Pentu(muisteloita)

Palaan vielä tarkemmin aiheeseen Oiva 2-v.

Oiva on jo kaksivuotias kastraattikollin köllykkä. Poitsun kasvaessa tuntuu jännältä muistella taakse jäänyttä pentuaikaa. Ilman vanhojen blogitekstien lukemista en varmaan olisi muistanut enää kunnolla, millainen suloinen pikkuriiviö Oiva oli naperona.

Oiva on rauhoittunut aivan valtavan paljon siitä, kun oli nelikuinen rasavilli. Pikku-Oivan harrastuksiin kuului muun muassa ihmisten jalkojen kimppuun hyökkäileminen painimatsin kaipuussa, eikä sylissä vaan voinut pysyä hetkeäkään. Ei voinut. Se oli tylsää ja plääääh. Pois pyrittiin puremalla käsiä. Nykyisin en edes muista, milloin Oiva olisi viimeksi yrittänyt kurmuutaa kenenkään kinttuja. Se touhu onneksi saatiin kitkettyä pois. Ja kuten olen jo monesti kertonut, sylissäkin on nykyään ihan mukavaa, jopa kehruuttavan kivaa.

Yhä syötävän suloinen, mutta paaaaaaaljon rauhallisempi.

Ja se malttamisen määrä, joka Oivalle on kertynyt! Naperona kärsivällisyyttä ei ollut. Mamma ruokalautaselle oli tungettava heti, koko ajan ja varsinkin silmän välttäessä kuin rasvattu salama. Omaa ruokaa piti kärkkyä pöytätasolla ja pyörien ympyrää. Vaan nykyään - ah, tunnen suurta ylpeyttä kertoessani tämän - Oiva hyppää keittiötasolta lattialle odottamaan ruokaansa ja mikä vielä ihmeellisempää, voin laittaa asioita jääkaappiin ruokailun aikana ja kääntää selkäni hetkeksi ilman, että kissa on sekunnin murto-osassa vedellyt ruokaani kitusiinsa. Oiva on todennut, että mamma syödessä pöydällä voi istua nätisti, niin ehkä saattaa saada vähän jotain pientä maistiaista. Se ei enää tunge kuonoaan lautaselle, vaan seurailee sivusta tai lähtee omiin hommiinsa. Poikkeus tähän on vain maksalaatikko, jota Oiva mussuttaisi mielellään samaan aikaan kanssani. Silloinkin uskoo loppujen lopuksi tuuppimista tai lattialle nostamista. Tämä on pienoinen ihme verrattuna aikaan, jolloin jokainen ruokailu kotona sisälsi jatkuvaa kissan tönimistä kauemmaksi.

Tältä Oiva näytti ipanaiässä.

Ovestakin on nykyään paljon helpommpi kulkea, kun Oiva osaa enenevässä määrin odottaa eteisen puolella, eikä ole luikahtamassa rappukäytävään. Ja luikahdusyrityksetkin ovat paljon hitaampia ja harkitsevampia kuin pentuna, jolloin Oiva vain suhahti karkuun pienimmästäkin rakosesta tilaisuuden tullen.

Hutipissailu on loppunut jo aikoja sitten. Tiskialtaasen ei ole päässyt kissankusia iäisyyteen ja Oiva voi nykyään tehdä vessalaatikoihin jopa isot että pienet tarpeet vierekkäin. Kuivikkeen vaihtaminen hienojakoisempaan on varmaan vaikuttaa aikuistumisen ohella. Joka tapauksessa on suuri JES, että tiskiallas on päästetty eläkkeelle varavessan tehtävistä.

Miksi sitten olen halunnut palautella Oivan pentuaikaa mieleen? Syy löytyy alla olevasta kuvasta.

"Minäkö?"

Tämä on Northalla Sparkling, tuttavallisemmin pentunimeltään Jalo. Sydänrosvoksi osoittautunut ocicat-pentu saapuu seuraksemme elokuun ensimmäisellä viikolla. Oiva saa siis pikkuveljen ja minä toisen kissavauvan riemukseni!