Oivan ja pennun ensimmäiset päivät

Uusi perheenjäsen saapui kotiin viime keskiviikkona puoli seitsemän maissa illalla. Nyt kun Jalon (nimi saattaa vielä muuttua) tulosta on neljä täyttä päivää ja vähän yli, pystyy hommasta jo kirjoittamaankin. Luvassa on varsinainen maratonpostaus lukuisilla kuvilla (osin kännykkäkuvilla) höysettynä, varautukaa.

"Kyllä te jaksatte lukea, koska tämä on tarina minun ekoista päivistäni uudessa kodissa."

Mainittakoon ensin lyhyesti, että etukäteisvalmisteluina kämppääni laitettiin ovi eteiskäytävän ja isomman huoneen väliin, hommasin kissoille tilavamman kantokassin ja kolmannen hiekkiksen. Lisäksi pikkusiskoni saapui alkupäiviksi vierailulle apukäsiksi, toisiksi silmiksi ja henkiseksi tueksi.

Ja sitten itse asiaan!

Ensimmäinen ilta:

Vaihe 1) Jalo saapui meille kätevästi kotiinkuljetuksella kasvattajan ja pentukodin emännän mukana. Pentu ilmaantui uuteen kotiin kantolaukussa, turvallisesti verkko-oven takana. Mitä tekee Oiva? Murisee ja sähisee niin, että oksat pois. Oivaloivasta pääsi täysin uusia ennenkuulumattomia ääniä - sellaisia mahdottomia mouruja, joita näkee netin kissavideoissa tyyliin no long johnson. Pidettiin pentu kassissa, kannettiin olkkarin puolelle ja annettiin Oivan katsella ja tutkailla (ts. sähistä ja murista). Oli selvää, että Oiva oli hyvin järkyttynyt ja hämillään. Ja miksikäs ei, kun omalle reviirille tunkeutui joku muu, joka haisi vieraalle paikalle ja vieraille toisille kissoille. Oiva ei kuitenkaan ollut aggressiivinen, vaan epävarma ja ehkä peloissaankin uhittelunsa alla. Se ei missään vaiheessa yrittänyt hyökkäillä kassia päin, katseli vain etäältä, lähestyi välillä ja mölisi.

Oiva ei tykkää.

Jalo sen sijaan otti rennosti. Se aloitti kehräyksen jo kantokopassa (uuden veikan ei niin lämpimästä vastaanotosta huolimatta), kelli kyljellään ja miukui vähäsen. Sanottakoon tähän väliin, että Jalolla oli jo pentukodista kokemusta kärsivällisestä pehmittelystä, sillä isosisko Moona ei ollut heti pentujen paras kaveri. Jalo onnistui voittamaan sen puolelleen ensimmäisenä väistämällä ja antamalla tilaa, kun komennettiin ja yrittämällä hetken kuluttua taas lähemmäksi. Samat taidot pääsivät käyttöön meilläkin.

Vaihe 2) Oiva kannettiin eteisen puolelle ja laitettiin väliovi kiinni. Jalo päästettiin vapaaksi kopasta tutkimaan paikkoja. Ja voi sitä kehräyksen määrää, mikä pikku-ukosta lähti! Kehräsi koko ajan kiertäessään uutta kotia ja hieroessaan hajumerkkejä huonekaluihin. Sen lisäksi pentu polki sekä kellahteli toistuvasti ihmisten jalkoihin ja nautti maharapsutuksista. Ihmettelin, että onko tällaisia kissanpentuja oikeasti olemassa - jotka tykkäävät maharapsutuksista? Pikku-Oiva olisi raastanut käden naarmuille vastaavasta. Jalo siis otti uuden kodin ja sen ihmiset omikseen oitis. Ei jännittänyt lainkaan. Kävi vain peremmälle täynnä rakkautta ja hellyyttä, selvästi jäädäkseen.

Vaihe 3) Pentu laitettiin meidän omaan kantokassiin, kun kasvattaja ja pentukodin emäntä alkoivat tehdä lähtöä. Oiva löytyi kylpyhuoneen hämärästä mököttämästä. Vieraiden lähdettyä annoimme Oivan palata olohuoneeseen tutkailemaan pentua. Mahdoton murina ja sähinä jatkuivat. Pentu vastasi maukaisuilla, koska kopassa oli tylsää tutkimusmatkan jälkeen.

Vaihe 4) Pentu siirrettiin eteiseen, kun Oivan annettiin pitää valtaa isommissa huoneissa. Pentu sai tutkia eteisen ja kylpyhuoneen sillä välin, kun Oiva vietti murjottavaa ja levotonta elämää toisella puolella tutustuen pennun jättämiin hajuihin. Oiva murahteli myös ihmisille ja säpsähteli tavallista enemmän.

Tutkimusmatkailija allastasolla.

Kissat saivat iltaruoan eri tiloissa: Oiva keittiössä ja Jalo kylppärissä. Tässä kohtaa otettiin ensimmäinen suuri askel, kun Oiva saapui varovasti eteisen ovelle, jonka raosta pitelin märkäruokalusikkaa. Poika uskaltautui nuolemaan sen puhtaaksi pentupöperöstä, kuikuili eteiseen ja halusi selvästi tulla tutkimaan paikan. Laitoimme kylppärin oven kiinni ja Oiva pääsi taas nuuhkimaan eteisen. Raotimme myös pikkirikkisen kylpyhuoneen ovea, jolloin Oiva tuli haistelemaan Jaloa läheltä. Murisi ja sähisi edelleen kovasti komentaen pentua kauemmaksi ja luikki sitten itse enempi vähempi järkyttyneenä tiehensä olohuoneeseen.

Eteisen lattialle pedattiin patja nukkumista varten, jotta kummankaan kissan ei tarvinnut viettää yötä yksin. Minä nukuin lattialla pennun seurana ja siskoni Oivan puolella. Oiva ilmeisesti nukkui koko yön turvassa keittiön kaappien päällä. Eteisessä Jalo uinaili minun vieressäni, enimmäkseen jaloissa, heräsi pari kertaa yöllä kiertämään uuden emännän ympäri kehräten ja asettui taas unille.

Eteisessä oli ihan hyvä retkeillä, kun vieressä köllötti kehräävä pentupiiperöinen.

Ensimmäinen päivä

Vaihe 1) Aamu vietettiin yhä eri tiloissa. Oiva oli aamusella minun silmiini aivan reppana. Minulla oli ollut sitä illalla ikävä ja tuntui pahalta tietää ja tulkita sen kehonkielestä, että toinen oli poissa tolaltaan. Silitykset tai syli eivät kelvanneet. Kehräyksestä ei ollut tietoakaan. Pissikään ei ollut illalla/yöllä tullut tavalliseen tapaan. Vaikka saatoin tirauttaa ihan pienen yhyymunpoikaootainamunpoika-itkut, fiilis tasoittui pian. Oiva söi aamupalansa tutulla ruokahalulla ja kannoin pennulle pöperöt eteiseen.

Vaihe 2) Pikkukissa joutui jälleen kuljetuskassiin ja pääsi olohuoneeseen näytille. Oiva sai taas katsella sitä sähisten ja mongertaen murinoita pääasiassa nojatuolin alta. Kun aikaa oli kulunut jonkin verran, huomasimme siskoni kanssa, että Oivan murinassa alkoi tulla lyhyitä taukoja.

Vaihe 3) Oiva pääsi omaan rauhaansa eteiseen (missä teki pissit hiekkikselle, jes!). Pentu pääsi taas vapaaksi isommassa tilassa. Jonkin ajan kuluttua pentu laitettiin takaisin koppaan ja Oivan annettiin palata olohuoneeseen. Poika päätti vetäytyä turvaan keittön kaappien päälle, mistä penikalle oli turvallista sähähdellä ja urputtaa. Kun Oiva näytti viihtyvän korkeuksissa, päästimme pennun ulos kopasta. Tässä kohtaa oltiin siis kaikki ovet auki ja ihmiset valvoivat tapahtumia. Oiva pysyi kaapin päällä saaden ihmisiltä rohkaisuksi kananameja ja Jalo keskittyi huiskaleikitykseen. Toisinaan pentu tepasteli keittiöön, jolloin Oiva ärähteli sille kovempaa. Jalo ei ollut millänsäkään, katseli vain Oivaa aseistariisuvasti ja pysähtyi paikoilleen. Päätimme kuitenkin pitää pikkuista enimmäkeen poissa keittiöstä, mutta houkuttelimme sitä leikin ohessa aina toisinaan alueelle, jonne Oiva näki. Silloin piti isoveljen taas sähistä ja murista, mutta ääni ei ollut enää yhtä voimakasta kuin aiemmin. Kun tätä jatkettiin, Oiva alkoi katsella pennun touhuja hissukseen.

"Mitä se tekee? Missä se on?"

Vaihe 4) Pentu kävi pikkuhetken kopassa, jotta Oiva uskaltautui kanssani eteiseen pukemaan valjaita. Käytin sen ulkona väliloikalla lepuuttamassa hermojaan ja raittiissa ilmassa Oiva rentoutukin heti. Se kuljeskeli ja katseli tavalliseen tapaansa ympäristöä yrittäen löytää päästäisiä. Oli ihanaa katsella tähän saakka niin jännittynyttä mussukkaa jälleen omana tuttuna itsenään. Vietimme pihalla vajaan tunnin, jonka jälkeen palasimme sisälle. Pentu - joka siis oli ollut vapaana sisällä valjastelumme ajan - oli sen hetken kopassa, että Oiva ehti kipaista takaisin kaapin päälle keittiöön.

Vaihe 5) Jalo pääsi jälleen ulos kopasta. Oiva katseli sen touhuja yläilmoista käsin. Kunnes Oiva oma-aloitteisesti hyppäsikin keittiönpöydälle ja siitä alas lattialle. Se murisi taas ja sähähteli, mutta lähestyi Jaloa päättäväisesti. Vaikka alkuun kohtaaminen pienen pennun ja uhittelevan Oivan välillä näytti hurjalta, emme menneet väliin. Olimme lähellä, jos jompikumpi pitäisi syystä tai toisesta pelastaa, mutta luotimme kissojen omaan osaamiseen. Seurasi lisää mölinää Oivan suunnalta, mutta myös muutama pennulle suunnattu hidas silmien räpsäytys. Jalo puolestaan oli rauhallinen, lähestyi Oivaa rohkeasti toisinaan pysähdellen ja makaamaan heittäytyen. Oiva alkoi seurata Jaloa ja ne kulkivat peräkanaa sohvan ympärilä. Tilanne johti kummankin kissan ryömimiseen sohvan alle, jossa kohtaa mietin hetken, että mitähän tästä seuraisi. Ne viipyivät siellä pienen hetken ja kun tulivat pois, aloittivat jahtausleikin. Se oli selvästi leikki, sillä kumpikin jahtasi vuorollaan ja ryntäisi karkuun. Jää oli murrettu, eikä kello ollut edes kahta!

Ensikerta lähikontaktissa hätäisesti taltioituna.

Jahtaus- ja vaanimisleikin lomassa Oiva murisi ja sähähteli pennulle yhä ja mäiskäytteli sitä päähän tassulla, mutta leikki jatkui siitä huolimatta pitkään. Voin sanoa, että tunnelma oli riemukas! Silkasta yrmyilystä oli päästy alle vuorkaudessa yli ja vaikka Oiva komenteli pikkuveikkaa ja osoitti tuon tuosta olevansa pomo, se selvästi nautti saadessaan juosta lajitoverin kanssa kilpaa. Päivän mittaa pojat haistelivat toisiaan enemmän, Oiva murisi ja sähisi aina vain vähemmän ja päiväunet nukuttiin lähekkäin kiipeilypuun eri kerroksissa. Illalla kaksikko keksi yhteisen painimisen ilon. Oli hyvin helppo ratkaisu, että nukkuisimme ovet auki kaikki samassa tilassa. Ja hyvin nukuttikin - Jaloa ihmisten jaloissa ja Oivaa omassa nojatuolissa.

Päiväunikerrostalo.

Toinen päivä

Ei enää vaiheita, vaan sama hyvähenkinen meno kissojen välillä jatkui. Oiva rentoutui koko ajan enemmän, kissat vaihtoivat useita leppoisia silmien räpsäytyksiä ja ne istuskelivat jo sulassa sovussa vieretysten. Haistelu ja yhdessä keittiössä ruokaileminen sujuivat vailla murinoita. Toisinaan Oiva kuitenkin tuntui kokevan mustatukkaisuuden hetkiä, kun pentu tunki lähelle valmistautuessamme ulkoilemaan tai kun olisi ollut Oivan hetki olla sylissä osoittamassa aamuhellyyttä mammalle. Silloin murisutti matalasti tai sähisytti ja pennun päähän hakattiin tassulla käytöstapoja.

Jalo jatkoi aivan uskomattoman sinnikkäästi ja kärsivällisesti Oivan pehmittelyä. Se sieti mätkimiset, kellahteli kuin automaattisesti kyljelleen vatsa esille käännettynä kumoon, kun Oiva sähisi sille ja jatkoi itsevarmasti isoveljen kiintymyksen valloittamista. Sillä on selvästi sosiaalista pelisilmää.

Pitkin päivää Oiva alkoi antaa myös mamille suuren järkytyksen aiheuttamista anteeksi. Sylissä pystyi viihtymään hetkiä ja päiväunet Oivelo nukkui vieressäni sohvalla. Kelpasin taas, vaikka Oivan kehräyslakko päättyikn vasta lauantai-aamuna aamupalatarjoilun aikaan. Silloin hurisutti jo kovasti taas. Lauantaina, eli kolmantena päivänä pojat aiheuttivat mammalle lisäksi huikean täpinän, kun pesivät toisiaan ensimmäistä kertaa. Videomateriaalia lähti vauhdilla somessa joka suuntaan. Lisäksi Oivalla ja minulla oli pitkä sylittelyhellyyshetki tiskaamisen lomassa, eikä Loivetskilla ollut kiire paijaukselta karkuun.

"Syön sun korvavaikut!" Ei ensimmäinen pesu, mutta soma silti.

Tänään, neljäntenä päivänä, alkumurinoista tuntuu olevan ikuisuuden verran aikaa. Pojat tulevat hyvin toimeen, jahtaavat toisiaan ja painivat ja pesuhetkillekin on saatu jatkoa. Oiva ei vielä itse käperry pennun luokse nukkumaan, eikä jaksa pysyä paikoillaan kauaa niinä hetkinä, kun Jalo siirtyy isoveikan viereen pötköttämään, mutta pikkuveljen korvia on mukavaa pestä painiotteessa. Hupaisaa on ollut myös seurailla, miten Oiva lähtee livakasti lipettiin, kun Jalo yrittää kiehnätä sitä vasten, kuin yrittäisi säilyttää edes jonkin rajan periaatteen vuoksi. Oiva ei enää murise ja sähähtelytkin ovat olleet hyvin satunnaisia ja hiljaisia, jos pentua on pitänyt jostain syystä vielä vähän ojentaa.

Enää odotan sitä, että Oiva hakeutuisi öisin takaisin sängylle viereeni ja aamulla mahan päälle kehrämään, mutta hei, en todellakaan valita, kun edistyminen on ollut kaiken kaikkiaan niin huikean nopeaa. Ja etenkin tänään Oiva on ollut taas aivan oma itensä: jutellut, hakeutunut luokse, huomauttanut ruoka-ajan jo tulleen ja nauttinut paijauksista.

Eli kahdella sanalla sanottuna: hyvin menee.

Köllykät vieretysten.

Hajuviestejä

Uusi perheenjäsen saapuu kotiin ensi keskiviikkona. Minä olen saanut pikkuisesta pitkin matkaa kuulumisia sekä kuvia katseltavaksi ja käynyt moikkaamassa vauvaa livenä kahdesti. Oivalle tuleva pikkuveikka on sen sijaan vasta vieras tuoksu fleecerievussa.

"Mikä tässä tuoksuu?"

Kun kävin ensimmäistä kertaa moikkaamassa Jaloa, vein mukanani viemisiksi palan fleecehuopaa, jonka päällä Oiva oli nukkunut. Lisäksi olin hieronut riepua Oivan poskiin ja päälakeen. Tein saman viimeisimmällä visiitilläni uuden Oiva-fleecepalan kanssa. Vaihdossa sain edellisen version takaisin. Huovan kappaleeseen oli tarttunut pentukodin kissojen hajuja ja Jalosta hangattiin lopuksi mukaan vielä extratuoksuja fleecellä paijaten.

Niin kiehtovia aromeita, että piti maistella niitä suu auki.

Kotona Oiva pääsi vuorostaan nuuhkuttelemaan ja tutkimaan hajuviestejä. Tuoksujen äärellä kului pitkä keskittynyt hetki.

"Mitä tämä merkitsee?"

Liekö pojalla ollut aavistus, että riepuun liittyi jokin mamman hämäräperäinen suunnitelma Oivan rauhallisen elämän mullistamiseksi?

Pentu(muisteloita)

Palaan vielä tarkemmin aiheeseen Oiva 2-v.

Oiva on jo kaksivuotias kastraattikollin köllykkä. Poitsun kasvaessa tuntuu jännältä muistella taakse jäänyttä pentuaikaa. Ilman vanhojen blogitekstien lukemista en varmaan olisi muistanut enää kunnolla, millainen suloinen pikkuriiviö Oiva oli naperona.

Oiva on rauhoittunut aivan valtavan paljon siitä, kun oli nelikuinen rasavilli. Pikku-Oivan harrastuksiin kuului muun muassa ihmisten jalkojen kimppuun hyökkäileminen painimatsin kaipuussa, eikä sylissä vaan voinut pysyä hetkeäkään. Ei voinut. Se oli tylsää ja plääääh. Pois pyrittiin puremalla käsiä. Nykyisin en edes muista, milloin Oiva olisi viimeksi yrittänyt kurmuutaa kenenkään kinttuja. Se touhu onneksi saatiin kitkettyä pois. Ja kuten olen jo monesti kertonut, sylissäkin on nykyään ihan mukavaa, jopa kehruuttavan kivaa.

Yhä syötävän suloinen, mutta paaaaaaaljon rauhallisempi.

Ja se malttamisen määrä, joka Oivalle on kertynyt! Naperona kärsivällisyyttä ei ollut. Mamma ruokalautaselle oli tungettava heti, koko ajan ja varsinkin silmän välttäessä kuin rasvattu salama. Omaa ruokaa piti kärkkyä pöytätasolla ja pyörien ympyrää. Vaan nykyään - ah, tunnen suurta ylpeyttä kertoessani tämän - Oiva hyppää keittiötasolta lattialle odottamaan ruokaansa ja mikä vielä ihmeellisempää, voin laittaa asioita jääkaappiin ruokailun aikana ja kääntää selkäni hetkeksi ilman, että kissa on sekunnin murto-osassa vedellyt ruokaani kitusiinsa. Oiva on todennut, että mamma syödessä pöydällä voi istua nätisti, niin ehkä saattaa saada vähän jotain pientä maistiaista. Se ei enää tunge kuonoaan lautaselle, vaan seurailee sivusta tai lähtee omiin hommiinsa. Poikkeus tähän on vain maksalaatikko, jota Oiva mussuttaisi mielellään samaan aikaan kanssani. Silloinkin uskoo loppujen lopuksi tuuppimista tai lattialle nostamista. Tämä on pienoinen ihme verrattuna aikaan, jolloin jokainen ruokailu kotona sisälsi jatkuvaa kissan tönimistä kauemmaksi.

Tältä Oiva näytti ipanaiässä.

Ovestakin on nykyään paljon helpommpi kulkea, kun Oiva osaa enenevässä määrin odottaa eteisen puolella, eikä ole luikahtamassa rappukäytävään. Ja luikahdusyrityksetkin ovat paljon hitaampia ja harkitsevampia kuin pentuna, jolloin Oiva vain suhahti karkuun pienimmästäkin rakosesta tilaisuuden tullen.

Hutipissailu on loppunut jo aikoja sitten. Tiskialtaasen ei ole päässyt kissankusia iäisyyteen ja Oiva voi nykyään tehdä vessalaatikoihin jopa isot että pienet tarpeet vierekkäin. Kuivikkeen vaihtaminen hienojakoisempaan on varmaan vaikuttaa aikuistumisen ohella. Joka tapauksessa on suuri JES, että tiskiallas on päästetty eläkkeelle varavessan tehtävistä.

Miksi sitten olen halunnut palautella Oivan pentuaikaa mieleen? Syy löytyy alla olevasta kuvasta.

"Minäkö?"

Tämä on Northalla Sparkling, tuttavallisemmin pentunimeltään Jalo. Sydänrosvoksi osoittautunut ocicat-pentu saapuu seuraksemme elokuun ensimmäisellä viikolla. Oiva saa siis pikkuveljen ja minä toisen kissavauvan riemukseni!

Vielä ennen luovutuspäivää

Poitsu kävi perjantaina eläinlääkärillä varhaiskastraatiossa. Nyt Cafuski ja minä vältytään kissamaisten hormonihurinoiden tuskilta, yömouruamisilta ja ylimääräisiltä merkkailuilta. Parempi näin, kun en ekan kissan kohdalla uskaltautunut pitämään sijoituskollia. Tuumasin, että mitä vähemmän testosteronia, sen parempi. Sain operaation jälkeen viestin synnyinkodin väeltä, jossa kerrottiin kaiken menneen hyvin sekä muutaman suloisen kuvan toipilaasta. Kotona Cafu oli jo leikkinyt sisarusten kanssa ja lötköillyt tyytyväisen näköisenä ihmisten rapsuteltavana.

Tein tänään viimeisen luovutusta edeltävän vierailun Cafua katsomaan. Ipanassa riitti jälleen virtaa, vaikka pennut olivat saaneet aiemmin päivällä jo riehua vauhdikkaasti leikki-ikäisten ihmisvieraiden kanssa.
Kommenttien puolella mainitsinkin jo, että tiistaina mulla ja Cafulla oli erityinen hetki, kun poju nukahti ekaa kertaa mun syliin. Se aivan oma-aloitteisesti asettui siihen leikin jälkeen pötkölleen ja uinahti. Olin varsin otettu moisesta luottamuksen osoituksesta. <3 Cafu kiipesi myös tänään syliini leikin lomassa useamman kerran, mitä muut pennuista sinistä siskontilliäistä lukuun ottamatta eivät ole tehneet. Kyllä mun poitsu jollain tasolla tietää, kuka olen. Tai ainakin, että olen ihan turvallinen tyyppi, jossa on ehkä potentiaalia henk.koht. viihdyttäjäksi/palvelijaksi. Hyvillä mielin jään odottamaan ylihuomista ja karvalapsen saapumista kotiin. Kyllä me pärjätään.

Kotona alkaa olla kaikki valmista pikkukisua varten. Tosin kaipailen vielä tilaamiani penturuokia saapuviksi, mutta kaiken järjen mukaan paketti tulee perille huomenna. Muita kissajuttuja odottelun ohessa ovat olleet ohransiementen istuttaminen ja muistikirjan tekeminen kissamaisia vinkkejä ja muistiinpanoja varten. Ja jotta tämä ei jäisi täysin kuvattomaksi postaukseksi, alla on pari kuvaa kyseisestä muistikirjasta, vaikkei tämän pitänyt olla käsityöblogi. Cafu vaan onnistui taas liikkumaan jokaisessa valokuvayritelmässä. Edes minä en kehtaa laittaa sellaisia sotkuhuismikäkissamissä-kuvia nettiin näytille. Ehkä tiistain jälkeen onnistun nappaamaan siitä edes jokusen semionnistuneen kuvan ihan oikealla kameralla kännykän sijaan.

Kansi, jossa t-kirjain asettui liian lähelle a:ta, mutta mitäs pienistä.

Harakanvarpaita ja haparoivia havainnollistavia kuvia.

Loppuvartomisen tunnelmia

Enää vähän alle viikko luovutukseen. Jänskätystä on ilmassa. Enimmäkseen liikkeellä on hyväntuulista innostusta ja malttamattomuutta, mutta maanantai-iltana iski ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa pelonsekainen ahdistusjännitys. Päässä risteili epävarmuutta asiasta toisensa perään. Ajatukseni kehittelivät kasoittain entä jos-kysymyksiä tyyliin: Osaanko ruokkia pentua oikein? Miten monta kertaa pitää tarjota pöperöä päivässä ja mitä ravintolisiä pitikään olla, kuinka usein ja mittenkä ruokien yhteydessä? Mitä jos se ei kuitenkaan syö mitä tarjoan? Juokohan se hankkimistani kupeista, vai kuivuuko kasaan? Mitä jos mä rikon sen? Entä jos se ei tykkääkään musta ollenkaan? Järki kyllä kertoi, että kaikki tulee menemään hyvin. Alussa on varmasti opettelua, mutta neuvoja saa kasvattajalta ja pennun synnyinkodin väeltä.

Tunnistan tällaisen pelkoreaktion, kun sellainen tulee ja tiedän, mistä se johtuu. Kyse on muutoksesta ja käsillä olevan asian tärkeydestä. Kissan saapuminen kotiin on iso asia. Olen odottanut ensi tiistaita monta vuotta ja nyt, kun h-hetki on pian käsillä, alitajunta alkaa vapista hoksatessaan, että tähän asti tuttu arki tulee muuttumaan pian. Tulee paljon uusia asioita, on totuttelemista ja harjoittelun paikkoja. Yksi unelmistani toteutuu ja se tarkoittaa samalla askelta tuntemattomalle maaperälle. Ja koska minulla on toisinaan jopa rasittava tarve tehdä asiat hyvin (mielellään erittäin hyvin ja horjumatta) näin ison asian äärellä hirvittää. Mitä jos onnistunkin sössimään tämän minulle huikean tärkeän asian jotenkin ja sitten kaikki vaiva ja innostus valuukin sormien lomitse hukkaan?

Ahdistus kuitenkin meni ohi. Rauhoituin ja muistutin itselleni, että tässä vaiheessa olen valmistautunut niin hyvin kuin osaan. Lopun opin kyllä matkan varrella sitä mukaa, kun yhteistä aikaa kissan kanssa karttuu enemmän ja enemmän. Sitä paitsi on harvinaisen siistiä, että kunhan pentu kotiutuu ja se ja minä totumme toisiimme, minusta tulee sen ykkösihminen. Tämän tajuaminen teki todella onnelliseksi. Tulen olemaan syli nro.1 ja ihminen, joka tuntee kissan parhaiten. Se on aika todella mahtavaa.

Ja hei, kohta tuo tulee nukkumaan mun sohvalla, kiipeilemään kirjahyllyn päällä ja vaanimaan kirjoituspöytäni alla.

Unia ruokapöydän tuolilla.

En jaksanut viime visiitillä kulkea puhelin kourassa, joten kuvasaldo jäi vähäiseksi. Kerrottakoon silti, että poju painaa nyt suunnilleen 1,5 kg. Olin erottavinani, että silmien värissä oli tapahtunut puolessatoista viikossa muutoksia. Minusta vaikuttaa, että Cafun silmät alkavat taittaa meripihkan suuntaan. Poitsu on ihana yhä, ulkoili taas reippaasti ja loikki lelujen perässä hillitöntä vauhtia. Lopuksi simahti pehmeälle tuolille, jolloin poski- ja nenänvarsirapsutukset kelpasivat unituudituksiksi.
Huomenna on luvassa viimeinen visiitti synnyinkotiin ennen luovutusta. Sitä seuraavan kerran näen tenavan omassa kodissani, huu!

Pikkunikkarointia

Esittelen kissaisampia aiheita odotellessa pari ennen kissan saapumista (tästähän voisi kehitellä jonkin hienon lyhenteen, vaikka eks niinkuin on eaa ja eKr) toteutettuun pikkuprojektiin.

Asumuksessani ei ole tuulikaappia, vaan ulko-oven jälkeen on heti sisempi ovi, sitten eteinen. Eteisestä puolestaan on esteetön yhteys kaikkialle paitsi kylppäriin. Eteisen sisempi ovi ei pysy kiinni, joten varustin sen kissaa ajatellen hakasella. Vaikka oven kielet eivät olisikaan löysällä, aby varmaan oppisi hyvin pian avaamaan sen kahvaan loikkaamalla. Jotta kissa ei juoksisi kotiin tullessa ihan niin helpolla ohitseni rappukäytävään, hakanen on taktisesti rapun puolella. Näin ulko-ovea avatessa ei tarvitse pelätä kissan juoksevan äkkiarvaamatta karkuteille. Haan vapauttaminen antaa pienen valmistautumishetken siihen, jos vastaan on pyrähtämässä katti pää viidentenä jalkana.

Ihan tavallinen pieni hakanen.

Kiinnitys onnistui perinteisin menetelmin. Ensin pikkuiset merkit lyijykynällä oikealle korkeudelle, toisena sopivankokoisella naulalla reiät merkittyihin kohtiin. Naula irti ja ruuvailemaan hakasen renkuloita paikalleen. Vaikuttaa toimivalta ratkaisulta kuivaharjoittelun perusteella. Tosin rehellisyyden nimissä en ole vielä keksinyt, miten tulen pääsemään ovesta ulos ja sisään täyden pyykkikorin kanssa antamatta kissalle livistysmahdollisuutta. Se selviää ehkä syyskuun aikana.

Toinen kissaliittännäinen käsityöprojekti oli patteripedin päällysteen vaihtaminen. Kuvat on lavastettu jälkikäteen. Sain patteripedin Cafun synnyinkodista, missä kissat eivät olleet siitä innostuneet. Patteripetejähän saa ostettua valmiina ties mistä, mutta tämä on kotitekoinen versio. Tämän makuupaikan pohjana on puulevy, jonka päälle on kiinnitetty niiteillä ohut vaahtomuovikappale pehmusteeksi. Sen päälle oli nidottu vaaleansinistä plyysikangasta. Makuupaikka on ruuvattu kiinni "puuhenkseleihin", joiden koukut (pehmustettu sisäpuolelta patterin suojaamiseksi) asettuvat patterille.

Sininen ei valitettavasti soinnu kotini sisustukseen, joten päätin tuunata petiä hieman. Siispä ostin kangaskaupasta sopivankokoisen palasen pehmeää teddykangasta. Kotona irrotin aluksi petiosaa ja patteriin kiinnittyvää osaa yhdessä pitävät ruuvit. Näin sain petilaudan erilleen päällystämistä varten. Sitten kiskoin alkuperäisen päällisen niittit pihdeillä irti, leikkasin oman kankaani oikeaan muotoon (suorakaiteen kulmista nelikulmiot pois, niin taittelu onnistui siististi) ja nidoin sen tilalle. Ja kas, peti muuttui vähällä vaivalla paljon omemman näköiseksi!

Osat irti toisistaan ja kankaan taitetut reunat niiteillä nurjalle puolelle. Mukana kuvassa hyvä kaverini niittipyssy.

Irrottamiani ruuveja en saanut takaisin paikoilleen ja dementikkona unohdin pyytää apua akkuporakoneen haltijalta (eli iskältä) samalla, kun verkotettiin parveke tänään. Tämän nyt ehtii onneksi laitella kuntoon myöhemminkin. Tärkeintä oli saada partsi kissaturvalliseksi ja hyttysverkko keittiön tuuletusikkunaan. Putoamisriskit on nyt onnellisesti minimoitu.

Tältä patteripeti näyttää valmiina. Leikitään, että osat on jo ruuvattu kiinni toisiinsa.

The Päivämäärä

Dear readers, we have a date! Vaikka treffitkin on kivoja (hekoheko, olinpas nokkela = pakollinen sutkautus), juuri nyt luovutuspäivämäärän varmistuminen ilahduttaa enemmän kuin kutsu kahvikupposelle. Juuri saapuneen tiedon mukaan maanantain eläinlääkärireissu oli mennyt hyvin ja pennuilla on kaikki kunnossa. Cafun kasvaminen on edennyt sen verran vauhdikkaasti, että varhaiskastraatio voidaan todennäköisesti suorittaa aiottuna päivänä. Hienoa, kultapoika! Jatka samalla ruokahalulla, murunen!

Ellei mitään mullistavaa tapahdu, pentu muuttaa kotiin tiistaina 26.8.. Jestas sentään, siihen ei ole kuin kaksi viikkoa! Ei muuta kuin loput tarvikehankinnat vetämään mahdollisimman pian ja laittamaan tuuletusikkunaan hyttysverkkoa. Kaappejakin pitää järjestellä niin, että kissan ruoalle, kuivikkeille jne. löytyy fiksut paikat jajajaja... Ehkä vähän meinaa iskeä viimevalmistelullinen hyperaktivaatio. :D Onneksi olen seuraavat pari päivää kotipaikkakunnalla, niin en voi riehaantua liikaa. Vielä.

Kissanvessa-angsti

Kissalle pitäisi pikkuhiljaa hankkia vessa. Tarjonta lemmikki- ja verkkokaupoissa on aloittelijan silmään suorastaan hämmentävän laaja. On sementoituvaa ja puupohjaista hiekkaa, on kristalleja, mikrorakeita, pellettejä ja vessojakin kaikkea yksinkertaisesta hiekkalaatikosta prinsessalinnamaisiin hökötyksiin, joiden hinnat hipovat taivaita. Jestas sentään, että niinkin tavallista asiaa kuin kissan tarpeiden tekoa varten on kehitetty miljoona eri ratkaisua.

Koska kylpyhuoneeni on pieni, kissan toiletti tulee sijoittumaan eteiseen. Näin ollen katollinen malli olisi varmasti esteettisempi, antaisi kissalle omaa rauhaa ja pitäisi kuovitut kuivikkeet paremmin pois lattialta. Kuivikkeista mieluiten kallistuisin käyttämään puupellettejä. Pennun synnyinkodissa on kisuille tarjolla sekä pellettejä että mikrohiekkaa, joten purupapanat eivät olisi kissanpennulle uusi ja vieras kauhistus. Kuulemani ja lukemani perusteella pelletit ovat edullisia, pitävät hyvin hajuja, eivät kulkeudu yhtä paljon kissan tassuissa kuin hiekat ja ovat lisäksi ekologinen ja biohajoava vaihtoehto. Vaikuttaa oikein hyvältä minun mielestäni.

Perinteisen avoimen pellettivessan voisi värkkäillä itse. Mutta (miksi aina pitääkin olla joku asioita mutkistava mutta?) miten katon saisi siihen ympättyä? Valmiiksi katollinen pellettivessa on selvästi harvinaisuus kissanvessamarkkinoilla. Ainut, minkä löysin on Peewee Eco Top-vessa, joka ei ole ihan siitä edullisimmasta päästä. Toki, jos vessa on toimiva ja hyvä, siitä mieluummin maksaakin enemmän, mutta mistä tietäisi toimivuuden, kun niitä ei ole missään nähtävillä eikä netistäkään löydy (tai sitten en vain osaa löytää) kuin yksi kyseistä systeemiä koskeva blogiteksti? Ja tuon siivouskäytännöllisyys mietityttää, kun katto on kuvista päätellen kokonaan kiinni klipseillä, jolloin siivoamisen yhteydessä pitäisi aina ottaa koko yläosa irti. Monissa hiekkavessoissa voi avata osan katosta, jolloin lapiointi helpottuu.

Ehkä, jos ostaisi kissanhiekalle tarkoitetun katollisen ja kätevästi avattavissa olevan kissanvessan ja kehittelisi siihen välipohjan pellettikäyttöä varten... Sopivankokoinen muovilaatikon kansi, johon olisi porattu reikiä ja laitettu tukijalat vakka muttereista saattaisi toimia, jos materiaali olisi tarpeeksi tukevaa. Muovinen välipohja tuntuisi varmaan kivemmalta tassujen alla kuin esimerkiksi metalliverkko. Pitää kehitellä ja ideoida tätä vielä.

Voi huoh! Olenko vain liikoja toivova idealistitapaus, vai miksi tämä tuntuu niin vaikealta? Vinkkejä, neuvoja ja rohkaisua otetaan vastaan kiitollisuudella.

Ensikosketus kynsien leikkaamiseen

Pennuilta on napsittu varvasaseita jo usemapaan otteeseen. Minä sen sijaan en ollut koskaan ennen leikannut kissan kynsiä. Keskiviikkona tähän tuli muutos, kun sain kissanpentujen synnyinkodissa ottaa kynsisakset käteeni ja napsia Cafun kynsistä terävät kärjet pois. Homma hoidettiin niin, että ensin minä pidin Cafua sylissä, kun synnyinkodin emäntä näytti ekalla tassulla mallia, miten kynsien leikkaaminen tapahtuu. Sitten vaihdettiin päikseen. Hän piti pentua, kun minä leikkasin loput kynnet. Ei ollut ollenkaan niin vaikeaa, kuin mitä olin luullut. Kynnet tulivat helposti esiin ja Cafulla ne ovat niin vaaleat, että punertava ydin erottuu helposti. Etujalkojen kannuskynnet tosin leikkasi kokeneempi ihminen, koska ne jäivät hankalaan kulmaan minusta katsottuna. Eiköhän se silti onnistu tulevaisuuden manikyyrihommissa minultakin. Ainakin olo jäi luottavaiseksi.

Tietysti kotona tulee olemaan vastassa se tilanne, että hoidan itsekseni niin kissan pitelemisen kuin kynsien leikkaamisenkin. Siitä huolimatta tällainen ensikosketus hoitotoimenpiteeseen oli hyvä. Ei jännitä yhtä paljon, kun tietää, miltä kynsi leikatessa tuntuu, miten sujuvasti kärjen saa napsautettua lyhemmäksi ja kokemuksen siitä tärkeimmästä: miten ja mistä kohtaa lyhennetään. Loppu hoitunee totuttelemalla, palkitsemalla ja ehkä harhauttamalla. Tänään poju jaksoi olla hienosti paikallaan, kun näköetäisyydelle sattui kärpänen, jota kyttäillä.

Alla muutama kännykkälaatuisen epätarkka kuva viime sunnuntailta. Cafu se vaan kasvaa ja komistuu!

Cafu 3.8.2014 1/2

Cafu 3.8.2014 2/2

Ensi maanantaina poitsu käy sisarustensa kanssa eläinlääkärin tarkastuksessa, jossa selviää voidaanko Cafu veljineen varhaiskastroida suunniteltuna päivänä. Se tarkoittaa myös luovutuspäivän varmistumista, jee!

Perjantaihupia

Mitä sä teit perjantai-iltana? Mä vietin omani kokoamalla raapimapuun. Mustista ja Mirristä tilattu jättipaketti saapui perille mukavasti ilmaisella kotiinkuljetuksella, enkä malttanut olla kasaamatta hökötystä saman tien. Tai siis saman tien kahdessa tunnissa...

Ensimmäinen askel oli ottaa plyysipäällysteiset osat ulos laatikosta ja imuroida ne. Osasin odottaa pölähtelyä ja halusin hoitaa pahimmat hippuset pois mahdollisimman heti. Saman käsittelyn kokivat sisalköysipölkyt.

Kuten näkyy, plyysin tummanharmaa väri sopii hyvin lattialaminaatin sävyyn.

Kun nostin suuremman pesäboksin lattialle, ihmettelin miten hitossa se voi olla niin painava. Tarkempi silmäys osoitti, mistä oli kysymys. Se oli täynnä köysitolppia

Sitten vain kaikki osat lähietäisyydelle, ruuvit esille selkeään järjestykseen, katse ohjepaperiin ja hommiin.

Palapelin palaset.

Tällaisella ohjeistuksella liikkeelle.

Oli mukavaa puuhatselua illan ratoksi. Tykkään tehdä pieniä korjaus/rakenteluhommia, kunhan niitä varten ei edellytetä akkuporakonetta tai muuta hc-välinettä, jota omasta survival kitistäni ei löydy. Tähän riitti mukana tullut kuusikulma-avain ja orastava rakko peukalossa. Eikä ollut yhtään liian vaikeaa. Mitä nyt vähän meinasi tulla typerä olo urakan loppuvaiheessa, kun jouduin purkamaan etukäteen kokoamani pohjakerroksen ja kasaamaan sen uudelleen. Vinkki: kun kokoat raapimis/kiipeilypuuta, noudata ohjeita. Älä aloita alhaalta, jos ohjeissa on selkeesti numeroitu kohdaksi 1 ylin taso. Mutkun ois voinu olla hyvä idea... No, onneksi sain puun kasaan sen kummemmitta kommelluksitta.

Ja voilá! Tein sen omin pienin kätösin.

Esteettinen silmäni tykkäisi enemmän, jos korkein tähyilypaikka olisi vastakkaisella puolella. Eiköhän tätäkin pian totu katselemaan. Viimeistään sitten, kun olennainen puuttuva osa, eli katti itse, saapuu perille. Onhan tuo ehkä hieman isohko yhdelle kissalle, mutta onpahan lellipennulle tilaa riekkua. Ja jos muutaman vuoden kuluttua vaikka olisi kisuja kaksin kappalein, ei ainakaan ihan heti tarvitsisi olla hankkimassa uutta raapimispuuta, jos tämä vain pysyy siihen saakka ehjänä.

Pentuvierailulla

Kävin sunnuntaina katsomassa Cafua pitkästä aikaa. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, viime käynnistä oli kulunut vain yhdeksän päivää. On kyllä mahtavaa, että pentue asustaa kävelymatkan etäisyydellä. Pääsee näkemään kissavauvaa usein ja seuraamaan sen kasvamista ja temmeltämistä. Ja kuten sanoin synnyinkodin emännälle, vierailulla tajuaa aina uudelleen kunnolla, että kissa on todella tulossa kotiin syksyn alussa. Konkretisoi asiaa aina mukavasti ja muistuttaa, miten onnellinen tulevasta lemmikistä olenkaan.

Vierailu alkoi Cafun tökkimisellä hereille.

Heräilevä vauva.

Pennut olivat kasvaa hujahtaneet reilussa viikossa älyttömästi. Ne eivät ole enää mitään avuttomia pikkupirpanoita, vaan minikissoja, joilla on jo isojen kissojen elkeitä. Muistuttavat jollain lailla 5–6-vuotiaita ihmislapsia, joilla on rajattomasti virtaa, uteliaisuutta ja leikkisyyttä, mutta jotka ovat silti jo vähän oppineet tavoille. Joskin kissanpennut tekivät sunnuntaina paljon hienompia saalistushyppyjä lelujen perässä, kuin lapset koskaan minun nähteni. Vauhtiakin niillä on enemmän - liikkuvasta abymukulasta on enimmäkseen mahdotonta saada kuvia (ainakaan allekirjoittaneen valokuvaustaidoilla).

Pääsin todistamaan vierailullani historiallista hetkeä, kun Cafulle sovitettiin ensimmäistä kertaa pentuvaljaita. Ihmeen sujuvasti ne saatiin sille päälle, eikä kissanpojalla ollut valjashalvauksesta tietoakaan. Hetken se juosta sinkoili edestakaisin, mutta jäi sitten painimaan sisarustensa kanssa kuin ei mitään. Päätettiin käyttää se talutushihnan päässä ekaa kertaa takapihalla samaan syssyyn (mä sain taluttaa!). Vähän oli pikkuherra varuillaan vieraiden äänien ja hajujen äärellä. Naapurustosta kuuluva etäinen ruohonleikkuu ja sähkökitaran soitto taisivat vähän hirvittää. Aluksi se livahti puutarhakalusteiden alle suojaan tarkkailemaan uutta ympäristöä. Aika nopeasti Cafu kuitenkin lähti liikkeelle haistelemaan talon seinustoja. Näytti harkitsevan moneen kertaan ikkunalaudalle kiipeämistäkin, muttei löytänyt sopivaa ponnistuspaikkaa.

Otettiin hetken päästä ensikosketus ruohikkoon. Uusi tuntuma tassujen alla ei kauaa hämmentänyt, vaan Cafu päätti nopeasti, että nurmelle voi ihan hyvin pissata. Rohkea poika! Ulkona viivyttiin suunnilleen 10 minuuttia. Kertaakaan sinä aikana Cafu ei jähmettynyt paikoilleen tai vaikuttanut ahdistuneelta tai pelokkaalta. Lupaava alku valjastelun harrastamiselle!

Ensijärkytystä nurmikolla.

Seikkailija takapihalla.

Nurtsipissillä.

Mutta tuitui! Cafu ihan selkeästi suhtautuu minuun läheisemmin, kuin muut pennut. Katseltiin ja ihmeteltiin synnyinkodin emännän kanssa, miten se kiipeili ja istui sylissäni toisin kuin muut sisaruksistaan, vaikka kaikki pennut olivat koolla jahtaamassa liikuttelemaani sulkalelua. Ehkä haisen jo vähän tutulta, tai sitten se vaan tietää jollain kissojen mystisellä kyvyllä, että olen sen ihminen. Mut oi, kun tuli hyvä mieli Cafun viihtymisestä sylkyssä. Se on mun ihana murunen. <3

Cafu lasipöydän takana.

Seuraava visiitti sovittiin taas seuraavalle sunnuntaille. Sitä odotellessa.

Zooplus-tilaus 1.0

Sain tuossa viikko sitten ensimmäisen pakettini Zooplus-verkkokaupasta. Tilaaminen oli helppoa ja toimituksessa meni 4 arkipäivää siitä, kun sain sähköpostiin vahvistuksen tavaran lähettämisestä. Vähän hermoilin etukäteen ehtisikö paketti saapua oikealla hetkellä, kun olin tiistaina lähdössä heti aamusta mökkireissuun, mutta mukavanoloinen lähettipoika soitti ovikelloa juuri parahiksi maanantaina. Olen tyytyväinen!

Koskematon boksi.

Piti aukaista loota melkein heti ja käydä läpi, millaisia tilaamani jutut olivat oikeasti näyttöruudun kuvaan verrattuna. Pahvilaatikko sisälsi kissan leluja, raksupallon, tunnelin, ikkunalautapedin (joka tosin päätynee ainakin aluksi parvekepediksi), parvekeverkon ja naksuttimen. Tilauksen mukaan oli lisäksi laitettu pieneksi ilmaislahjaksi pussi kanasydänherkkuja.

Sain vihreän naksuttimen, jes!

Tunneli, peti ja verkko.

Lelut odottavat vielä leikkijää.

Saatoin käyttää hyvän hetkisen palloradan kokoamiseen kahdella tavalla, lelujen testailuun ja herkkupallon tutkimiseen. Niin kenen huviksi mä nää tilasinkaan?

Foliopallot olivat aika lytyssä laatikon pohjalla, mutta pienellä pöyhimisellä ne sai pyöreiksi.

Vasemmalla pallo suoraan pussista, oikealla pöyhitty versio.

Talletin laatikkoon myös muovihärpäkkeet, jotka olivat pitämässä boksia kiinni. Niillä saanee hyvät leikit aikaiseksi, kunhan pentu kotiutuu. Tietysti itse pahvilaatikkokin pitää säilyttää tallessa kissan rymyämistä varten. Syyskuun alku tule jo!

Tässä vielä laatikon sisältö jemmattuna koko komeudessaan.

Kasvikohtaloiden pohdintaa

Yksi tämän hetken kysymys on seuraava: Kun kissa tulee, miten käy kasveille? Pidän siitä, että kotona on jotain vihreää. Etenkin talvikuukausina huonekasvit tuovat viihtyisyyttä asuntoon ja alkukesällä parvekekukkien laittaminen oli todella mukavaa hommaa. Kissoilla kuitenkin on taipumusta pureskella vihreitä kasvavaisia. Olisi siis toivottavaa, että kasvit eivät aiheuttaisi maistelijalleen myrkytysoireita.

Pitkäaikaiset ystäväni rönsyliljat joutuvat todennäköisesti kiertoon kissan tulon myötä. Olen yrittänyt saada selkoa rönsyliljan myrkyllisyydestä tai myrkyttömyydestä kissoille ristiriitaisin tuloksin. HUSin kasviluettelon mukaan se ei ole myrkyllinen, mutta toisaalta David Taylorin Tyytyväinen kissa-kirjassa se löytyy myrkyllisten kasvien laatikosta. Oli miten oli, rönsyliljat ovat ymmärtääkseni juuri sellaisia suikulalehtisiä kasveja, joita kissat mielellään järsivät. En ajatellut jättää nähtäväksi, mitä jännää ehkä käy, jos kissa käy napsimassa liljanlehtiä. Rönsyliljoille pitää siis löytää jostain adoptiokodit. Niitä ei voi vain heittää menemään, koska kyseisillä kasveilla on tarina.

Uskolliset rönsyliljat.

Sain alkuperäisen rönsyliljani 19-vuotiaana, kun olin työharjoittelussa kotipaikkauntani kukkakaupassa. Se oli päässyt kauhtumaan sen verran, että sain viedä liljuskan kotiin ilmaiseksi. Minähän vein, kastelin, vaihtelin multia ja viisi vuotta myöhemmin se on edelleen hyvissä voimissa. Viime kesänä se teki jopa poikasia, kun kuivia lehtiä siistiessäni katkaisin vahingossa rönsyn. Sen sijaan, että olisin heittänyt irronneet rönsyt pois, laitoin ne kokeeksi veteen pilttipurkkeihin. Niille kasvoi kuin kasvoikin omat juuret, jonka jälkeen istutin ne multaan. Toinen rönsylapsi pääsi ystävälleni syntymäpäivälahjaksi ja toinen on asunut luonani kirjavassa ruukussa. Kaikesta yhteisestä historiasta huolimatta, jos pitää priorisoida, kissa menee kyllä heittämällä ohi vanhasta kunnon rönsyliljasta.

Lisäksi ikkunalaudalta löytyy yksi mysteerikasvi, jonka sain tuparilahjaksi. En tiedä yhtään, mikä se on. Jokin kuivassa viihtyvä paksulehtinen tapaus. Kivalta se näyttää, mutta myrkyllisyystasosta ei ole hajuakaan. Sen kohtalo on siis vielä hämärän peitossa.

Mikä tämä mahtaa olla?

Laitoin tosiaan tänä kesänä ensimmäistä kertaa parveketta vihreämpään kuntoon. Valitsin kasvit aika lailla näppituntumalla sen mukaan, mikä näytti kivalta ja minkä pitäisi pärjätä puolivarjossa. Siinä vaiheessa, kun istuttelin rehuja, niiden yhteensopivuus abyn kanssa ei ehtinyt juolahtaa mieleeni.

Parvekkeella kasvaa kukkalaatikoissa intianminttua, daalioita ja verenpisaraa. Ruukkuihin istutin tuoksuherneitä. Ensimmäinen juttu, mitä olisin voinut ajatella on, että verenpisara voi kasvaa aika isoksi pensaaksi. Se olisi ehkä ollut viisaampaa sijoittaa suureen ruukkuun lattiatasolle, mutta mitäpä pienistä. Hyvin on tähän asti pärjännyt ja näyttänyt viihtyvän. Mitä nyt vähän kenottavat.

Violetti verenpisara.

Valkoinen verenpisara.

Verenpisara on myös epämääräisen myrkyllisyystiedon kohde. Jälleen sama ristiriita em. lähteiden kanssa. Mieli tekisi uskoa HUSia myrkyttömyydestä, niin ei tarvitsisi miettiä jatkotoimenpiteitä. 

Parempikuntoinen daaliani.

Intianminttu.

Intianmintun kanssa ei pitäisi olla ongelmaa. Kukkakaupan myyjän mukaan sen syömistä ei suositella, mutta jotkut hauduttavat kasvista siitä huolimatta teetä. Sitä paitsi intianminttu tuoksuu hammastahnalta, joten ehkä kissa välttelee sitä. Daalioiden pitäisi olla turvallisia myös.

Tuoksuherneet ovat ilmeisesti myrkyllisiä, vaikka HUSin luettelon mukaan ”pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Juuri sopivasti myrkkytuomio osui kasveille, jotka itse kasvatin pikkuisista siemenistä, joiden kukkien pitäisi tuoksua hyvältä ja joiden tulisi pysyä hengissä pitkälle syksyyn. Tyypillistä. Onneksi noilla on vielä yli kuukausi armonaikaa jäljellä. Toivottavasti ymmärtävät siinä ajassa kiivetä kauniisti ristikkoon ja tehdä kukkia.

Keskenkasvuisia tuoksuherneitä. "Nätit" naruviritykset yrittävät ohjata kasvusuuntaa.

Ja toki, eihän kissa valvomatta parvekkeella tule olemaan. Pitää vain olla tarkkana sen suhteen, ettei se mene syömään vääriä kasveja. Abyt tosin ovat kuulemma todella nopeita liikkeissään, joten aina parempi, jos voi pelata varman päälle.

Jotain luvallista jyrsittävää vihreää kissalla tulee kuitenkin olla. Laitan lähempänä abyn kotiutumista kissanruohoa kasvamaan sekä parvekkeelle että sisälle, niin on sitten mitä pureskella. Huomatkaa, että uskon sokeasti, että syyskuun alussa on vielä paljon mukavia säitä parvekkeella oleilua varten.