Pentuvierailulla

Kävin sunnuntaina katsomassa Cafua pitkästä aikaa. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, viime käynnistä oli kulunut vain yhdeksän päivää. On kyllä mahtavaa, että pentue asustaa kävelymatkan etäisyydellä. Pääsee näkemään kissavauvaa usein ja seuraamaan sen kasvamista ja temmeltämistä. Ja kuten sanoin synnyinkodin emännälle, vierailulla tajuaa aina uudelleen kunnolla, että kissa on todella tulossa kotiin syksyn alussa. Konkretisoi asiaa aina mukavasti ja muistuttaa, miten onnellinen tulevasta lemmikistä olenkaan.

Vierailu alkoi Cafun tökkimisellä hereille.

Heräilevä vauva.

Pennut olivat kasvaa hujahtaneet reilussa viikossa älyttömästi. Ne eivät ole enää mitään avuttomia pikkupirpanoita, vaan minikissoja, joilla on jo isojen kissojen elkeitä. Muistuttavat jollain lailla 5–6-vuotiaita ihmislapsia, joilla on rajattomasti virtaa, uteliaisuutta ja leikkisyyttä, mutta jotka ovat silti jo vähän oppineet tavoille. Joskin kissanpennut tekivät sunnuntaina paljon hienompia saalistushyppyjä lelujen perässä, kuin lapset koskaan minun nähteni. Vauhtiakin niillä on enemmän - liikkuvasta abymukulasta on enimmäkseen mahdotonta saada kuvia (ainakaan allekirjoittaneen valokuvaustaidoilla).

Pääsin todistamaan vierailullani historiallista hetkeä, kun Cafulle sovitettiin ensimmäistä kertaa pentuvaljaita. Ihmeen sujuvasti ne saatiin sille päälle, eikä kissanpojalla ollut valjashalvauksesta tietoakaan. Hetken se juosta sinkoili edestakaisin, mutta jäi sitten painimaan sisarustensa kanssa kuin ei mitään. Päätettiin käyttää se talutushihnan päässä ekaa kertaa takapihalla samaan syssyyn (mä sain taluttaa!). Vähän oli pikkuherra varuillaan vieraiden äänien ja hajujen äärellä. Naapurustosta kuuluva etäinen ruohonleikkuu ja sähkökitaran soitto taisivat vähän hirvittää. Aluksi se livahti puutarhakalusteiden alle suojaan tarkkailemaan uutta ympäristöä. Aika nopeasti Cafu kuitenkin lähti liikkeelle haistelemaan talon seinustoja. Näytti harkitsevan moneen kertaan ikkunalaudalle kiipeämistäkin, muttei löytänyt sopivaa ponnistuspaikkaa.

Otettiin hetken päästä ensikosketus ruohikkoon. Uusi tuntuma tassujen alla ei kauaa hämmentänyt, vaan Cafu päätti nopeasti, että nurmelle voi ihan hyvin pissata. Rohkea poika! Ulkona viivyttiin suunnilleen 10 minuuttia. Kertaakaan sinä aikana Cafu ei jähmettynyt paikoilleen tai vaikuttanut ahdistuneelta tai pelokkaalta. Lupaava alku valjastelun harrastamiselle!

Ensijärkytystä nurmikolla.

Seikkailija takapihalla.

Nurtsipissillä.

Mutta tuitui! Cafu ihan selkeästi suhtautuu minuun läheisemmin, kuin muut pennut. Katseltiin ja ihmeteltiin synnyinkodin emännän kanssa, miten se kiipeili ja istui sylissäni toisin kuin muut sisaruksistaan, vaikka kaikki pennut olivat koolla jahtaamassa liikuttelemaani sulkalelua. Ehkä haisen jo vähän tutulta, tai sitten se vaan tietää jollain kissojen mystisellä kyvyllä, että olen sen ihminen. Mut oi, kun tuli hyvä mieli Cafun viihtymisestä sylkyssä. Se on mun ihana murunen. <3

Cafu lasipöydän takana.

Seuraava visiitti sovittiin taas seuraavalle sunnuntaille. Sitä odotellessa.

Zooplus-tilaus 1.0

Sain tuossa viikko sitten ensimmäisen pakettini Zooplus-verkkokaupasta. Tilaaminen oli helppoa ja toimituksessa meni 4 arkipäivää siitä, kun sain sähköpostiin vahvistuksen tavaran lähettämisestä. Vähän hermoilin etukäteen ehtisikö paketti saapua oikealla hetkellä, kun olin tiistaina lähdössä heti aamusta mökkireissuun, mutta mukavanoloinen lähettipoika soitti ovikelloa juuri parahiksi maanantaina. Olen tyytyväinen!

Koskematon boksi.

Piti aukaista loota melkein heti ja käydä läpi, millaisia tilaamani jutut olivat oikeasti näyttöruudun kuvaan verrattuna. Pahvilaatikko sisälsi kissan leluja, raksupallon, tunnelin, ikkunalautapedin (joka tosin päätynee ainakin aluksi parvekepediksi), parvekeverkon ja naksuttimen. Tilauksen mukaan oli lisäksi laitettu pieneksi ilmaislahjaksi pussi kanasydänherkkuja.

Sain vihreän naksuttimen, jes!

Tunneli, peti ja verkko.

Lelut odottavat vielä leikkijää.

Saatoin käyttää hyvän hetkisen palloradan kokoamiseen kahdella tavalla, lelujen testailuun ja herkkupallon tutkimiseen. Niin kenen huviksi mä nää tilasinkaan?

Foliopallot olivat aika lytyssä laatikon pohjalla, mutta pienellä pöyhimisellä ne sai pyöreiksi.

Vasemmalla pallo suoraan pussista, oikealla pöyhitty versio.

Talletin laatikkoon myös muovihärpäkkeet, jotka olivat pitämässä boksia kiinni. Niillä saanee hyvät leikit aikaiseksi, kunhan pentu kotiutuu. Tietysti itse pahvilaatikkokin pitää säilyttää tallessa kissan rymyämistä varten. Syyskuun alku tule jo!

Tässä vielä laatikon sisältö jemmattuna koko komeudessaan.

Kasvikohtaloiden pohdintaa

Yksi tämän hetken kysymys on seuraava: Kun kissa tulee, miten käy kasveille? Pidän siitä, että kotona on jotain vihreää. Etenkin talvikuukausina huonekasvit tuovat viihtyisyyttä asuntoon ja alkukesällä parvekekukkien laittaminen oli todella mukavaa hommaa. Kissoilla kuitenkin on taipumusta pureskella vihreitä kasvavaisia. Olisi siis toivottavaa, että kasvit eivät aiheuttaisi maistelijalleen myrkytysoireita.

Pitkäaikaiset ystäväni rönsyliljat joutuvat todennäköisesti kiertoon kissan tulon myötä. Olen yrittänyt saada selkoa rönsyliljan myrkyllisyydestä tai myrkyttömyydestä kissoille ristiriitaisin tuloksin. HUSin kasviluettelon mukaan se ei ole myrkyllinen, mutta toisaalta David Taylorin Tyytyväinen kissa-kirjassa se löytyy myrkyllisten kasvien laatikosta. Oli miten oli, rönsyliljat ovat ymmärtääkseni juuri sellaisia suikulalehtisiä kasveja, joita kissat mielellään järsivät. En ajatellut jättää nähtäväksi, mitä jännää ehkä käy, jos kissa käy napsimassa liljanlehtiä. Rönsyliljoille pitää siis löytää jostain adoptiokodit. Niitä ei voi vain heittää menemään, koska kyseisillä kasveilla on tarina.

Uskolliset rönsyliljat.

Sain alkuperäisen rönsyliljani 19-vuotiaana, kun olin työharjoittelussa kotipaikkauntani kukkakaupassa. Se oli päässyt kauhtumaan sen verran, että sain viedä liljuskan kotiin ilmaiseksi. Minähän vein, kastelin, vaihtelin multia ja viisi vuotta myöhemmin se on edelleen hyvissä voimissa. Viime kesänä se teki jopa poikasia, kun kuivia lehtiä siistiessäni katkaisin vahingossa rönsyn. Sen sijaan, että olisin heittänyt irronneet rönsyt pois, laitoin ne kokeeksi veteen pilttipurkkeihin. Niille kasvoi kuin kasvoikin omat juuret, jonka jälkeen istutin ne multaan. Toinen rönsylapsi pääsi ystävälleni syntymäpäivälahjaksi ja toinen on asunut luonani kirjavassa ruukussa. Kaikesta yhteisestä historiasta huolimatta, jos pitää priorisoida, kissa menee kyllä heittämällä ohi vanhasta kunnon rönsyliljasta.

Lisäksi ikkunalaudalta löytyy yksi mysteerikasvi, jonka sain tuparilahjaksi. En tiedä yhtään, mikä se on. Jokin kuivassa viihtyvä paksulehtinen tapaus. Kivalta se näyttää, mutta myrkyllisyystasosta ei ole hajuakaan. Sen kohtalo on siis vielä hämärän peitossa.

Mikä tämä mahtaa olla?

Laitoin tosiaan tänä kesänä ensimmäistä kertaa parveketta vihreämpään kuntoon. Valitsin kasvit aika lailla näppituntumalla sen mukaan, mikä näytti kivalta ja minkä pitäisi pärjätä puolivarjossa. Siinä vaiheessa, kun istuttelin rehuja, niiden yhteensopivuus abyn kanssa ei ehtinyt juolahtaa mieleeni.

Parvekkeella kasvaa kukkalaatikoissa intianminttua, daalioita ja verenpisaraa. Ruukkuihin istutin tuoksuherneitä. Ensimmäinen juttu, mitä olisin voinut ajatella on, että verenpisara voi kasvaa aika isoksi pensaaksi. Se olisi ehkä ollut viisaampaa sijoittaa suureen ruukkuun lattiatasolle, mutta mitäpä pienistä. Hyvin on tähän asti pärjännyt ja näyttänyt viihtyvän. Mitä nyt vähän kenottavat.

Violetti verenpisara.

Valkoinen verenpisara.

Verenpisara on myös epämääräisen myrkyllisyystiedon kohde. Jälleen sama ristiriita em. lähteiden kanssa. Mieli tekisi uskoa HUSia myrkyttömyydestä, niin ei tarvitsisi miettiä jatkotoimenpiteitä. 

Parempikuntoinen daaliani.

Intianminttu.

Intianmintun kanssa ei pitäisi olla ongelmaa. Kukkakaupan myyjän mukaan sen syömistä ei suositella, mutta jotkut hauduttavat kasvista siitä huolimatta teetä. Sitä paitsi intianminttu tuoksuu hammastahnalta, joten ehkä kissa välttelee sitä. Daalioiden pitäisi olla turvallisia myös.

Tuoksuherneet ovat ilmeisesti myrkyllisiä, vaikka HUSin luettelon mukaan ”pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Juuri sopivasti myrkkytuomio osui kasveille, jotka itse kasvatin pikkuisista siemenistä, joiden kukkien pitäisi tuoksua hyvältä ja joiden tulisi pysyä hengissä pitkälle syksyyn. Tyypillistä. Onneksi noilla on vielä yli kuukausi armonaikaa jäljellä. Toivottavasti ymmärtävät siinä ajassa kiivetä kauniisti ristikkoon ja tehdä kukkia.

Keskenkasvuisia tuoksuherneitä. "Nätit" naruviritykset yrittävät ohjata kasvusuuntaa.

Ja toki, eihän kissa valvomatta parvekkeella tule olemaan. Pitää vain olla tarkkana sen suhteen, ettei se mene syömään vääriä kasveja. Abyt tosin ovat kuulemma todella nopeita liikkeissään, joten aina parempi, jos voi pelata varman päälle.

Jotain luvallista jyrsittävää vihreää kissalla tulee kuitenkin olla. Laitan lähempänä abyn kotiutumista kissanruohoa kasvamaan sekä parvekkeelle että sisälle, niin on sitten mitä pureskella. Huomatkaa, että uskon sokeasti, että syyskuun alussa on vielä paljon mukavia säitä parvekkeella oleilua varten.

Miksi rotukissa?

Tästä kasvoi pitkä pätkä tekstiä. Päätin kuitenkin, että voin korvata kuvien puutteen isoilla kasoilla sanoja. Lukee loppuun ken jaksaa. Pahoitteluni myös paikka paikoin kuivankalskahtavasta sävystä. Saattaa olla, että tällä viikolla palautetulla 20-sivuisella oppimistehtävällä on jälkivaikutuksia. Kun on tarpeeksi pitkään kirjoittanut mukamas asiantuntevasti laadunhallinnasta ja pedagogisesta johtajuudesta (ja sormet ristissä toivonut täyttävänsä tehtävänannon mukiinmenevästi), menee hetki, että akateemisen asiatyylin saa karistettua aivoistaan.

Mutta nyt päivityksen varsinaiseen aiheeseen:

Toisinaan haluni ostaa nimenomaan rotukissa herättää lähipiirissä ihmettelyä. Miksi haluaisin maksaa kissasta monta sataa euroa, kun voisin saada maatiaiskissan halvimmillaan ilmaiseksi tai pelastaa kissan löytöeläinkodista huomattavasti pienemmillä kuluilla? Mikä niissä rotukissoissa on niin kummallista?

Tiedän varsin hyvin, että näitä kommentteja ei esitetä ilkeyttään, eikä etenkään tyhmyyttään (koska rakkaita perheenjäseniä ei saa nimitellä, eikun siis…). Monilla ihmisillä vain on se käsitys kissoista, että ne perinteisesti haetaan jostain ilmaiseksi ja se siitä. Kissa kuin kissa. Väitän, että yhdenkin kissaa ja sen lemmikkinä pitämistä koskevan kirjan selaamisen jälkeen tietämättömyys olisi vähäisempää ja rotukissan hankkimista ei tarvitsisi perustella ihan yhtä paljon.

Minun tapauksessani rotukissan ostamisen syyt tiivistyvät neljään painavaan tekijään:

1. Valistuneempi arvaus kissan luonteesta

2. Varmuus kissan terveydestä

3. Tieto kissan kasvuolosuhteista ja niistä johtuvat hyödyt

4. Kasvattajan tuki.

Ihan ensimmäiseksi rotukissassa on se ilo, että kasvattajat osaavat melko pitkälti kertoa, millaista luonnetta ja käyttäytymistä kissalta voi odottaa. Toki jokainen kissa on yksilö, mutta tietyllä rodulla jotkin piirteet painottuvat ja ovat yleisempiä kuin toisilla. Se taas tuo suuremman mahdollisuuden valita kotiinsa sopivanlainen kissa. Joku kaipaa hellyttävää sylimussukkaa, toinen itsenäistä tarkkailijaa. Minä toivon kissalta seurallisuutta, ihmisläheisyyttä, leikkisyyttä ja uteliasta aktiivisuutta. Toisin sanoen haluan kissan, jonka kanssa voin tehdä asioita sen sijaan, että katti istuisi mieluiten omissa oloissaan mahdollisimman kaukana ihmisistä. Toisaalta en halua lemmikkiä, joka ei pärjää hetkeäkään yksin, koska opiskelut, ulkoilu, oma elämä jne. vaatii väkisinkin osittaista poissaoloa kotoa. Keskityn luennoilla mieluummin käsiteltävään asiaan kuin sydänsärkyyn ja syyllisyyteen kotona yksin masentuvasta kissasta. Rotukissan kanssa voin luottaa enemmän siihen, että kissa sopii minun elämääni ja minun toiveeni kissan tapaan elellä. Molemmilla meistä on varmasti kivempaa, kun yhteistä maaperää löytyy.

Kissan terveys on toinen painava syy, miksi haluan rotukissan. Kissojen kasvattajilla on tietoa pennun vanhempien terveyshistoriasta, tuntemus pennun terveydentilasta ja pennut luovutetaan eläinlääkärin tarkastamina. Lisäksi rotukissoja pidetään pääsääntöisesti sisäkissoina, jolloin loisten määrä on vapaasti ulkoileviin verrattuna paljon vähäisempi. Pennut luovutetaan luovutusikäisinä (vähintään 12 viikkoa), mikä vähentää käytöshäiriöiden riskejä. Ihan tiiviisti näin: koen, että kun ostan rotukissan asiantuntevalta kasvattajalta, voin olla varma, että pentu on kunnossa ja voi hyvin.

Terveyteen liittyy osaltaan myös kolmas syy: kissan kasvuolot. Kun kasvattajien luokse tai sijoituskotiin pääsee vierailemaan, saa käsityksen siitä, miten kissoista on pidetty huolta. Vaikuttavatko kissat terveiltä? Onko ympäristö siisti ja kissoille turvallinen? Samalla luottamus kasvattajiin lisääntyy, kun toiminta on ”läpinäkyvää”, eikä kissojen elinoloja piilotella.

Itse pidän hurjan tärkeänä, että kissat kasvavat tavallisen kotielämän keskellä tottuen imurin ääniin, astioiden kolinoihin ja ennen kaikkea käsiteltävänä olemiseen. Kun pennut saavat jo pienenä tottua sylissä pitämiseen, kynsien leikkaamiseen, harjaamiseen ja muihin hoitotoimenpiteisiin, tulee eläimestä huolehtiminen olemaan sujuvampaa myös uudessa kodissa. Päätin jo pitkän aikaa sitten, että aion itse pystyä leikkaamaan kissani kynnet ja tekemään sille tarvittavat terveystarkastukset kotona. Ykköstoiveena ei varsinaisesti ole alkaa totuttaa aikuista itsepäisesti kynsisaksia vihaavaa kissaa käsiteltävänä olemiseen, jos voin sen välttää. Kasvattajan luona myös näkee, miten pennut käyttäytyvät, leikkivät ja telmivät toistensa kanssa. Samalla voi seurata, suhtautuvatko ne ympäristöön rohkeasti ja rehellisyyden nimissä ihan vain sulaa siihen suloisuuden määrään ja hillittömään hauskuuteen, mitä koheltavat pennut säteilevät ympärilleen.

Neljäntenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä rotukissan hankkimisen hyvänä puolena on kasvattajilta saatava tuki. Tämä on asia, joka yllätti minut uutena kissanomistajana todella myönteisesti, vaikka olinkin lukenut netistä yhteistyön jatkuvan kasvattajan kanssa pennun hankkimisen jälkeenkin. Silti se, miten lämminhenkisesti olen voinut jutella kissani kasvattajien sekä sijoituskodin väen kanssa milloin mistäkin kissojen kommellusten ja toimivien pesuainevalintojen välillä, on ollut jotenkin huikaisevan mahtavaa. Heiltä olen saanut hyviä vinkkejä kissan kotitekoisiin leluihin, kuullut kertomuksia pentujen elämän alkutaipaleesta ja saanut tietää rotuyhdistyksen toiminnasta. Varmasti henkilökemioiden mystisellä järjestelmällä on asian kanssa tekemistä myös, mutta ainakin omalla kohdallani kasvattajat ovat niin mukavia ja välittömiä ihmisiä, että heihin tulee varmasti ottamaan tulevaisuudessa yhteyttä arkailematta, kun jotain kysyttävää tai kerrottavaa on. Kasvattajien apu ja tuki toimii hyvänä rohkaisuna tällaiselle ensimmäistä pentua kotiin odottavalle kissanyypälle. Jo se, että vaikutan heidän silmiinsä ihmiseltä, joka voi antaa pennulle hyvän kodin, voimistaa omaa pärjäämisen tunnetta. Yhteistyö ja keskustelut luovat luottamusta omaan kykyyn tarjota kissalle hyvät oltavat.

Lisäksi mieleni tekee hurrata, kun näen, miten paljon tapaamani kasvattajat kissoistaan ja pennuistaan välittävät. Kissat ovat heille paitsi harrastus myös perheenjäseniä, joille halutaan uhrata aikaa ja vaivannäköä. Olen kerran elämässäni käynyt katsomassa maatiaiskissan pentuetta, eikä saamani vaikutelma ollut vastaavanlainen. Ihan hyvin pennut näyttivät elelevän ja lasten kanssa ne olivat ainakin tottuneet käsittelyyn mutta – ja tämä on iso mutta – tapahtui seuraavaa:

Kyseisen perheen isä totesi: ”Jos ei löydy koteja, ne menee supien ruoaks.” Tämä väänsi sisuksiani sen verran rajusti, että pieninkin ajatus ottaa pentu heiltä katkesi kuin veitsellä leikaten. Silloiseen kissattomuusvalintaani vaikuttivat tietenkin myös omat asumisolosuhteeni ja näistä pennuista kuulemisen lyhyt varoitusaika ja kaikki muut mahdolliset muuttujat. Kuitenkin minua ajoi entistäkin kauemmaksi asetelma, jossa minun olisi pitänyt pelastaa pentu tappotuomiolta ja siten hoputtaa omaa miettimistäni, mahdollisesti toimien samalla harkitsemattomasti ja ottaa pentu tilanteessa, jossa en ollut siihen vielä valmis. Se tuntui painostamiselta. Kuulemani laittoi ajattelemaan, että mikäli pennuista välitetään noin vähän, mikä niiden saaman huolenpidon taso loppujen lopuksi todellisuudessa on. Onko uusien kotien laadulla mitään merkitystä, kun pääasia tuntuu olevan pennuista eroon pääseminen?

Pointtini tässä on seuraava: minulle se, miten paljon pennuista ja muista talouden kissoista välitetään yhdistettynä niiden saaman rakkauden välittymiseen saavat minut luottamaan kasvattajiin ja heidän toimintaansa sekä siihen, että pennun hyvinvointi kiinnostaa heitä ihan aikuisten oikeesti. Niin ja sain tosiaan kuulla myöhemmin, että kaikille kertomukseni maatiaispennuille oli löytynyt koti. Onneksi, muuten olisi saattanut mennä yöunet.

Pohjavire koko ”miksi rotukissa? = miksi maksaa kissasta?”-keskustelussa tuntuu olevan se, että kissan arvoa pidetään yleisesti ottaen vähempänä, kuin joidenkin muiden lemmikkieläinten.

Rotukissan hankintaa kyseenalaistavista kommenteista suurimman ”voiko hakata päätäni seinään?”-tunteen on aiheuttanut ihmettely sen suhteen, että eikö ensimmäinen kokeiluversio kannattaisi hankkia mahdollisimman halvalla. Oikeasti, jos olisin ostamassa koiraa, kukaan ei varmasti ehdottaisi, että käy ottamassa ensimmäiseksi kokeiluversioksi joku satunnainen vahinkopentu hämärän auton takakontista. Kissojen suhteen kuitenkin ihmetellään halua panostaa ja satsata rahallisesti.

Ensinnäkin, kissan hankkimisen ei pitäisi olla kokeilu. Sen pitäisi olla kunnollisen harkinnan tulos. Kun minä ostan kissan, sitoudun pitämään siitä hyvää huolta koko sen eliniän. En tosiaankaan ota kattia elämääni katsoakseni, olisiko se ihan kiva vai ei, joista jälkimmäisessä tapauksessa hankkiutuisin siitä eroon tavalla tai toisella. En tahdo kokeilevaa kämppissuhdetta kissani kanssa, vaan haluan siitä perheenjäsenen. Ensimmäinen kissani ei ole mikään kokeilu. Se on sijoitus vilpittömään vuosia kestävään toveruuteen, hellyyteen ja huolenpitoon.

Minulle sopiva vaihtoehto on ostaa rotukissa. Jollekulle toiselle se voi olla kodittoman kissan adoptoiminen lemmikkisuojasta. Pääasia on, että taustatyö ja miettimisprosessi on tehty kunnolla. Olisi kuitenkin mukavaa, jos kissat nähtäisiin otuksina, joihin satsaamiseen suhtauduttaisiin myönteisesti sen sijaan, että kissaan panostaminen olisi perinjuurin outoa ja kyseenalaista.

Ja siitä hintakysymyksestä vielä (jos en vielä paasannut tarpeeksi). Yleensä, kun jokin maksaa enemmän kuin tavallinen päivittäishankinta, on sen kotiinsa kärräämistä suunniteltava huolellisemmin ja oikeasti harkittava muutaman kerran, tarvitseeko tai haluaako kyseistä asiaa elämäänsä vielä seuraavina päivinä, kuukausina ja vuosina. Harkitseminen ja asiaan paneutuminen taas edesauttavat lemmikkiin sitoutumista. Euromäärä voi siis vähentää ajattelematonta kissan hankkimista, jolloin se päätyy todennäköisemmin pitkäaikaiseen ja sitoutuneeseen kotiin.

Hei, bittiavaruus!

Ensimmäinen postaus. Olen täten jättämässä kädenjälkeni astetta syvemmälle verkkoavaruuden loppumattomiin syövereihin. Pikkuisen hirvittää ajatus tekstien naputtelusta nettiin tuntemattomien ihmisten luettavaksi. Ehkä alkujännityksestä silti selvitään kunnialla.

Tämän blogin ensisijainen tarkoitus on toimia kanavana kissaintoilulleni. Olen halunnut hankkia oman kissan jotakuinkin kahdeksan vuotta ja kun unelma on elokuun loppupuolella viimein toteutumassa, riski ylitsepursuavaan kissakajahtamiseen on suuri. Ensimmäisiä merkkejä on havaittavissa jo nyt, kun olen käynyt katsomassa varaamaani pentua kolme kertaa. Välillä aivokäyrä heittää silkkaa ”se on niin ihana tuituitui!”-piipitystä niin, että itseänikin huvittaa.

Olen vannonut, etten kuormita naamakirjaani ja kavereideni hermokestävyyttä päivittämällä seinälleni jatkuvasti kuvia tulevasta kissastani. Kukin tavallaan tietysti, mutta koska kuulun itse siihen joukkoon, joka ei pidemmän päälle jaksa katsella toistuvia fb-postauksia asiasta x – oli se sitten lemmikki, harrastus tai vauva – näen parhaaksi iskeä hehkutukset niille erikseen varattuun paikkaan. Täällä lirkuttelut osuvat vain sellaisten silmiin, jotka haluavat niitä katsella (tai eksyvät pahaa aavistamatta vahingossa tälle sivulle).

Toki, jos kirjoituksistani sattuu olemaan hyötyä, vertaistukea tai ihan vain viihdettä jollekulle, se on pelkkää plussaa. Ainakin itse tulevana kissanomistajana olen saanut paljon iloa ja myös hyödyllisiä vinkkejä netistä löytyneistä kissablogeista. Niiden myötä päädyin sitten itsekin kokeilemaan aiheesta kirjoittamista. Toistaiseksi se kissa vain puuttuu.

Katsotaan, mitä tästä tulee!