjäksi. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä mamma tarjoilee hiiruskaa lihaisampia aterioita suoraan lautaselle.

Vastaherännyttä komiikkaa

Tapahtuipa tuossa taannoin, että Oiva asettui päiväunille sängylleni. Poika nukkui hyvän tovin ja minä tein omia juttujani sillä välin. Sitten satuin vilkaisemaan pedille ja en voinut muuta, kuin nauraa. Oivasta oli tullut tienviitta.

Tätä tietä, olkaa hyvät.

Vielä hauskempi oli mussukan ilme.

Tyytyväinen kani.

Tässä Oiva alkaa jo tajuta, että jotain kummallista on meneillään. Ihan kuin joku räpsisi kuvia...

Eihän nukkuvia tai vastaheränneitä saisi kiusata, mutta tällaisina hetkinä on vain pakko kaivaa kamera esiin ja yrittää ikuistaa hauskuus pikseleiksi.

Haukotus!

Ei vielä täysin skarppi kissa.

Tahaton arkikomiikka on ehdottomasti yksi parhaita juttuja kissan omistamisessa.