Jännitystä parin viikon takaa

Koin pienimuotoisia kauhistuksen hetkiä muutama viikko sitten. Olin Oivan kanssa kotona, pikkusiskoni oli lähtenyt uimaan vähän aikaa sitten. Oiva nukkui sikeästi päikkäreitä sängylläni, kun kävin pesemässä hiukset.

Kun sitten palasin suihkusta omaan huoneeseeni, kissaa ei näkynyt missään. Tein kierroksen sisällä huudellen Oivan perään, mutta mitään ei kuulunut. Huoli heräsi viimeistään siinä kohtaa, kun helistin namipurkkia, eikä pohjaton kaivo kipittänyt luokseni tavalliseen tapaansa. Pahat aavistukset vahvistuivat. Harpoin namit mukanani pikkusiskon huoneeseen ja huomasin tuuletusikkunan olevan auki. Äidin luona osa tuuletusikkunoista on sellaisia, joissa ei ole minkään maailman hyttysverkkoa. Ikkunan saa kyllä avattua kissaturvallisesti lukkotapin avulla niin kapeasti raolleen, ettei Oiva mahdu kulkemaan siitä läpi, mutta tällä kertaa ikkuna oli apposen auki.

Ensimmäinen ajatus tässä kohtaa oli suunnilleen ”Jumaliste, nyt se on lähtenyt jonkun räksän perässä keskelle metsää tai jäänyt auton alle!” Suuri oli helpotukseni, kun näin Oivan istumassa kiltisti takapihalla, lähimetsään johtavan sillan päässä kaikessa rauhassa. Ei ollut vissiin uskaltanut hipsiä kauemmaksi ilman mamia. Kutsuin Oivaa uudelleen, vihelsin luoksetulokutsun ja  helistin namipurkkia uudelleen. Oiva maukaisi kuuluvasti ja juoksi salamana sisälle samasta ikkunasta, josta oli livistänyt. Huh! Juuri tällaisten tilanteiden varalta olen opettanut Oivan tulemaan luokse. Onneksi mun kissa on fiksu ja ahne.

Alla olevat kuvat eivät liity livistykseen. Ne ovat vain osoitus Oivan tavasta kytätä aidanraoista naapurin pihakoirien oloja, kun valjastellaan talon ohi pallokentälle. Taivahille tattis siitä, ettei se rohjennut lähteä omin nokkinensa sanomaan hirvikoira-Herkulekselle moi.

Aidan toisella puolella on aina jännempää.

Naapuruston söpöin kyylä.

Viikonloppureissu

Otin Oivan mukaan viikonlopuksi kotipaikkakunnalle lapsuudenkotiin. Kissassa uusi paikka aiheutti vain pientä jännitystä. Perjaintai-iltapäivänä perillä tarjottu ruoka ei meinannnut maistua. Oli varmaan niin paljon kaikkea kiinnostavampaa tutkittavaa. Kakat Oiva uskaltautui tekemään vasta sunnuntaiaamuna, mutta muuten oli kuin kotonaan. Se tutki uudet nurkat perusteellisesti ja moneen kertaan, kävi laatikolla (ei yksiäkään hutipissoja!) ja nukkui yöt totuttuun tapaan mun vieressä. Muutamaa nenäliinaa ja hamsterin pesävanua lukuun ottamatta mitään ei tuhottu tai revitty.

Paijaajia riitti ja kissa sai huomiota joka suunnalta. Syliin pääsi (tai joutui) monta kertaa. Oiva olisi kuulemma saanut nuolla äidin aamupalajogurtin kannenkin, jos olisi hänen kissansa. Jäi tällä kertaa ilman, kun activian vatsantoimintasysteemit voisi olla kissalle vähän hurja kokemus.

Kylässä paras paikka oli ei niin yllättäen sohvalla.

Ainut ikävä riiviöinti, jota Oiva toteutti matkan aikana oli perheenjäsenten näykkiminen. Tekeehän Oippu sitä mullekin vielä välillä, mutta selkeästi kokeili enemmän siskojani. Toisaalta Oiva antoi kaikkien laittaa valjaat päälleen, veti lelujen perässä sohvarallia, pötkötteli siskojen vieressä kehräten ja nukkui onnelinen ilme naamallaan syleissä, vaikka niihin asettuminen ei aivan omaehtoista ollutkaan. Minusta kissa vaikutti viihtyvän kylässä hyvin, vaikka pidemällä ajalla rentoutuisi varmasti lisääkin.

Emännän lapsuuskodissa Oiva kohtasi myös outoja hajuja, jotka tulvivat suljetun oven takaa. Ennen kellahtamista iltapäiväunille lauantaina, se sai nähdä yhden kolmesta piilopaikasta tuoksuvasta otuksesta.

Oiva ja Fernando-marsu.

Pikkusiskoni kaksi marsua ja hamsteri saivat olla kissalta rauhassa omassa huoneessaan ja kohtaaminen Fernandon kanssa sujui tyynesti haistellen. Ehkä Oiva huomasi, että Fertsi on liian iso otus saalistettavaksi - melkein Oivan itsensä kokoinen vötkäle.

Ja! Kotivisiitillä koettiin riemastuttava hetki, kun Oiva oppi istumaan käsimerkistä. Aloitettiin naksutinkoulutus viime viikon alussa ja emännän innostus oli valtaisa, kun karvalapsi hoksasi painaa takapuolensa lattiaan. Tänään pieni neropatti tajusi istumisen sanallisesta käskystä ja oi, kun olin taas haljeta ylpeydestä.

Reissun jännitävin osuus eli matkat edestakaisin päästiin kulkemaan kätevästi kimppakyydillä pihasta pihaan kamojen ja kantokopan kanssa. Poika sai samalla ensimmäiset pitkän matkan kokemukset auton kyydissä olemisesta. Ne voi Oivan osalta tiivistää yhteen sanaan: huusi. Molempiin suuntiin puolitoista tuntia meni vänisemällä äänellä, joka oli perjantaihin asti pysynyt piilossa uuden emännän korvilta. Pelko/kiukkumaukuminen oli pikkuisen mamman sisuksia riipivä (nokun mun vauvalla oli hätä!), mutta minkäs teet. Ehdottoman positiivista kuitenkin oli, ettei Oiva oksentanut tai tehnyt tarpeitaan kantokoppaan. Toivottavasti pentu oppii tulevien matkojen myötä, ettei autokyytiin kuole eikä määääyh!-huudoilla pääse ulos yhtään nopeammin.

Vaikka reissussa oli mukavaa, Oivan kehräys oli oman reviirin maaperälle tassutellessa äänekästä ja kesti kauan. Mutta kyllä naureskelin, kun lapsiparan ääni oli aivan käheä autossa huutamisesta. Iltaruokaa tarjotessa siitä irtosi vain lisää raspimaukua tavallisen pyyntömiukumisen sijaan. Voi toista!

Oma nojatuoli kullan kallis. Onnellinen Oiva tuskin aavistaa, että seuraavan kerran matkustetaan ehkä jo tällä viikolla.