Loppuvartomisen tunnelmia

Enää vähän alle viikko luovutukseen. Jänskätystä on ilmassa. Enimmäkseen liikkeellä on hyväntuulista innostusta ja malttamattomuutta, mutta maanantai-iltana iski ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa pelonsekainen ahdistusjännitys. Päässä risteili epävarmuutta asiasta toisensa perään. Ajatukseni kehittelivät kasoittain entä jos-kysymyksiä tyyliin: Osaanko ruokkia pentua oikein? Miten monta kertaa pitää tarjota pöperöä päivässä ja mitä ravintolisiä pitikään olla, kuinka usein ja mittenkä ruokien yhteydessä? Mitä jos se ei kuitenkaan syö mitä tarjoan? Juokohan se hankkimistani kupeista, vai kuivuuko kasaan? Mitä jos mä rikon sen? Entä jos se ei tykkääkään musta ollenkaan? Järki kyllä kertoi, että kaikki tulee menemään hyvin. Alussa on varmasti opettelua, mutta neuvoja saa kasvattajalta ja pennun synnyinkodin väeltä.

Tunnistan tällaisen pelkoreaktion, kun sellainen tulee ja tiedän, mistä se johtuu. Kyse on muutoksesta ja käsillä olevan asian tärkeydestä. Kissan saapuminen kotiin on iso asia. Olen odottanut ensi tiistaita monta vuotta ja nyt, kun h-hetki on pian käsillä, alitajunta alkaa vapista hoksatessaan, että tähän asti tuttu arki tulee muuttumaan pian. Tulee paljon uusia asioita, on totuttelemista ja harjoittelun paikkoja. Yksi unelmistani toteutuu ja se tarkoittaa samalla askelta tuntemattomalle maaperälle. Ja koska minulla on toisinaan jopa rasittava tarve tehdä asiat hyvin (mielellään erittäin hyvin ja horjumatta) näin ison asian äärellä hirvittää. Mitä jos onnistunkin sössimään tämän minulle huikean tärkeän asian jotenkin ja sitten kaikki vaiva ja innostus valuukin sormien lomitse hukkaan?

Ahdistus kuitenkin meni ohi. Rauhoituin ja muistutin itselleni, että tässä vaiheessa olen valmistautunut niin hyvin kuin osaan. Lopun opin kyllä matkan varrella sitä mukaa, kun yhteistä aikaa kissan kanssa karttuu enemmän ja enemmän. Sitä paitsi on harvinaisen siistiä, että kunhan pentu kotiutuu ja se ja minä totumme toisiimme, minusta tulee sen ykkösihminen. Tämän tajuaminen teki todella onnelliseksi. Tulen olemaan syli nro.1 ja ihminen, joka tuntee kissan parhaiten. Se on aika todella mahtavaa.

Ja hei, kohta tuo tulee nukkumaan mun sohvalla, kiipeilemään kirjahyllyn päällä ja vaanimaan kirjoituspöytäni alla.

Unia ruokapöydän tuolilla.

En jaksanut viime visiitillä kulkea puhelin kourassa, joten kuvasaldo jäi vähäiseksi. Kerrottakoon silti, että poju painaa nyt suunnilleen 1,5 kg. Olin erottavinani, että silmien värissä oli tapahtunut puolessatoista viikossa muutoksia. Minusta vaikuttaa, että Cafun silmät alkavat taittaa meripihkan suuntaan. Poitsu on ihana yhä, ulkoili taas reippaasti ja loikki lelujen perässä hillitöntä vauhtia. Lopuksi simahti pehmeälle tuolille, jolloin poski- ja nenänvarsirapsutukset kelpasivat unituudituksiksi.
Huomenna on luvassa viimeinen visiitti synnyinkotiin ennen luovutusta. Sitä seuraavan kerran näen tenavan omassa kodissani, huu!