Ihana kamala Oiva

Päätin tehdä kaksiosaisen postauksen Oivan hyvistä ja huonoista puolista. On sanomattakin selvää, että kissat ovat mahtavia otuksia ja rakkaita perheenjäseniä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että niin ihania kuin kehräävät viiksivallut ovatkin, varmasti jokaisessa maukujassa on myös niitä ei niin ihania puolia. Ihmisomistaja, joka väittää muuta huijaa tai on taitava katsomaan harmituksia läpi sormien.

Aloitan Oivan vähemmän kivoista piirteistä. Näin siksi, että kaikkia kiinnostaa kuitenkin enemmän saada tietää höpönassun nurjasta puolesta, koska mussukoin Oivaa täällä muuten niin paljon. Pitää korjata vääristymää. :D Ja ehkä vähän myös siksi, että mun mielestä pitää saada kertoa ikävistäkin asioista jopa kissablogissa. Kiiltokuvat ovat kivoja, mutteivät välttämättä vastaa todellista päivittäistä elämää nelijalkaisen viiksekkään kanssa ainakaan joka hetki. Tässä vaiheessa, kun on elellyt oman abyvauvan kanssa kolmisen kuukautta, osaa jo riisua vaaleanpunaiset silmälasinsa ja katsoa otusta arkisemmasta vinkkelistä kuin ekoina viikkoina. Vaikka Oiva on luttana ihana tuitui mun oma pikkuinen poika, niin on se hetkittäin muutakin.

Hämäräperäinen Oiva hämärässä kuvassa. Kuka arvaisikaan, mitä ovelan söpöläisnaamion taakse kätkeytyy?

Oiva on aina jaloissa. En oikeasti tajua, miten kissa voi olla näin taitava asettumaan juuri siihen, minne ihminen on astumassa. Olen jo lakannut laskemasta, miten monta kertaa olen meinannut tallata Oivan päälle. Siihen nähden olen ylpeä, että olen oikeasti astunut kissan päälle vain kerran. Eräänä maanantaina runnoin joko sen tassun tai hännän eteisessä. Vannon, että liikautin kengitettyä jalkaani vain ehkä sentin kun käärin kaulahuivia niskaani, niin kuului rääkäisy. Kun nostin hämmentyneenä jalkani ylös, Oiva juoksi kauheaa kyytiä vierestäni keittiötä kohti. En edes ehtinyt nähdä, minkä kohdan runtelin, mutta onneksi Oiva unohti koko vahingon saatuaan pari namia. Samalla rauhoittui mun huono omatunto ("satutin mun vaavia, voi ei!"). Ei aristanut varpaitaan eikä häntää, mikä huojensi oloani kovasti.
Mutta oikeasti, Oiva on mestari olemaan tiellä. Etenkin keittössä kytätessään ruokaa - oli se kissan tai ihmisen. Tiskialtaankin reunalla pitää pujotella käsivarsien ali mahdollisimman pienistä koloista, kun mami yrittää tiskata. Myös leikkiessä poika ilmestyy välillä juuri siihen, mihin heilahtava käteni osuu, vaikka olisin puoli sekuntia sitten nähnyt kissan turvallisella etäisyydellä. Joten ihan vaan tiedoksi kaikille abya halajaville: kasvattajat eivät liioittele kertoessaan, että kissat ovat aina edessä.

Oiva on ruokarosvo ja pohjaton kaivo. Kun jääkaapin ovi käy, Oiva herää sikeimmästäkin unesta ja juoksee paikalle vaativasti maukuen. Ruokaa pitäisi Oivan mielestä olla tarjolla aina ja koko ajan. Jos kissa saisi päättää, sen päivät kuluisivat varmaan vain ja ainoastaan syödessä nukkumisen lisäksi. Meillä ei näin ollen ole jatkuvasti tarjolla muonaa. Oiva imuroisi pikkuhiljaa syötäväksi välipalaksi aiotut ruoat kerralla kitaansa kuitenkin. Kotipaikkakunnalla se osoitti ruokaryövärin taitonsa pöllimällä röyhkeästi kinkkusiivun paahtoleipäni päältä, kun silmäni vältti sekunniksi. Pakko tosin myöntää, että se oli tosi hassu tilanne. Kotona Oiva osaa pysyä poissa lautaseltani, vaikka kääntäisinkin hetkeksi selkäni. Kinkku oli selkeästi liian vastustamatonta ja eksoottista, kun yleensä leivälläni on juustoa ja vihanneksia. Joka tapauksessa leipoessa pannarit sun muut täytyy nykyisin jemmata jäähtymään tiskikaapin suojiin, koska jos leivonnaisessa on maitoa, munia ja/tai voita, se on Oivasta tarkoitettu kissalle.

Pahis-Oiva (tai kärttyisä läskinaama-Oiva sulattelemassa ryöstösaalista :D).

Oivan kanssa on lievästi rasittavaa matkustaa jatkuvan huutamisen vuoksi. Boksissa on ok olla, kunhan ei vain mennä hurisevaan automobiiliin. Kun sitten ollaan autossa, oli se bussi tai henkilöauto, Oiva parkuu poispääsyä kuin kyseessä olisi kovemman luokan kidutus. Seuraavalla automatkalla aion testata Feliwayn suihketta, josko yhtään rauhoittaisi elämöintiä.

Vaikka Oivalla on korkea ja hieno kiipeilypuu, se raapii hyvin mielellään nojatuolia. Vielä ei erotu tuhomerkkejä, mutta voi olla, että hankin pienen raapimahärpäkkeen tuolin viereen. Jos vaikka sallittu kohde tuolin vieressä säästäisi nojiksen pintaa.

Oiva on edelleen vessaprinsessa. Jos laatikoita ei tyhjennetä ja pestä riittävän usein (tarkoittaa päivittäin tyhjennys ja ainakin kerran viikossa pesu), se ilmaisee tyytymättömyytensä kuseksimalla tiskialtaaseen. Ja ennen kuin kommenteissa viriää keskustelua kuivikkeista, niin haluan todeta, että tämä on minusta nimenomaan Oivan siisteyspäähänpinttymä. Pelletit kelpaavat taas heti, kunhan boksit on pesty. Myöskin, jos tiskialtaassa on astioita, sinne ei tassutella pisulle.

Kauhean Oivan tuima tuijotus sai kuvaajan kädet tärisemään.

Sellainen on ihana kamala Oiva. Mutta paljon kertoo, että kun yritin keksiä Oivasta piirteitä kamala-akselille, niin en kyllä keksinyt muuta kuin nämä. Ja kuten ehkä hoksasitte, näistä suurimman osan voi kääntää myönteisiksi. Ruokarosvo = helposti motivoitavissa nameilla mihin vain, eikä koskaan ole nirppanokkaillut ruoan kanssa. Aina jaloissa = osallistuva ja seurallinen. Matkustamishuuto = ei sentään voi pahoin ja on pieniääninen otus. Hutipissat taas ovat ihan minun toiminnastani kiinni ja vältettävissä, samoin raapimiseenkin on löydettävissä ratkaisu. Oivan kamaluus on siis hyvin suhteellista.

Seuraavalla kerralla luvassa kakkososio: Kamalan ihana Oiva. Joten eipä muuta kuin to be continued...

Abymaista tuhovoimaa

Koska Oiva on metsästysintoinen pentu, saaliit saavat kokea välillä aika kovia. Lelut kärsivät pikkuhampaiden pistot ja leukojen tappopuraisut puhumattakaan tassulöylytyksistä. Ei siis mikään ihme, että Oivan käsittelyssä leluilla on tapana ottaa lämää ihan kunnolla ja hajota. Lempparit kärsivät aina eniten.

Todistuskappale nro 1: Hiirilelu

Ennen.

Rakas hiirilelu oli ensimmäinen jahtikohde uudessa kodissa, josta Oiva innostui tosissaan. Alkupäivinä ei juuri muilla ötököillä leikittykään. Viehätys juonsi juurensa varmaankin hampaissa hauskantuntuiseen luonnonmateriaaliin, revittäviin häntähapsuihin ja hiiren sisältä kuuluvaan pieneen rapinaan. Noh, tältä hiirilelu näyttää nykyään:

Nyt.

Love hurts, vai miten se oli? Häntähiput harvennettiin parissa päivässä, muu ruho otti damagea pidemällä aikavälillä.

Todistuskappale nro 2: Huiskat

Huiskan elinkaari.

Kuten näkyy, höyhenhuiskan kestävyys on rajallinen. Onneksi niitä saa halvalla lisää. Viime ruokapaketin yhteydessä iskin ostoskoriin 3kpl säästöpakkauksen, joten kuvaan sai hyvän esimerkin siitä, miten tuuheasta töyhdöstä vähenee sulat pikkuhiljaa. Kalju versio on ollut käytössä siitä asti, kun Oiva muutti tänne ja se myös näkyy. Keskimmäinen on ollut tuhottavana ehkä kolmisen viikkoa ja siitäkin kisu on nyppinyt jo jokusen höyhenen. Sulkasatoisuuden tahtiin vaikuttaa Oivan puru- ja kynsikaluston lisäksi se, etten minä käsittele huiskia silkkihansikkain kissaa leikittäessäni. Niillä rymyytetään Oivaa ihan kunnolla, mikä tarkoittaa mm. kiskomista pahvilaatikoiden kolojen läpi ei yhtään hellävaroen.

Hyvä juttu huiskissa on, että Oiva kelpuuttaa jahdattavaksi vaikka pelkän kepin. Joihinkin leikkeihin kynitty versio on jopa parempi, kuten kepin tökkäämiseen sohvan selkänojan tyynyjen välistä ja vetäminen toiselle puolelle, kun Oiva vaanii sohvalla ja ihmettelee, mihin kepakko katosi. Yksi kissan mielestä parhaita leikkejä ikinä.

Onneksi Oiva ei tarvitse viihtyäkseen kalliita monien eurojen välineitä, vaan yleensä kotikutoiset yksinkertaisuudet toimivat parhaiten. Vaikka em. huiskien irtohöyhenet voi uusiokäyttää sitomalla niitä narun päähän jahdattavaksi. Toimii muuten hyvin, kuten kuvan vauhdikkuudesta näkyy.

Höyhenet möyhennettävinä.

Eikä minkään perässä ole yhtä kiva heittää hyökkäyskuperkeikkoja, kuin piiloon virkatun pullonkorkin renkulan. Sitä voi sitten jahdata joko narun päästä tai napata ilmasta, jos mama heittää.

Kuka pelkää lunta?

Ei nimittäin ainakaan Oiva!
Eilen meidänkin nurkille oli satanut kunnon ensilumi, jes! Pikkuisista lumiharsoista Oivalla oli jo kokemusta, eivätkä ne aiheuttaneet oikeastaan minkäänlaisia reaktioita ulkoillessa. Nyt lunta oli kuitenkin kunnolla. Minä innokkaana päästin Oivan tutustumaan ihmeaineeseen heti eilen aamulla parvekkeelle. Kissan istumalauta oli peittynyt lumeen, mutta Oivalla ei kauaa nokka tuhissut, kun se oli jo kaivamassa sitä esiin.

Pari tuntia myöhemmin lähdettiin ihan kunnolla tutustumaan talviseen maisemaan valjastellen. Oiva ei ollut pitkään hämillään lumen suhteen. Pari kertaa se kokeili kynnysportaalta tassulla, että uskaltaako mössöön astua vai ei. Hyvin uskalsi, eikä sitten muuta kuin tutkimaan valkeuden verhoamaa reviiriä.

Ei pelota yhtään!

Lumivaaniskelija.

Minusta näytti, että lumi oli Oivasta hauska ja jännä juttu. Se loikki, juoksenteli, hyökkäili peittyneiden risujen kimppuun ja kaivoi pieniä koloja lumeen.

Hankipönötyskuva.

Korvillekin satoi lunta, mutta se ei menoa haitannut.

 Ja Oiva hoksasi, että lumella on paljon parempi peitellä pissat kuin maahan jäätyneillä lehdillä.

Ette varmaan arvaa mihin kohtaan Oippu lirautti.

Lumimies viihtyi ulkona tunnin verran. Tänään mentiin uudelleen puolikkaaksi. Olisi viihtynyt varmaan pidempäänkin, mutten tällä kertaa päästänyt sitä kytikselle lintulaudan alle. Saatiin pyyntö pitää kissa sieltä poissa, että tirpat uskaltavat syödä. Vaikka minun empiirisen havainnointini mukaan ne tipuset kyllä menee laudalle, vaikka me oltaiskin vieressä. Olen vakuuttunut, että linnut lähinnä nauraa Oivalle, joka seurailee niitä narun päässä, eikä ikinä ole ollut lähelläkään saada talitinttiä kiinni. Mutta ei viitsi tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, kun kerran pyyntö esitettiin ihan asiallisesti. Kattellaan tipusia vähän etäämmältä tästä lähtien ja rymytään metsässä toisella puolella taloa.

Kuten näkyy, ei ne tintit nyt niin paljoa Oivaa pelkää. Parhaimillaan yksi hyppi noin puolen metrin pässä Oivan nenästä.

Oivan ääni

Kun Oiva tuli meille, sillä oli pieni äänenpahanen. Ihan pikkuruinen piiperrysmauku, joka oli säälittävyydessään hellyyttävä. Ekan kotipaikkakunnalla vierailun ja siihen liittyvän tyytymättömän "en tykkää olla autossa"-huudon jälkeen Oiva tuntui löytävän äänensä. Enää ei piipitetä lapsekkaasti, vaan nuorelle miehelle on iskenyt äänenmurros. Nykyisin nauku soi matalammalla ja vahvemmalla nuotilla.

Abyilla on suhteellisen hiljainen ääni, mutta Oivan kyllä kuulee, kun sillä on asiaa. Etenkin aamuisin, kun mamma on tylsimys ja viettää aikaansa kylppärissä laittamassa naamaansa kuntoon. Oivan mielestä pitkän yön jälkeen pitäisi heti leikkiä kissan kanssa ja antaa ruokaa. Toisaalta Oiva juttelee myös pienemmällä volyymillä, joskus päästää jopa sieviä pikkukujerruksia, kuten pennumpana.

Tässä muutama näyte Oivan äänivalikoimasta. Kannattaa lisätä äänenvoimakkuutta, koska Oivan jutustelu kuuluu aika hiljaisella.

Metsästyskurnutusta:

Keskustelua keittiössä:

Kynsileikkurointia

Kissan kysien leikkaaminen on varmaan hoitotoimenpiteistä eniten jännitystä aiheuttava uusille kissanoimistajille (ja varmaan joillekin kokeneemmillekin). Tavat lyhentää raapimiskoukkuja ovat monet. Joku käyttää vastaan pyristelevän kisun eläinlääkärillä kynsien leikkuussa, mutta luulisin että huomattavasti tavallisempaa on saada homma hoidetuksi kotosalla.

Ensimmäinen kikka, jota itse käytin kissan kynsien leikkaamiseen, oli käytellä kynsisaksia salakavalasti Oivan nukkuessa päiväunia. Siinä rentouden tilassa se ei jaksanut kiemurrella vastaan vähääkään, joten kynsien esiin painelu ja tutkaileminen oli helppoa. Ainoan vaikeuden muodosti työergonomia. Kissan pötkötellessä sohvalla tai nojatuolissa kynsisaksia ei aina saanut oman käden kannalta mukavaan asentoon. Valokaan ei ollut paras mahdollinen. Ei ollut myöskään itsestäänselvää, että Oiva nukkuisi sellaisessa asennossa, josta kaikki tassut saisi näppärästi käsiteltyä. Siispä päätin siirtyä parempaan systeemiin ja opettaa Oivan sietämään kynsien leikkuuta hereillä.

Oiva hoitaa kynsiään myös ihan itse. Tässä taidonnäyte siitä, miten kynsiä pitää pureskella hullu ilme naamalla.

Lueskelin ihaillen Kuin kissa kermakupilla-blogin manikyyripostausta ja päätin, että meillä aletaan toteuttaa samaa operaatiomallia. Kissa selkä ihmisjalkoja vasten maha leikkaajaan päin ja nipsis napsis. Vähän epäilin, mitä yrityksestä tulisi, koska Oiva ei kauheasti tykkää näyttää mahaansa saati että vatsanseutuun koskettaisiin. Samalla olin silti vakuuttunut Oivan ahneen luonteen (eli toisin sanoen mitä tahansa namien vuoksi-asenteen) ja nopeiden hoksottimien takaamista hyvistä onnistumismahdollisuuksista.

Aloitin harjoittelemalla manikyyriasentoa Oivan kanssa. On sanomattakin selvää, että muutama ensimmäinen kerta meni kiemurrellen kuin korkkiruuvi. Namit kuitenkin ajoivat asiansa ja Oivelo tajusi nopeasti, että kun pysyy maha mammaan päin, saa herkkuja. Pikkiriikkiset rauhoittumisen hetket pitenivät nopeasti. Kynsihoitola-asennossa pysymistä treenattiin suunnilleen viikko. Sitten lokakuun viimeisenä maanantaina päätin, että otetaan seuraava askel ja kokeillaan kynsisaksia ihan vain pariin kynteen. Meni niin mainiosti, että leikkuroinkin kaikki - siis kaikki - Oivan kynnet samalla kertaa! Takajalkojen kanssa kisu meinasi alkaa möngerrellä enemmän, mutta tsemppasi hienosti loppuun saakka. Tai sitten minä tsemppasin ja pysyin jämäkkänä.

Olin taas tosi ylpeä pojastani! Enää ei tarvitse ajoittaa kynsisaksimista Oivan päikkäreiden mukaan. Eikä ollut edes vaikea tai pitkä projekti opettaa sitä tähän. Nyt pitää vain kertailla välillä sylissä pysymistä niin, että kynsiä tökitään namipurkin rauhoittavan läsnäolon voimalla, ettei pääse taidot ruostumaan.

Omatoimisessa kynsien hoidossa ei pidä unohtaa tassun nuolemista puhtaaksi.