Oivan ja pennun ensimmäiset päivät

Uusi perheenjäsen saapui kotiin viime keskiviikkona puoli seitsemän maissa illalla. Nyt kun Jalon (nimi saattaa vielä muuttua) tulosta on neljä täyttä päivää ja vähän yli, pystyy hommasta jo kirjoittamaankin. Luvassa on varsinainen maratonpostaus lukuisilla kuvilla (osin kännykkäkuvilla) höysettynä, varautukaa.

"Kyllä te jaksatte lukea, koska tämä on tarina minun ekoista päivistäni uudessa kodissa."

Mainittakoon ensin lyhyesti, että etukäteisvalmisteluina kämppääni laitettiin ovi eteiskäytävän ja isomman huoneen väliin, hommasin kissoille tilavamman kantokassin ja kolmannen hiekkiksen. Lisäksi pikkusiskoni saapui alkupäiviksi vierailulle apukäsiksi, toisiksi silmiksi ja henkiseksi tueksi.

Ja sitten itse asiaan!

Ensimmäinen ilta:

Vaihe 1) Jalo saapui meille kätevästi kotiinkuljetuksella kasvattajan ja pentukodin emännän mukana. Pentu ilmaantui uuteen kotiin kantolaukussa, turvallisesti verkko-oven takana. Mitä tekee Oiva? Murisee ja sähisee niin, että oksat pois. Oivaloivasta pääsi täysin uusia ennenkuulumattomia ääniä - sellaisia mahdottomia mouruja, joita näkee netin kissavideoissa tyyliin no long johnson. Pidettiin pentu kassissa, kannettiin olkkarin puolelle ja annettiin Oivan katsella ja tutkailla (ts. sähistä ja murista). Oli selvää, että Oiva oli hyvin järkyttynyt ja hämillään. Ja miksikäs ei, kun omalle reviirille tunkeutui joku muu, joka haisi vieraalle paikalle ja vieraille toisille kissoille. Oiva ei kuitenkaan ollut aggressiivinen, vaan epävarma ja ehkä peloissaankin uhittelunsa alla. Se ei missään vaiheessa yrittänyt hyökkäillä kassia päin, katseli vain etäältä, lähestyi välillä ja mölisi.

Oiva ei tykkää.

Jalo sen sijaan otti rennosti. Se aloitti kehräyksen jo kantokopassa (uuden veikan ei niin lämpimästä vastaanotosta huolimatta), kelli kyljellään ja miukui vähäsen. Sanottakoon tähän väliin, että Jalolla oli jo pentukodista kokemusta kärsivällisestä pehmittelystä, sillä isosisko Moona ei ollut heti pentujen paras kaveri. Jalo onnistui voittamaan sen puolelleen ensimmäisenä väistämällä ja antamalla tilaa, kun komennettiin ja yrittämällä hetken kuluttua taas lähemmäksi. Samat taidot pääsivät käyttöön meilläkin.

Vaihe 2) Oiva kannettiin eteisen puolelle ja laitettiin väliovi kiinni. Jalo päästettiin vapaaksi kopasta tutkimaan paikkoja. Ja voi sitä kehräyksen määrää, mikä pikku-ukosta lähti! Kehräsi koko ajan kiertäessään uutta kotia ja hieroessaan hajumerkkejä huonekaluihin. Sen lisäksi pentu polki sekä kellahteli toistuvasti ihmisten jalkoihin ja nautti maharapsutuksista. Ihmettelin, että onko tällaisia kissanpentuja oikeasti olemassa - jotka tykkäävät maharapsutuksista? Pikku-Oiva olisi raastanut käden naarmuille vastaavasta. Jalo siis otti uuden kodin ja sen ihmiset omikseen oitis. Ei jännittänyt lainkaan. Kävi vain peremmälle täynnä rakkautta ja hellyyttä, selvästi jäädäkseen.

Vaihe 3) Pentu laitettiin meidän omaan kantokassiin, kun kasvattaja ja pentukodin emäntä alkoivat tehdä lähtöä. Oiva löytyi kylpyhuoneen hämärästä mököttämästä. Vieraiden lähdettyä annoimme Oivan palata olohuoneeseen tutkailemaan pentua. Mahdoton murina ja sähinä jatkuivat. Pentu vastasi maukaisuilla, koska kopassa oli tylsää tutkimusmatkan jälkeen.

Vaihe 4) Pentu siirrettiin eteiseen, kun Oivan annettiin pitää valtaa isommissa huoneissa. Pentu sai tutkia eteisen ja kylpyhuoneen sillä välin, kun Oiva vietti murjottavaa ja levotonta elämää toisella puolella tutustuen pennun jättämiin hajuihin. Oiva murahteli myös ihmisille ja säpsähteli tavallista enemmän.

Tutkimusmatkailija allastasolla.

Kissat saivat iltaruoan eri tiloissa: Oiva keittiössä ja Jalo kylppärissä. Tässä kohtaa otettiin ensimmäinen suuri askel, kun Oiva saapui varovasti eteisen ovelle, jonka raosta pitelin märkäruokalusikkaa. Poika uskaltautui nuolemaan sen puhtaaksi pentupöperöstä, kuikuili eteiseen ja halusi selvästi tulla tutkimaan paikan. Laitoimme kylppärin oven kiinni ja Oiva pääsi taas nuuhkimaan eteisen. Raotimme myös pikkirikkisen kylpyhuoneen ovea, jolloin Oiva tuli haistelemaan Jaloa läheltä. Murisi ja sähisi edelleen kovasti komentaen pentua kauemmaksi ja luikki sitten itse enempi vähempi järkyttyneenä tiehensä olohuoneeseen.

Eteisen lattialle pedattiin patja nukkumista varten, jotta kummankaan kissan ei tarvinnut viettää yötä yksin. Minä nukuin lattialla pennun seurana ja siskoni Oivan puolella. Oiva ilmeisesti nukkui koko yön turvassa keittiön kaappien päällä. Eteisessä Jalo uinaili minun vieressäni, enimmäkseen jaloissa, heräsi pari kertaa yöllä kiertämään uuden emännän ympäri kehräten ja asettui taas unille.

Eteisessä oli ihan hyvä retkeillä, kun vieressä köllötti kehräävä pentupiiperöinen.

Ensimmäinen päivä

Vaihe 1) Aamu vietettiin yhä eri tiloissa. Oiva oli aamusella minun silmiini aivan reppana. Minulla oli ollut sitä illalla ikävä ja tuntui pahalta tietää ja tulkita sen kehonkielestä, että toinen oli poissa tolaltaan. Silitykset tai syli eivät kelvanneet. Kehräyksestä ei ollut tietoakaan. Pissikään ei ollut illalla/yöllä tullut tavalliseen tapaan. Vaikka saatoin tirauttaa ihan pienen yhyymunpoikaootainamunpoika-itkut, fiilis tasoittui pian. Oiva söi aamupalansa tutulla ruokahalulla ja kannoin pennulle pöperöt eteiseen.

Vaihe 2) Pikkukissa joutui jälleen kuljetuskassiin ja pääsi olohuoneeseen näytille. Oiva sai taas katsella sitä sähisten ja mongertaen murinoita pääasiassa nojatuolin alta. Kun aikaa oli kulunut jonkin verran, huomasimme siskoni kanssa, että Oivan murinassa alkoi tulla lyhyitä taukoja.

Vaihe 3) Oiva pääsi omaan rauhaansa eteiseen (missä teki pissit hiekkikselle, jes!). Pentu pääsi taas vapaaksi isommassa tilassa. Jonkin ajan kuluttua pentu laitettiin takaisin koppaan ja Oivan annettiin palata olohuoneeseen. Poika päätti vetäytyä turvaan keittön kaappien päälle, mistä penikalle oli turvallista sähähdellä ja urputtaa. Kun Oiva näytti viihtyvän korkeuksissa, päästimme pennun ulos kopasta. Tässä kohtaa oltiin siis kaikki ovet auki ja ihmiset valvoivat tapahtumia. Oiva pysyi kaapin päällä saaden ihmisiltä rohkaisuksi kananameja ja Jalo keskittyi huiskaleikitykseen. Toisinaan pentu tepasteli keittiöön, jolloin Oiva ärähteli sille kovempaa. Jalo ei ollut millänsäkään, katseli vain Oivaa aseistariisuvasti ja pysähtyi paikoilleen. Päätimme kuitenkin pitää pikkuista enimmäkeen poissa keittiöstä, mutta houkuttelimme sitä leikin ohessa aina toisinaan alueelle, jonne Oiva näki. Silloin piti isoveljen taas sähistä ja murista, mutta ääni ei ollut enää yhtä voimakasta kuin aiemmin. Kun tätä jatkettiin, Oiva alkoi katsella pennun touhuja hissukseen.

"Mitä se tekee? Missä se on?"

Vaihe 4) Pentu kävi pikkuhetken kopassa, jotta Oiva uskaltautui kanssani eteiseen pukemaan valjaita. Käytin sen ulkona väliloikalla lepuuttamassa hermojaan ja raittiissa ilmassa Oiva rentoutukin heti. Se kuljeskeli ja katseli tavalliseen tapaansa ympäristöä yrittäen löytää päästäisiä. Oli ihanaa katsella tähän saakka niin jännittynyttä mussukkaa jälleen omana tuttuna itsenään. Vietimme pihalla vajaan tunnin, jonka jälkeen palasimme sisälle. Pentu - joka siis oli ollut vapaana sisällä valjastelumme ajan - oli sen hetken kopassa, että Oiva ehti kipaista takaisin kaapin päälle keittiöön.

Vaihe 5) Jalo pääsi jälleen ulos kopasta. Oiva katseli sen touhuja yläilmoista käsin. Kunnes Oiva oma-aloitteisesti hyppäsikin keittiönpöydälle ja siitä alas lattialle. Se murisi taas ja sähähteli, mutta lähestyi Jaloa päättäväisesti. Vaikka alkuun kohtaaminen pienen pennun ja uhittelevan Oivan välillä näytti hurjalta, emme menneet väliin. Olimme lähellä, jos jompikumpi pitäisi syystä tai toisesta pelastaa, mutta luotimme kissojen omaan osaamiseen. Seurasi lisää mölinää Oivan suunnalta, mutta myös muutama pennulle suunnattu hidas silmien räpsäytys. Jalo puolestaan oli rauhallinen, lähestyi Oivaa rohkeasti toisinaan pysähdellen ja makaamaan heittäytyen. Oiva alkoi seurata Jaloa ja ne kulkivat peräkanaa sohvan ympärilä. Tilanne johti kummankin kissan ryömimiseen sohvan alle, jossa kohtaa mietin hetken, että mitähän tästä seuraisi. Ne viipyivät siellä pienen hetken ja kun tulivat pois, aloittivat jahtausleikin. Se oli selvästi leikki, sillä kumpikin jahtasi vuorollaan ja ryntäisi karkuun. Jää oli murrettu, eikä kello ollut edes kahta!

Ensikerta lähikontaktissa hätäisesti taltioituna.

Jahtaus- ja vaanimisleikin lomassa Oiva murisi ja sähähteli pennulle yhä ja mäiskäytteli sitä päähän tassulla, mutta leikki jatkui siitä huolimatta pitkään. Voin sanoa, että tunnelma oli riemukas! Silkasta yrmyilystä oli päästy alle vuorkaudessa yli ja vaikka Oiva komenteli pikkuveikkaa ja osoitti tuon tuosta olevansa pomo, se selvästi nautti saadessaan juosta lajitoverin kanssa kilpaa. Päivän mittaa pojat haistelivat toisiaan enemmän, Oiva murisi ja sähisi aina vain vähemmän ja päiväunet nukuttiin lähekkäin kiipeilypuun eri kerroksissa. Illalla kaksikko keksi yhteisen painimisen ilon. Oli hyvin helppo ratkaisu, että nukkuisimme ovet auki kaikki samassa tilassa. Ja hyvin nukuttikin - Jaloa ihmisten jaloissa ja Oivaa omassa nojatuolissa.

Päiväunikerrostalo.

Toinen päivä

Ei enää vaiheita, vaan sama hyvähenkinen meno kissojen välillä jatkui. Oiva rentoutui koko ajan enemmän, kissat vaihtoivat useita leppoisia silmien räpsäytyksiä ja ne istuskelivat jo sulassa sovussa vieretysten. Haistelu ja yhdessä keittiössä ruokaileminen sujuivat vailla murinoita. Toisinaan Oiva kuitenkin tuntui kokevan mustatukkaisuuden hetkiä, kun pentu tunki lähelle valmistautuessamme ulkoilemaan tai kun olisi ollut Oivan hetki olla sylissä osoittamassa aamuhellyyttä mammalle. Silloin murisutti matalasti tai sähisytti ja pennun päähän hakattiin tassulla käytöstapoja.

Jalo jatkoi aivan uskomattoman sinnikkäästi ja kärsivällisesti Oivan pehmittelyä. Se sieti mätkimiset, kellahteli kuin automaattisesti kyljelleen vatsa esille käännettynä kumoon, kun Oiva sähisi sille ja jatkoi itsevarmasti isoveljen kiintymyksen valloittamista. Sillä on selvästi sosiaalista pelisilmää.

Pitkin päivää Oiva alkoi antaa myös mamille suuren järkytyksen aiheuttamista anteeksi. Sylissä pystyi viihtymään hetkiä ja päiväunet Oivelo nukkui vieressäni sohvalla. Kelpasin taas, vaikka Oivan kehräyslakko päättyikn vasta lauantai-aamuna aamupalatarjoilun aikaan. Silloin hurisutti jo kovasti taas. Lauantaina, eli kolmantena päivänä pojat aiheuttivat mammalle lisäksi huikean täpinän, kun pesivät toisiaan ensimmäistä kertaa. Videomateriaalia lähti vauhdilla somessa joka suuntaan. Lisäksi Oivalla ja minulla oli pitkä sylittelyhellyyshetki tiskaamisen lomassa, eikä Loivetskilla ollut kiire paijaukselta karkuun.

"Syön sun korvavaikut!" Ei ensimmäinen pesu, mutta soma silti.

Tänään, neljäntenä päivänä, alkumurinoista tuntuu olevan ikuisuuden verran aikaa. Pojat tulevat hyvin toimeen, jahtaavat toisiaan ja painivat ja pesuhetkillekin on saatu jatkoa. Oiva ei vielä itse käperry pennun luokse nukkumaan, eikä jaksa pysyä paikoillaan kauaa niinä hetkinä, kun Jalo siirtyy isoveikan viereen pötköttämään, mutta pikkuveljen korvia on mukavaa pestä painiotteessa. Hupaisaa on ollut myös seurailla, miten Oiva lähtee livakasti lipettiin, kun Jalo yrittää kiehnätä sitä vasten, kuin yrittäisi säilyttää edes jonkin rajan periaatteen vuoksi. Oiva ei enää murise ja sähähtelytkin ovat olleet hyvin satunnaisia ja hiljaisia, jos pentua on pitänyt jostain syystä vielä vähän ojentaa.

Enää odotan sitä, että Oiva hakeutuisi öisin takaisin sängylle viereeni ja aamulla mahan päälle kehrämään, mutta hei, en todellakaan valita, kun edistyminen on ollut kaiken kaikkiaan niin huikean nopeaa. Ja etenkin tänään Oiva on ollut taas aivan oma itensä: jutellut, hakeutunut luokse, huomauttanut ruoka-ajan jo tulleen ja nauttinut paijauksista.

Eli kahdella sanalla sanottuna: hyvin menee.

Köllykät vieretysten.

Tykkää kuin hullu puurosta

Tykkään välillä syödä puuroa aamupalaksi. En kuitenkaan ole ainoa tässä huushollissa, jonka mielestä kaurapuuro on hyvää.

"Huu, puuroo. Anna, anna!"

Kyllä, Oiva tykkää puurosta. Ihan loogista, koska kissa on lihansyöjä ja puuro on... Niin. En tajua, mikä kissaa viehättää keitetyissä kaurahiutaleissa.

Saalistaja kytiksellä.

Viimeistään silloin, kun Oiva kuulee lusikan kaapivan kulhon pohjaa, se saapuu paikalle kuin raketti. Koska, kuten alla olevista tyhmästi tarkentuneista kuvista näkyy, puuro vaan on niiiiiiin hyvää.

Euforia!

"Anna lisää!"

Hassuinta on, että kaurapuuro on Oivasta nannaa riippumatta siitä, onko sen päällä mitään lisukkeita. Ymmärtäisin, jos se olisi voisilmän perässä. Jopa marjakeiton voisin (melkein) tajuta. Mutta kaurapuuro paljaaltaan ei minun järjenjuoksuni valossa sisällä mitään mistä kissan pitäisi innostua. Noh, onpahan selvästi lastentarhanopettajan kissa, kun suostuu maistamaan reippaasti jopa puuroa. Hyvin oon opettanut.

Juo omasta lasistas!

Oiva jäi kiinni itse teosta.

Busted!

Muistutuksena niille, jotka harkitsevat abyn hankintaa: Kaikki, mikä on sun lasissa tai lautasella, on parempaa, kuin kissan oma. Oivalla siis on ruokailupaikallaan ihan samanlainen lasi, josta juoda ja johon olin aamulla vaihtanut veden. Janon hetkellä mun lasissa lilluva H2O maistui vaan niin paljon paremmalta.

"Mutku tää oli lähempänä. Älä niuhota!"

Noh, onhan se hyvä, että Oiva muistaa käydä juomassa välillä. Vois kuitenkin mieluummin hörppiä omista astioistaan.

Aamukuvioita

Reilu kuukausi sitten aamurutiinini meni suunnilleen näin: Herää, nouse ylös, pese naama, harjaa hiukset, tee aamupala, syö kaikessa rauhassa tuijotellen ikkunasta metsämaisemia, pese hampaat. Oivan kanssa aamujen tapahtumaketjussa on tapahtunut pieniä muutoksia.

Oiva antaa mun edelleen nukkua öisin ja lorvailla sängyssä jopa yli yhdeksään. Silti herään yleensä ensimmäisen kerran kuuden ja seitsemän välillä, kun kissa nousee ylös kiertämään kämppää. Jossain vaiheessa aamua herään uudestaan siihen, että Oiva asettuu takaisin viereeni pötköttelemään. Ehkä kehrää, ehkä jatkaa hiljaa omia uniaan. Kun herään kunnolla, monesti päivän ensimmäinen näkymä on kissan naama kasvojeni edessä, kun Oiva käy katsomassa, joko olisin hereillä. Tätä seuraa usein nenätervehdys, nuolaisu, näykkäisy tai lempeä tassutäppäisy.

Ennen kun päätän nousta ylös, vuorossa on kissan rapsuttelua. Ainakin, jos Oivaa ei vielä rymyytä kovin paljon. Rymytarve tarkoittaa leikkihyökkäilyä ja hampaita silittäviin käsiin. Siitä sitten menen pesemässä naaman pyöritellen menomatkalla pellettiboksien pissapurut pohjakerrokseen. Seuraavaksi leikitään 15-30minuuttia riippuen siitä, miten nälkäisiä/innokkaita saalistajia ollaan tai miten kiire on.

Ennen niin rauhallinen ja autuas aamupalaosuus on muuttunut erilaiseksi - ei yhtään huonommaksi, mutta seurallisemmaksi. Laitan ensin Oivalle ruoan lautaselle ja sitä tehdessäni nostan kehräävän kissan x kertaa alas tiskipöydältä, ettei se ala ajatella keittiötasoja ruokailupaikkana. Tosin nälkäinen poikahan loikkii heti kohta takaisin kytikselle, kunnes lautanen on nostettu saavuttamattomiin ilmaan. Silloin se loikkaa lattialle ja tarjoaa minulle aamuviihdettä pyörimällä ympyrää ja naukumalla suuret silmät laskeutuvaa lautasta tuijottaen. Tätä söpöyttä kestää, kunnes Oiva pääsee aloittamaan ruokailun.

"Mäy!" eli "Mami mullon näääälkäää!"

Ruoka syöty ja seuraavat metkut mielessä. (Huomatkaa kuvien laatuero: ylempi otettu mun kännykällä, alempi ystävän minijärkkärillä. Aika vissi ero. Hyvä kamera olis kiva.)

Oivan aterioidessa laitan oman aamupalani ja käyn syömään pöydän ääreen. Missä vaiheessa Oiva on yleensä jo tyhjentänyt oman lautasensa ja kiipeää ruokapöydälle tarkkailemaan mamman pöperöitä. Kun kupissani on jogurttia, kuten usein on, Oiva olisi kovasti tunkemassa kippoon. Myös leipien juustoa ja tomaatteja on kauhean kiva käydä nuoleskelemassa, jos silmä välttää. Ja lasista maitoa, kuinkas muuten. Oiva on jo hoksannut aika hyvin, että se saa katsella kauniisti sivusta, jolloin saatan antaa sen nuolaista pari kertaa maailman ihanimpia maitotuotteita sormeltani. Toisina aamuina se yrittää röyhkeästi varastaa emännän aamiaisen, jolloin paras kikka on työntää kissa pois ruokien vierestä käsivarrella niin monta kertaa kuin on tarvis (lue: aika monta). Lopulta Oiva joko kiipeää syliini kehräämään tai lähtee muualle ottamaan aamupäikkäreitä kyllästyttyään siihen, ettei mun ruoka olekaan tarkoitettu sille.

Olen tosiaan tähän mennessä antanut Oivan kiipeillä keittiön työtasoilla ja tiskipöydälle. Ajatus on ollut ottaa yksiön kaikki neliöt hyötykäyttöön ja silleen. Tässä pikkuhiljaa olen alkanut pohtia, pitäisikö ottaa tiukempi linja ja kieltää tasot tassuttelulta. Lähinnä tuo Oivan ruokakärkkyminen on rasittavaa, kun yrittää itse kaivaa sen murkinaa purkista lautaselle tai saada omaa evästä koottua. Sitten tietty liedessä on omat riskinsä, vaikka kuumalle levylle asettaisikin vesitäytetyn kattilan jäähtymisen ajaksi. Otan siis mielelläni kokeneemmilta vastaan vinkkejä siitä, millä menetelmillä ja millaisella menestyksellä katteja on opetettu pysymään poissa keittiötasoilta. Jospa Oiva ei olisi vielä iässä reilut 4kk menetetty tapaus, vaikka olen ollut lepsu. Vai mitä tuumaatte?

Onhan se ihan söpö tossa tiskipöydälläkin, mutta yleensä kovasti edessä.