Abymaista tuhovoimaa

Koska Oiva on metsästysintoinen pentu, saaliit saavat kokea välillä aika kovia. Lelut kärsivät pikkuhampaiden pistot ja leukojen tappopuraisut puhumattakaan tassulöylytyksistä. Ei siis mikään ihme, että Oivan käsittelyssä leluilla on tapana ottaa lämää ihan kunnolla ja hajota. Lempparit kärsivät aina eniten.

Todistuskappale nro 1: Hiirilelu

Ennen.

Rakas hiirilelu oli ensimmäinen jahtikohde uudessa kodissa, josta Oiva innostui tosissaan. Alkupäivinä ei juuri muilla ötököillä leikittykään. Viehätys juonsi juurensa varmaankin hampaissa hauskantuntuiseen luonnonmateriaaliin, revittäviin häntähapsuihin ja hiiren sisältä kuuluvaan pieneen rapinaan. Noh, tältä hiirilelu näyttää nykyään:

Nyt.

Love hurts, vai miten se oli? Häntähiput harvennettiin parissa päivässä, muu ruho otti damagea pidemällä aikavälillä.

Todistuskappale nro 2: Huiskat

Huiskan elinkaari.

Kuten näkyy, höyhenhuiskan kestävyys on rajallinen. Onneksi niitä saa halvalla lisää. Viime ruokapaketin yhteydessä iskin ostoskoriin 3kpl säästöpakkauksen, joten kuvaan sai hyvän esimerkin siitä, miten tuuheasta töyhdöstä vähenee sulat pikkuhiljaa. Kalju versio on ollut käytössä siitä asti, kun Oiva muutti tänne ja se myös näkyy. Keskimmäinen on ollut tuhottavana ehkä kolmisen viikkoa ja siitäkin kisu on nyppinyt jo jokusen höyhenen. Sulkasatoisuuden tahtiin vaikuttaa Oivan puru- ja kynsikaluston lisäksi se, etten minä käsittele huiskia silkkihansikkain kissaa leikittäessäni. Niillä rymyytetään Oivaa ihan kunnolla, mikä tarkoittaa mm. kiskomista pahvilaatikoiden kolojen läpi ei yhtään hellävaroen.

Hyvä juttu huiskissa on, että Oiva kelpuuttaa jahdattavaksi vaikka pelkän kepin. Joihinkin leikkeihin kynitty versio on jopa parempi, kuten kepin tökkäämiseen sohvan selkänojan tyynyjen välistä ja vetäminen toiselle puolelle, kun Oiva vaanii sohvalla ja ihmettelee, mihin kepakko katosi. Yksi kissan mielestä parhaita leikkejä ikinä.

Onneksi Oiva ei tarvitse viihtyäkseen kalliita monien eurojen välineitä, vaan yleensä kotikutoiset yksinkertaisuudet toimivat parhaiten. Vaikka em. huiskien irtohöyhenet voi uusiokäyttää sitomalla niitä narun päähän jahdattavaksi. Toimii muuten hyvin, kuten kuvan vauhdikkuudesta näkyy.

Höyhenet möyhennettävinä.

Eikä minkään perässä ole yhtä kiva heittää hyökkäyskuperkeikkoja, kuin piiloon virkatun pullonkorkin renkulan. Sitä voi sitten jahdata joko narun päästä tai napata ilmasta, jos mama heittää.

Kuka pelkää lunta?

Ei nimittäin ainakaan Oiva!
Eilen meidänkin nurkille oli satanut kunnon ensilumi, jes! Pikkuisista lumiharsoista Oivalla oli jo kokemusta, eivätkä ne aiheuttaneet oikeastaan minkäänlaisia reaktioita ulkoillessa. Nyt lunta oli kuitenkin kunnolla. Minä innokkaana päästin Oivan tutustumaan ihmeaineeseen heti eilen aamulla parvekkeelle. Kissan istumalauta oli peittynyt lumeen, mutta Oivalla ei kauaa nokka tuhissut, kun se oli jo kaivamassa sitä esiin.

Pari tuntia myöhemmin lähdettiin ihan kunnolla tutustumaan talviseen maisemaan valjastellen. Oiva ei ollut pitkään hämillään lumen suhteen. Pari kertaa se kokeili kynnysportaalta tassulla, että uskaltaako mössöön astua vai ei. Hyvin uskalsi, eikä sitten muuta kuin tutkimaan valkeuden verhoamaa reviiriä.

Ei pelota yhtään!

Lumivaaniskelija.

Minusta näytti, että lumi oli Oivasta hauska ja jännä juttu. Se loikki, juoksenteli, hyökkäili peittyneiden risujen kimppuun ja kaivoi pieniä koloja lumeen.

Hankipönötyskuva.

Korvillekin satoi lunta, mutta se ei menoa haitannut.

 Ja Oiva hoksasi, että lumella on paljon parempi peitellä pissat kuin maahan jäätyneillä lehdillä.

Ette varmaan arvaa mihin kohtaan Oippu lirautti.

Lumimies viihtyi ulkona tunnin verran. Tänään mentiin uudelleen puolikkaaksi. Olisi viihtynyt varmaan pidempäänkin, mutten tällä kertaa päästänyt sitä kytikselle lintulaudan alle. Saatiin pyyntö pitää kissa sieltä poissa, että tirpat uskaltavat syödä. Vaikka minun empiirisen havainnointini mukaan ne tipuset kyllä menee laudalle, vaikka me oltaiskin vieressä. Olen vakuuttunut, että linnut lähinnä nauraa Oivalle, joka seurailee niitä narun päässä, eikä ikinä ole ollut lähelläkään saada talitinttiä kiinni. Mutta ei viitsi tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, kun kerran pyyntö esitettiin ihan asiallisesti. Kattellaan tipusia vähän etäämmältä tästä lähtien ja rymytään metsässä toisella puolella taloa.

Kuten näkyy, ei ne tintit nyt niin paljoa Oivaa pelkää. Parhaimillaan yksi hyppi noin puolen metrin pässä Oivan nenästä.

Oivan ääni

Kun Oiva tuli meille, sillä oli pieni äänenpahanen. Ihan pikkuruinen piiperrysmauku, joka oli säälittävyydessään hellyyttävä. Ekan kotipaikkakunnalla vierailun ja siihen liittyvän tyytymättömän "en tykkää olla autossa"-huudon jälkeen Oiva tuntui löytävän äänensä. Enää ei piipitetä lapsekkaasti, vaan nuorelle miehelle on iskenyt äänenmurros. Nykyisin nauku soi matalammalla ja vahvemmalla nuotilla.

Abyilla on suhteellisen hiljainen ääni, mutta Oivan kyllä kuulee, kun sillä on asiaa. Etenkin aamuisin, kun mamma on tylsimys ja viettää aikaansa kylppärissä laittamassa naamaansa kuntoon. Oivan mielestä pitkän yön jälkeen pitäisi heti leikkiä kissan kanssa ja antaa ruokaa. Toisaalta Oiva juttelee myös pienemmällä volyymillä, joskus päästää jopa sieviä pikkukujerruksia, kuten pennumpana.

Tässä muutama näyte Oivan äänivalikoimasta. Kannattaa lisätä äänenvoimakkuutta, koska Oivan jutustelu kuuluu aika hiljaisella.

Metsästyskurnutusta:

Keskustelua keittiössä:

Kynsileikkurointia

Kissan kysien leikkaaminen on varmaan hoitotoimenpiteistä eniten jännitystä aiheuttava uusille kissanoimistajille (ja varmaan joillekin kokeneemmillekin). Tavat lyhentää raapimiskoukkuja ovat monet. Joku käyttää vastaan pyristelevän kisun eläinlääkärillä kynsien leikkuussa, mutta luulisin että huomattavasti tavallisempaa on saada homma hoidetuksi kotosalla.

Ensimmäinen kikka, jota itse käytin kissan kynsien leikkaamiseen, oli käytellä kynsisaksia salakavalasti Oivan nukkuessa päiväunia. Siinä rentouden tilassa se ei jaksanut kiemurrella vastaan vähääkään, joten kynsien esiin painelu ja tutkaileminen oli helppoa. Ainoan vaikeuden muodosti työergonomia. Kissan pötkötellessä sohvalla tai nojatuolissa kynsisaksia ei aina saanut oman käden kannalta mukavaan asentoon. Valokaan ei ollut paras mahdollinen. Ei ollut myöskään itsestäänselvää, että Oiva nukkuisi sellaisessa asennossa, josta kaikki tassut saisi näppärästi käsiteltyä. Siispä päätin siirtyä parempaan systeemiin ja opettaa Oivan sietämään kynsien leikkuuta hereillä.

Oiva hoitaa kynsiään myös ihan itse. Tässä taidonnäyte siitä, miten kynsiä pitää pureskella hullu ilme naamalla.

Lueskelin ihaillen Kuin kissa kermakupilla-blogin manikyyripostausta ja päätin, että meillä aletaan toteuttaa samaa operaatiomallia. Kissa selkä ihmisjalkoja vasten maha leikkaajaan päin ja nipsis napsis. Vähän epäilin, mitä yrityksestä tulisi, koska Oiva ei kauheasti tykkää näyttää mahaansa saati että vatsanseutuun koskettaisiin. Samalla olin silti vakuuttunut Oivan ahneen luonteen (eli toisin sanoen mitä tahansa namien vuoksi-asenteen) ja nopeiden hoksottimien takaamista hyvistä onnistumismahdollisuuksista.

Aloitin harjoittelemalla manikyyriasentoa Oivan kanssa. On sanomattakin selvää, että muutama ensimmäinen kerta meni kiemurrellen kuin korkkiruuvi. Namit kuitenkin ajoivat asiansa ja Oivelo tajusi nopeasti, että kun pysyy maha mammaan päin, saa herkkuja. Pikkiriikkiset rauhoittumisen hetket pitenivät nopeasti. Kynsihoitola-asennossa pysymistä treenattiin suunnilleen viikko. Sitten lokakuun viimeisenä maanantaina päätin, että otetaan seuraava askel ja kokeillaan kynsisaksia ihan vain pariin kynteen. Meni niin mainiosti, että leikkuroinkin kaikki - siis kaikki - Oivan kynnet samalla kertaa! Takajalkojen kanssa kisu meinasi alkaa möngerrellä enemmän, mutta tsemppasi hienosti loppuun saakka. Tai sitten minä tsemppasin ja pysyin jämäkkänä.

Olin taas tosi ylpeä pojastani! Enää ei tarvitse ajoittaa kynsisaksimista Oivan päikkäreiden mukaan. Eikä ollut edes vaikea tai pitkä projekti opettaa sitä tähän. Nyt pitää vain kertailla välillä sylissä pysymistä niin, että kynsiä tökitään namipurkin rauhoittavan läsnäolon voimalla, ettei pääse taidot ruostumaan.

Omatoimisessa kynsien hoidossa ei pidä unohtaa tassun nuolemista puhtaaksi.

Oivan erityistaito

Oiva on taitava monessa asiassa. Se nappaa papaeritollot näppärästi tassuilla ilmasta, kapuaa kiipeilypuun latvaan nykyään kuin vanha tekijä ja ovesta rappukäytävään livahtaminen on lastenleikkiä. On kuitenkin yksi asia, jossa Oiva on erityisen hyvä. Niin hyvä, että se hämmästyttää minua joka kerta. Nimittäin yöunille asettuminen niin, että se vie mahdollisimman paljon peittoa.

Todistusaineistoa siitä, miten pieni kissa osaa valita eniten tilaa vievän paikan.

Kyky kävi ilmi jo ensimmäisinä yhteisinä iltoina/öinä, eikä ole ruostunut tippaakaan. Kun minä olen ensin kömpinyt vällyjen väliin ja asettunut mukavasti, perässä tulee Oiva, joka köllähtää pettämättömällä tarkkuudella juuri siihen, missä sen alle jää eniten peittoa jumiin. Yritä siinä sitten kääntyä ilman, että selkä tai niska jää inhottavasti paljaaksi kylmettymään... Onneksi kissaa voi töniä kauemmaksi, jos ei ole hoksannut haalia peittoa tarpeeksi ovelasti itselleen. Onneksi myös minä olen oppivainen otus. Useimmiten muistan asetella viltin niin, ettei kissa voi varastaa kaikkea liikkumavaraa, jolloin molemmat voidaan nukkua yön yli mukavasti.

Huomasin muuten tuossa pari päivää sitten, että meidän blogi löytyy Somakissin linkkisivulta. Jee! Oiva voi nyt toimia varoittavana esimerkkinä muille abyvauvasta haaveileville, jotka päätyvät seikkailemaan rotuyhdistyksen sivuille ja sieltä blogien ihmeelliseen maailmaan.

Hammaskeiju

Pari päivää sitten Oivaa leikittäessäni huomasin, että sen suussa on jotain hassua. Näytti siltä, että yksi hampaista sojottaa väärään suuntaan. Piti varmistaa asia, joten leikin lomassa tarkkailin tappopuraisuja tekevää pikkukitaa ja joo, olin nähnyt oikein. Toinen alakulmahammas oli kääntynyt mursumaisesti eteenpäin.

Ei säikäyttänyt, koska kasvattaja oli kertonut vastaavasta näkymästä oman kissansa suussa pentuaikana. Hampaat vaihtuvat ja yleensä kissa nielaisee putoavat naskalit ennen kuin ihminen ehtii niitä edes huomata.

Noh, halusin kuitenkin varalta tarkistaa Oivan suun paremmin ja saada samalla vähän harjoitusta kissan suun aukaisemiseen. Siispä nostin elukan keittiönpöydälle, otin palkkionamit valmiiksi ja kurkistin suuhun. Oli se syöksyhammas kyllä hupaisa näky! Oiva yritti laittaa suun tutkailun loppuvaiheessa hanttiin ja kiemurteluksi meni. Kun sain sen taas rauhoittumaan, huomasin villatakkini hihassa jotain ylimääräistä. Oivan irtoava hammas oli tarttunut neulokseen! Kyllä nauratti. Tuli sitten samalla suoritettua torahampaan poisto ihan vahingossa. :D Oiva ei vissiin edes huomannut, että suusta oli tipahtanut jotain. Söi naminsa tyytyväisenä ja jatkettiin leikkejä.

Tällainen pieni tappoväline. Laitoin jemmaan tyhjään tulitikkurasiaan.

Oiva ei ollut hammaskeijun yllätysvirailusta moksiskaan.

Aamukuvioita

Reilu kuukausi sitten aamurutiinini meni suunnilleen näin: Herää, nouse ylös, pese naama, harjaa hiukset, tee aamupala, syö kaikessa rauhassa tuijotellen ikkunasta metsämaisemia, pese hampaat. Oivan kanssa aamujen tapahtumaketjussa on tapahtunut pieniä muutoksia.

Oiva antaa mun edelleen nukkua öisin ja lorvailla sängyssä jopa yli yhdeksään. Silti herään yleensä ensimmäisen kerran kuuden ja seitsemän välillä, kun kissa nousee ylös kiertämään kämppää. Jossain vaiheessa aamua herään uudestaan siihen, että Oiva asettuu takaisin viereeni pötköttelemään. Ehkä kehrää, ehkä jatkaa hiljaa omia uniaan. Kun herään kunnolla, monesti päivän ensimmäinen näkymä on kissan naama kasvojeni edessä, kun Oiva käy katsomassa, joko olisin hereillä. Tätä seuraa usein nenätervehdys, nuolaisu, näykkäisy tai lempeä tassutäppäisy.

Ennen kun päätän nousta ylös, vuorossa on kissan rapsuttelua. Ainakin, jos Oivaa ei vielä rymyytä kovin paljon. Rymytarve tarkoittaa leikkihyökkäilyä ja hampaita silittäviin käsiin. Siitä sitten menen pesemässä naaman pyöritellen menomatkalla pellettiboksien pissapurut pohjakerrokseen. Seuraavaksi leikitään 15-30minuuttia riippuen siitä, miten nälkäisiä/innokkaita saalistajia ollaan tai miten kiire on.

Ennen niin rauhallinen ja autuas aamupalaosuus on muuttunut erilaiseksi - ei yhtään huonommaksi, mutta seurallisemmaksi. Laitan ensin Oivalle ruoan lautaselle ja sitä tehdessäni nostan kehräävän kissan x kertaa alas tiskipöydältä, ettei se ala ajatella keittiötasoja ruokailupaikkana. Tosin nälkäinen poikahan loikkii heti kohta takaisin kytikselle, kunnes lautanen on nostettu saavuttamattomiin ilmaan. Silloin se loikkaa lattialle ja tarjoaa minulle aamuviihdettä pyörimällä ympyrää ja naukumalla suuret silmät laskeutuvaa lautasta tuijottaen. Tätä söpöyttä kestää, kunnes Oiva pääsee aloittamaan ruokailun.

"Mäy!" eli "Mami mullon näääälkäää!"

Ruoka syöty ja seuraavat metkut mielessä. (Huomatkaa kuvien laatuero: ylempi otettu mun kännykällä, alempi ystävän minijärkkärillä. Aika vissi ero. Hyvä kamera olis kiva.)

Oivan aterioidessa laitan oman aamupalani ja käyn syömään pöydän ääreen. Missä vaiheessa Oiva on yleensä jo tyhjentänyt oman lautasensa ja kiipeää ruokapöydälle tarkkailemaan mamman pöperöitä. Kun kupissani on jogurttia, kuten usein on, Oiva olisi kovasti tunkemassa kippoon. Myös leipien juustoa ja tomaatteja on kauhean kiva käydä nuoleskelemassa, jos silmä välttää. Ja lasista maitoa, kuinkas muuten. Oiva on jo hoksannut aika hyvin, että se saa katsella kauniisti sivusta, jolloin saatan antaa sen nuolaista pari kertaa maailman ihanimpia maitotuotteita sormeltani. Toisina aamuina se yrittää röyhkeästi varastaa emännän aamiaisen, jolloin paras kikka on työntää kissa pois ruokien vierestä käsivarrella niin monta kertaa kuin on tarvis (lue: aika monta). Lopulta Oiva joko kiipeää syliini kehräämään tai lähtee muualle ottamaan aamupäikkäreitä kyllästyttyään siihen, ettei mun ruoka olekaan tarkoitettu sille.

Olen tosiaan tähän mennessä antanut Oivan kiipeillä keittiön työtasoilla ja tiskipöydälle. Ajatus on ollut ottaa yksiön kaikki neliöt hyötykäyttöön ja silleen. Tässä pikkuhiljaa olen alkanut pohtia, pitäisikö ottaa tiukempi linja ja kieltää tasot tassuttelulta. Lähinnä tuo Oivan ruokakärkkyminen on rasittavaa, kun yrittää itse kaivaa sen murkinaa purkista lautaselle tai saada omaa evästä koottua. Sitten tietty liedessä on omat riskinsä, vaikka kuumalle levylle asettaisikin vesitäytetyn kattilan jäähtymisen ajaksi. Otan siis mielelläni kokeneemmilta vastaan vinkkejä siitä, millä menetelmillä ja millaisella menestyksellä katteja on opetettu pysymään poissa keittiötasoilta. Jospa Oiva ei olisi vielä iässä reilut 4kk menetetty tapaus, vaikka olen ollut lepsu. Vai mitä tuumaatte?

Onhan se ihan söpö tossa tiskipöydälläkin, mutta yleensä kovasti edessä.